miehen mielenmuutokset

[mimmi]

kuulostaapa tämä tutulta..itse erosin miehestäni marraskuun alussa juuri samoista syistä..pitkään olin asiaa kyllä miettinyt.yhdessä oltiin 7 vuotta ja meillä on kaksi lasta. käytännössä olin yksinhuoltaja suurimman osan aikaa.miestä ei paljoa lapset kiinnostanut. enemmän kiinnosti autot ja baarit.. :'(

nyt vaan olen alkanut ,miettimään,että olisiko meidän ollut kuitenkin mahdollista onnistua yhdessä?!! välillä tulee hetkiä,kun sitä muistelee vaan niitä hyviä hetkiä.. yksinkään kun ei ole kiva olla. vaikka kyllä kai se ihana mies "odottaa" minuakin jossain?!? osasyy näihin mietteisiin on varmaan se,kun miehellä on jo uusi nainen,joka on 18v..minua 5 vuotta nuorempi.. varmaan olen vaan mustis..tai jotain.mies petti uutta naistaan minun kanssani ja siitä lähtien olen asioita sitten mielessäni pyöritellyt.. :x

lapset ei edelleenkään miestä paljon kiinnosta..vanhempaa näkee noin kerran viikossa 4 tuntia kerrallaan,pienempää ei ollenkaan,ellen sitten minä vie lapsia hänen vanhemmilleen ja siellä hän sitten käy..mistään asioista on turha yrittää sopia,hän ei suostu keskustelemaan minun kanssani oikeastaan mistään..

anteeksi tämä tilitys,mutta et todellakaan ole ainut ja lohduttaa tämä minuakin,kun on muita samassa tilanteessa olevia!! jaksamisia!! :hug:

 

[Odessa]

Minulla on kotona aivan samallainen tilanne kuin sinulla Punahilkka. Monia kertoja olen miettinyt että olenko minä tosiaan sellainen ihminen joka aina pilaa kaiken. Mies aina aluussa sanoi että asioista pitää puhua ja puhua ja puhua. Aina kun haluaisin puhua asioista niin olen kuitenkin nariseva akka joka valittaa kaikesta eikä mikään ole hyvin.

Meillä mies jäi vnhampain vapaalle kahdeksi kuukaudeksi, koska halusi olla lapsen kanssa kahdestaan. Minä sitten menin töihin siksi aikaa. Mies on ollut äärettömän kireä kuitenkin koko vanhemapinvapaa ajan ja iltaisin ja viikonloppuisin tekee ainoastaan omia juttuja ja ei vahingossakaan kysy haluaisinko käydä lenkillä ym. vaan antaa minun hoitaa lasta koko ajan. Se ei kylläkään haittaa, koska olen todella mielelläni pojan kanssa. Mutta periaatteesta... Lapsi on hänelle kuin jokin status. Vieraiden läsnäollessa kyllä pitää sylissä ym.
Aikaisemmin täällä oli puhetta narsistisesta persoonallisuushäiriöstä, se pitääkin muistaa. Miehellä tosiaan onat asiat menee muiden edelle. Pitää olla ruokarauha, nukkumisrauha, soittorauha ym. Lapsuudessa hänenkin isä on kohdellut vaimoaan huonosti. Mietinpä vaan, että kuinka käy meidän pojan. Kuinka vahvasti oppii käyttäytymisen isältään.

 

[parempi elämä]

Mun oli ihan pakko vastata tähän ketjuun, niin syvälle sieluun asti sattui nuo teidän kirjoitukset!!

Itse olin ja elin nuoruuden rakkauteni kanssa 10 vuotta, suhde oli TODELLA jostain sieltä ja syvältä. Mies käytti henkistä väkivaltaa säännöllisesti, ei ollut koskaan kotona jne. jne. (lapsia meillä ei luojan kiitos ollut)!!! Sitten isäni kuoli, hän ei osoittanut minulle minkäänlaista tukea, yksin sain suruni kantaa. Jonkin aikaa isäni kuoleman jälkeen hän vähensi henkistä väkivaltaa huomattavasti, minä hulluparka luulin että meillä kaikki olisi hyvin ja tästä alkaisi uusi, parempi elämä. No, me menimme sitten naimisiin ja kuinka ollakkaan, sama meno alkoi taas! Vuoden päivät kestin sitä kunnes yhtenä yönä vaan päätin että nyt riittää. Pakkasin yöllä kassini ja lähdin. Mieheni oli sattumoisin juuri silloin jälleen kerran baarimenoissaan. 3 päivän päästä, kuvitelkaa, 3 päivän päästä hän vasta soitti ja kysyi missä olen!
Ensin hän luuli että osotan vaan mieltäni ja kyllä mä takasin tulen, mutta jo muuttui ääni kellossa kun ymmärsi etten aio tulla enää takaisin, lupasi maat ja taivaat. Onneksi en uskonut.

