miehen lapsi

tästä aiheesta on puhetta ollutkin, mutta kuitenkin.. :wave:

miehelläni on lapsi (7 v.), joka on joka toinen vkonloppu meillä. olemme mieheni kanssa olleet yhdessä vajaa pari vuotta.

alussa minulla oli hieman sopeutumista lapsikuvioon, en ole oikeastaan mikään ihan hirveästi lapsista pitävä persoona, mutta tämä muksu on vaan ihan mahtava ja tullaan toimeen hyvin :hug: lapsen äitiin en ole oikeastaan missään kontaktissa, en inhoa/tykkää. miehellä ja exällä aika riitaisat välit, joten se tietty vaikuttaa asiaan. itse voisin olla ihan hyvissä väleissä hänen kanssaan, mutta käytännön syyt estävät.

asia, mikä kavertaa minua, on se että tunnen olevani ikuinen kakkonen.
silloin, kun lapsi on meillä, niin väkisinkin tulee vaan mieleen, että tuo on mieheni EKA laspi, EKA synnytys etc etc. tunnen olevani riittämätön, kun en voi miehelle tarjota mitään 'uutta'
:/

nämä tunteet eivät sinällään kohdistu siis lapseen, vaan siihen faktaan, että näin on ja tulee aina olemaan. ja samaan aikaan aattelen, että hyvä kun tämä muksu on olemassa, koska hän todellakin on ihan huippu tyyppi ristiriitaista.

onko muilla ollut tämän tapasia ajatuksia? ja heih, ei kiitos mitään ilkeemielisä paasauksia vastauksiksi (TIEDÄN, että mun ei oo pakko olla miehen kaa, jolla on lapsia plaa plaa plaa..).

 

Nou hätä! :hug:

Ei haittaa yhtään, vaikka miehellä on yksi lapsi entuudestaan. Minulla on kaksi lasta, miehellä kaksi ja silti yhteinen lapsemme oli ainutkertainen. Hän on perheemme pikkuinen, kaikkien suojatti :heart: . Sinä olet naisena varmaankin juuri nyt ykkönen =) . Nauti perheestänne ja siitä miehenkin lapsesta. Kiva, kun pidät hänestä ja tunnut fiksusti suhtautuvan miehen exäänkin.

 

Ihan sama tunne mulla. Sillä erolla että mun miehellä on kaks lasta edellisestä liitosta joten musta tuntuu myös että en edes kakkoseksi yllä. Mutta onneksi se olen vain minä joka näin ajattelle, ei mieheni. Tällä hetkellä olen raskaana ja vähän väliä on vieläkin tunne että mies ei tuu koskaan meidän lasta rakastaan yhtä paljon kuin ensimmäisiään. Tiedän järellä että aivan hullua näin ajatella mutta minkäs teet. Mutta sitten mieheni antoi minulle toisen näkökulman joka on hiemän helpottanut.. Tämä lapsi tulee olemaan ensimmäinen jonka kanssa hän saa viettää aikaa niin paljon kuin haluaa ja milloin haluaa, ensimmäinen jonka kasvua saa alusta asti seurata herkeämättä, ensimmäinen jonka kasvatukseen hän saa osallistua yms. Tämä on mina helpottanut. Mut ei kannata tuntea huonoa omaa tuntoa että välillä tulee näitä ajatuksia. Se on ihan luonnollista ja luulen että suurin osa näin ajatteleekin, kaikki ei vaan kehtaa sitä myöntää.

 

\

asia, mikä kavertaa minua, on se että tunnen olevani ikuinen kakkonen.
silloin, kun lapsi on meillä, niin väkisinkin tulee vaan mieleen, että tuo on mieheni EKA laspi, EKA synnytys etc etc. tunnen olevani riittämätön, kun en voi miehelle tarjota mitään 'uutta'
:/

nämä tunteet eivät sinällään kohdistu siis lapseen, vaan siihen faktaan, että näin on ja tulee aina olemaan. ja samaan aikaan aattelen, että hyvä kun tämä muksu on olemassa, koska hän todellakin on ihan huippu tyyppi ristiriitaista.

Tuttua, niin tuttua

:hug:
Minulla oli aivan samanlaisia tunteita ennenkuin sain esikoiseni, miehellä kun kokemusta lapsen saamisesta jo oli. Mutta usko pois. Jokainen uusi lapsi on ainutkertainen oma persoonansa ja syntymänsä ainutlaatuinen uusi kokemus vanhemmilleen, oli ensimmäinen tai kymmenes!
Tiedän sen nyt kahden lapsen äitinä.

