mieheni ja poikani

Ei mikään maailman suurin ongelma, mutta ongelma kuitenkin.

Meillä on vähän väliä riitaa yhdestä ja samasta asiasta. Ongelmana on edellisestä liitosta oleva viisi vuotias poika. Tai poika ei ole ongelma vaan mieheni suhtautuminen häneen. Äsh.. yritän nyt selittää mitä tarkoitan, saattaa tulla sekavaa tekstiä. Toistuvat tilanteet ovat tällaisia:

Poika kiukkuaa jostain tms ja otan tilanteen haltuun. Ts."ojennan" poikaa tilanteeseen sopivalla tavalla. Miheni on erittäin vaikea näissä tilanteissa olla hiljaa ja haluaa puuttua "ojentamiseen". Heittää omia kommenttejaan pojalle ikäänkuin olkani takaa ja keskeyttää omat puheeni. Todella raivostuttavaa. Pahimmat esimerkit ovat kun mieheni on tullut toisesta huoneesta meidän luo ja varastanut tilanteen täysin itselleen, siis tuon ojentamisen. Hän on huomattavasti kovempiäänisempi ja räväkämpi puheissaan. Itse hoidan tilanteet paljon rauhallisemmin. Hänen on erittäin helppo sysätä minut näissä tilanteissa sivuun, jos en mitään tee/sano.

Jos poikani jotain kiukkuaa ja ojennan häntä, saattaa mieheni heittää siihen väliin: "Jos et tottele äitiä, minä vien sinut yläkertaan ja selvitetään tilanne siellä." Siis aivan kesken minun ojentamiseni. Niinkuin olisin joku sisar tai serkku pojalle jota hänen pitää suojella. Ja ihan kuin en itse osaisi hoitaa tilannetta loppuun asti.

Hän saattaa heittää jopa vessassa istuessaan kommenttejaan että "nyt tottelet "

Koen siis että mieheni aivan puhtaasti astuu varpailleni kun ei anna minun hoitaa tilanteita loppuun. Olen tästä kertonutkin ja pyytänyt lopettamaan, koska se loukkaa minua. Hän ei voi lopettaa koska ei itse pidä sitä loukkaavana eikä tarkoita sillä mitään pahaa. Hän vain haluaa osallistua pojan ojentamiseen.

On käynyt myös niin että pojan kiukutessa ja mieheni ollessa toisessa huoneessa hän tulee ja sanoo "luulitko etten minä kuule tuonne toiseen huoneeseen". Ja minä olen tilannetta paraikaan setvinyt.

Ymmärrän että esim. aamuisin kun poika vitkuttelee vaatteiden kanssa ja molemmat sählää omia aamutoimiaan, että noissa tilanteissa molemmat hoputtaa poikaa. Mutta ne tilanteet kun aivan selkeästi pojalle puhun, tulee hän ja puuttuu tilanteeseen ja keskeyttää puheeni.

En millään haluaisi mennä siihenkään että aina kun poika kaipaa jonkinlaista ojennusta, on meidän sopimalla sopia että kumpi nyt ojentaa. Eikö se riitä että se hoitaa kumpi sattuu lähinnä olemaan tai tilanteeseen jotenkin liittymään ?? Noita tilanteita kun tulee tuon tuosta.

Heittäkää hitossa kommentteja, koska se edes hiukka helpottaisi oloani. Miltä teistä tuntuisi tuollainen ja miten suhtautuisitte ??

 

Tilanteeni oli lähes samanlainen joitakin vuosia sitten mutta sillä erolla että mieheni ojensi poikaani myös ilman syytä.
Ratkaisin tilanteen sillä että heitin miehen ulos.

 

Meillä on myös tilanteita missä mies komentaa poikaa mielestäni turhankin herkästi, mutta se ei ole nyt suurin ongelma. Kumpikin saisi mielestäni pitää sen oman linjansa ja tyylinsä kunhan sopivissa rajoissa kuitenkin liikutaan. Mutta tuo että ei annan minun hoitaa tilanteita omalla tyylilläni loppuun. Ilmeisesti häntä ei miellytä minun tyylini ja haluaa puuttua omilla "fiksummilla" kommenteilla tilanteeseen.