Tästä kaikesta on kohta 4 vuotta. Haavat ei kai kunnolla upeudu ikinä, mutta nyt elämä hymyilee parisuhteen osalta mitä aurinkoisimmin. Törmäsin reilu 2 vuotta sitten elämäni mieheen, hän todella aidosti rakastaa ja kunnioittaa, parisuhteemme on parempi kuin olisin koskaan voinut villeimmissä unelmissanikaan kuvitella!

Tällä tarinalla toivon saavani teidän sydämiin edes pienen toivonpilkahduksen paremmasta huomisesta. Tottakai se on aina vaikeampaa kuin on lapsia, mutta niin se vaan on että kyllä ne lapset kärsivät siitä vanhempien huonosta suhteestakin vähintään yhtä paljon! Uskokaa itseenne, uskokaa siihen että te ansaitsette jotain parempaa!!!

Tsemppiä ja halauksia teille kaikille asiasta kärsiville, muistakaa, parempi huominen odottaa teitä ihan varmasti kun vaan uskallatte rakastaa itseänne niin paljon että vaaditte itsellenne parempaa!!!

 

[Male]

Hohhoijaa... Minkäs toiselle mahdat?

Itse koin aikaisemmassa suhteessani kunnioituksen puutetta, henkisen sekä fyysisen kontaktin puutteen lisäksi.

Myös meillä siinä entisessä suhteessa oli välillä parempia ja välillä huonompia hetkiä.

Vihdoin ymmärsin sen etten minä tuota toista voi muuttaa enkä minä voi jatkuvasti olla se joka vain antaa...

Pakkasin tavarani, ne mitä mukaani halusin ja hävisin syksyiseen iltaan.

En sano ettenkö itsekin olisi käyttäytynyt harmittavasti, niin varmasti olinkin. :\| No se oli sitä elämää silloin ja loppujen lopuksi nyt olen sitäkin kokemusta rikkaampi ja osaan arvostaa nykyistä elämääni entistä enemmän kuin ilman tuota kokemusta. :/

 

[kukkis]

Onpas hyvä että jälleen kerran eksyin tänne sivuille. Murehdin taas näitä samantyyppisiä ongelmia itsekseni ja ajattelin jo että taas olen syyllinen joka asiaan mutta voi sitä riemua kun luin nuo edeltäjien kirjoitukset. Siis samanlaisia narsistisia persoonallisuushäiriöitä on muuallakin kuin meillä kotona.

Nuo edelliset kirjoitukset ovat kuin omasta elämästäni siis meilläkin on tuota samaa #&%?$!* jokainen päivä aamusta iltaan. Saan kuulla olevani pihtari, #&%?$!*, pettäjä ym ja hän itse Hra Täydellisyys ei koskaan tee yhtään mitään väärää (eikä kyllä oikeatakaan) tekoa, hän huolehtii lapsestaan vieraiden ihmisten nähden niin kuin Isä Täydellisen kuuluukin. Perheen kesken Hra täydellinen on täys #&%?$!*, syyllistää, alistaa, ei minkäänlaisia käytöstapoja mm. röyhtäilee, piereskelee, lukee lehteä pöydässä niin että muut syövät jos saavat lautasen mahtumaan pöydälle, vetää kaljaa joka ilta (ei saa muuten unta), kaivelee haaroväliään ja sanoo että äippä saa taas kyytiä siis kaiken tämän lapsen kuullen. sairasta sanon minä. Nyt vaan alkaa tulla mitta täyteen, en jaksa enää olla alistettu, oma itsetuntoni on niin alhaalla kun pitää varoa tekemisiä, eikä saa sanoa mitään ettei vaan Hra täydellisyys suuttuisi. Jos hän suuttuu niin mököttää niin kauan että minä pyydän anteeksi vaikken olisi edes syyllinen mökötykseen siis minun pitää pyytää anteeksi hänen #&%?$!* minulle, eikös sen pitäisi olla päinvastoin ??? mutta ei, hänhän ei ole tehnyt mitään väärää eikä sanonut mitään pahaa.

Vaikeeta, mutta se viimeinen naula on vaikea lyödä, mutta sitten kun kerään voimani, niin täältä pesee !!

Sekin on vaan hassua, että ystäväni ja työkaverini pitävät minua vahvana persoonana, iloisena, "tuota-ei-hiljaiseksi-saa -tyyppinä" mutta... tietäisivätpä totuuden.... voisi olla melkoinen ylläri............

Tsemppiä kanssa siskot !!!