Mieleeni tuli tälläinen esimerkki taas vaihteeksi :

Poika kysyy esim. "äiti, miksi minä en saa karkkia" No siihen mieheni heittää "No kun nyt ei ole karkkipäivä". Vastaus ihan oikea, mutta tuliko se minun suustani. Ei, en kerennyt.


Pitäisikö minun mielestänne antaa miehen heittää kommenttejaan ja puuttua minun ja pojan keskusteluun jatkuvilla keskeytyksillä ja neuvotella asiasta myöhemmin. Tuntuu vain niin tyhmältä palata jälkikäteen asiaan. Ja monesti ei enää kiinnostakkan kun olen varma että riitahan tästä taas tulee, eikä mieheni mielestään tee mitään väärää.

Vai pitäisikö minun puuttua heti ja nyt. Eli jos mies keskeyttää tekemiseni sanomalla pojalle " jos nyt et tottele äitiä, vien sinut yläkertaan", heittäisin siihen väliin että " ei kun minä vien itse jos poikani ei minua tottele. "Kurjaa vain jos noissa tilanteissa poika kokee itsensä syylliseksi meidän välisiin nahisteluihin. Ja sitä kun en millään tahtoisi, en kyllä tahdo että kaksi ihmistä papattaa kun on ojennuksen aika. Meneehän siinä lapsikin ihan sekaisin.

Se ei ole ratkaisu että heittäisin mieheni pihalle. Olemme kuitenkin naimisissa ja tarkoitus olisi selvitä ongelmista. Keinot vain vähän hukassa.

 

Enpä ole asiassa mikään asiantuntija ja ehkä väärä ihminen sinulle vastaamaan (odotan vasta esikoistani). Kuitenkin tekstissäsi huolestutti se, minkälaisen naiskuvan poikasi saa, koska isän ja äidin välinen suhde vaikuttaa paljon lapsen tuleviin mielikuviin mieheydestä ja naiseudesta ja tasa-arvosta. Jos miehesi jatkuvasti keskeyttää sinut, poikasi voi saada kuvan, että mies on vahvempi ja pomo, joka saakin keskeyttää tai sivuuttaa naisen.

Luulen, että miehesi yrittää vain peesata sinua kommenteillaan, eikä ole ajatellut asiaa sen pidemmälle. Olisi kuitenkin hyvä saada hänet ymmärtämään, että se loukkaa sinua eikä se tunnu kunnioittavalta ja että poikasi ei myöskään opi kunnioittamaan sinua, mistä voi tulla myöhemmällä iällä ongelmia. Kyllähän se tiedetään miten useimmista miehistä tällaisten asioiden pidemmälle ajattelu on ikävää, mutta koita silti saada asia taottua miehesi päähän jä käytä monia eri lähestymistapoja

 

No tänään tulikin jo oikein hyvä mieli kun anopin luona kyläillessä tuli taas vastaavanlainen tilanne. Jo puuttui mies tilanteeseen, mutta lopettikin välittömästi. Kommentoi vain että "ai niin"...

On tämä semmoista että varmasti jatkossakin huomautan mikäli keskeytää puheeni tms. Ei se hiljaa pysyminenkään mikään vaihtoehto ole, mies saisi vain lisää intoa puuhiinsa. Pitää vain ottaa se asenne, että minua ei keskeytetä !!! Ja jos noista tulee riita, niin antaa tulla. Ei hirveästi ole vaihtoehtoja että kuka on toiminut väärin. Ja varsinkin kun nuo tilanteet vielä loukkaa minua.

Kiitos kommenteista ja laittakaa vain lisää. Niin ja meillä tilanne on se, että muutaman viikon päästä meidän yhteisen vauvan pitäisi syntyä. Tiedä sitten onko joka kerta puuttumassa tilanteisiin :saint:

 

Sen verta paljon tämä asia nyt pyörii mielessäni että kirjoittelen lähinnä terapiamielessä.

Mieheni ei siis ikinä noissa em. tilanteissa sano minulle mitään vaan komentaa vain poikaani. Hän ei esim. kestä jos pojalla alkaa ääni kovenemaan tai hän rupeaa väittämään vastaan jne jne... Hänen on pakko heittää siihen väliin että "lopeta tuo narina, ei tuota jaksa kuunnella..." Hän ei siis anna minun käydä keskusteluamme loppuun, vaan päättää itse milloin pojan käytös on jo niin huonoa että siihen pitää puuttua. Varmasti samalla ajattelee että itse en toimi oikein kun en pienestä narinasta heti tee isoa juttua.

Olenkin huomannut että poika usein lopettaa toimintansa vasta siinä vaiheessa kun mieheni häntä komentaa. Ja siihen ei mene todellakaan kauaa. Ei kait poika voi oppiakkaan että miten minun kanssani toimitaan kun aina joku muu hoitelee tilanteen loppujen lopuksi. Ja nimenomaan silloin kun emme ole pojan kanssa kaksistaan.

Nyt muutamana päivänä ei mieheni olekkaan puuttunut meidän välisiin keskusteluihin ja onkin huomannut että hei, kyllä tuo emäntäkin tilanteen näköjään saa hoidettua. Teen sen vain omalla tavallani. Tyylini vain ärsyttää häntä, se on ihan varma.

Itseasiassa tuossa varmasti onkin se perimmäinen syy. Mieheni ei yksinkertaisesti kestä minun tyyliäni joka ei ole niin "jämerä" kuin hänen. Poika ei kuitenkaan saa mitään periksi kiukkuamalla tai huutamalla ja tuollaiset tilanteet vien aina loppuun asti. Itselläni on ns. pitempi pinna, kuuntelen poikaani enemmän ja tykkään selittää asiat juurtajaksain, en hermostu niin äkkiä jne.

 

Selitä miehellesi, että sinun on myös oltava auktoriteetti pojallesi. Hän "sabotoi" kurinpitosi kommentoinneillaan. Pojalle muodostuu kuva, että sinua ei tarvitse ottaa tosissaan vaan viimeisen sanan sanoo miehesi.

Miehesi ei varmaan tarkoita pahaa (niinkuin itsekin olet huomannut), hän ei vain ole ajatellut asiaa loppuun asti.

 

^ totta

Varmaan hän tarkoittaa ihan hyvää. Hänhän saa pojan nopeasti ruotuun, eikä kestä pojan vastaanväittämistä sitten yhtään. Samalla ei vain tajua että tekee hallaa minun auktoriteetilleni.

No ymmärränhän minä mistä tämä kaikki on saanut alkunsa. Olemme seurustelleet vasta reilun vuoden ja suhteemme alkuaikoina olin toisinaan hyvinkin väsynyt poikani tempauksiin. Olinhan elellyt pojan kanssa kaksistaan jo jonkin aikaa. Tuolloin tykkäsin kun mieheni otti pojan niin hyvin "komentoon" ja osallistui kaikkeen eikä vain katsellut sohvalta kaikkia tilanteita. Mutta nyt toi meininki on jäänyt vähän liikaakin päälle ja mennyt ns. överiksi. Hänestä tuntui varmasti hienolta toimia ns. pelastajanani, mutta nyt alkaisi olla aika uskoa että en minä sentäs joka ikinen kerta sitä taustatukea kaipaa.

Tuleehan noita tilanteita päivittäin ja nyt on jo hyvät merkit ilmassa. Olen saanut rauhassa setviä asiat pojan kanssa, mitä nyt välillä ihan vahingossa meinaa kommentteja lipsahdella. Eilenkin pyysi ihan anteeksi kun tajusi puuttuneensa tilanteeseen kun poika raivosi minulle. Se tulee häneltä nyt vain niin selkärangasta.

 

Samassa tilanteessa olen ollut minäkin. Nyt poika on armeijassa ja muutti vuosi sitten pois kotoa. Tilanne meni aivan mahdottomaksi. Mieheni ei nää itsessään mitään vikaa vain muissa. Ja haluaa hallita kaikkia. Nyt meillä on pieni vauva siis yhteinen ja tuntuu että jos ei olisi niin olisin kävellyt tästä liitosta pois.