 

kiitos teille vastanneille

näitä palstoja lukeneena toki tiedän, etten ole ainoa, joka asian kanssa pohdiskelee, mutta oli niin mukava kuulla kommentteja lisää.

tämä asia ylipäänsä on vaan nyt niin kovin ajankohtainen, koska eräs ystäväni odottaa miehensä kanssa esikoistaan, siis kummanki esikoista. :ashamed: myöntää, mutta ensireaktioni oli, että minkä +#%!" takia toiset saavat kokea nämä asiat ekan kerran yhdessä ja minä en \|O ei silloin, kun rupesin mieheni kanssa olemaan tullut edes mieleen, mitä kaikkia tunteita matkan varrella tulee kokeneeksi. mutta tehtyjä asioita ei saa tekemättömäksi, joten turhahan niistä on :headwall: ja miehen vaihto ei ole käynyt pienessä mielessäni kertaakaan, eikä ole vaihtoehto missään nimessä :heart:

hyvää kesänodotusta kaikille! :wave:

 

\

Ihan sama tunne mulla. Sillä erolla että mun miehellä on kaks lasta edellisestä liitosta joten musta tuntuu myös että en edes kakkoseksi yllä. Mutta onneksi se olen vain minä joka näin ajattelle, ei mieheni. Tällä hetkellä olen raskaana ja vähän väliä on vieläkin tunne että mies ei tuu koskaan meidän lasta rakastaan yhtä paljon kuin ensimmäisiään. Tiedän järellä että aivan hullua näin ajatella mutta minkäs teet. Mutta sitten mieheni antoi minulle toisen näkökulman joka on hiemän helpottanut.. Tämä lapsi tulee olemaan ensimmäinen jonka kanssa hän saa viettää aikaa niin paljon kuin haluaa ja milloin haluaa, ensimmäinen jonka kasvua saa alusta asti seurata herkeämättä, ensimmäinen jonka kasvatukseen hän saa osallistua yms. Tämä on mina helpottanut. Mut ei kannata tuntea huonoa omaa tuntoa että välillä tulee näitä ajatuksia. Se on ihan luonnollista ja luulen että suurin osa näin ajatteleekin, kaikki ei vaan kehtaa sitä myöntää.

Mulla oli ihan täsmälleen sama juttu. Nyt meillä on 4kk ikäinen tyttö, ikävä kyllä isä ei vielä ainakaan kauheasti tuohon lapsen kasvatukseen osallistu. Toivoisin että lähdettäisiin yhdessä perheenä kävellen joskus kaupunkiin (30min) mutta isä ei koskaan jaksa töiden jälkeen, ei vaikka olis kuinka hieno ilma...aina vaan et ehkä huomenna, ehkä huomenna...huoh... :ashamed:

 

joo ei ne mihet ikinä kanna vastuuta

 

Minun miehelläni on kaksi lasta edellisestä liitota ja todella OLIN pitkään vasta kolmannella sijalla (tai neljännellä). Sillä exä pompotti ja kiristi miestä minkä kerkesi, eikä minulle yleensä edes ilmoitettu, jos aiottiin olla öitä pois kotoa ym. Huono omatunto sai miehen ostelemaan lapsille kaikenlaista ja suurilla summilla, ja sitten ei ollutkaan rahaa ruokakaupan kassalla. Yhteinen lapsemme on nyt parivuotias. Mieheni ei pitkään aikaan esim. vapaaehtoisesti lähtenyt lapsen kanssa ulos (etälasten kanssa piti tietysti aina ulkoilla) eikä juuri lapsen elatukseenkaan osallistunut. Muistutin muutamaan otteeseen erinäisistä asioista ja muutosta on kyllä ruvennut tapahtumaan. Nykyään meillä on asiat aika hyvin, exänkin mies laittoi "kuriin". Parasta on se, että mieheni on oikeasti osoittanut katuvansa sitä, miten minua aikoinaan kohteli.

 

Tosi tuttua... =) Kiva etten ole ainut joka kokee moisia tunteita. Välillä olen tuntenut niin suurta surua, ettei koskaan olla "ehjä" perhe, vaan aina mieheni exän elämä vaikuttaa elämäämme. Itse olen elämäni valinnut, mutta kuten jo joku sanoi, en olisi nuoruuden naiviuuden vallassa voinut kuvitellakaan moisia ongelmia olevan edessä. Ja onneksi en tiennyt, en olisi välttämättä uskaltanut lähteä suhteeseen ja moni hieno asia olisi jäänyt kokematta!!! TSEMPPIÄ KAIKILLE ÄITIPUOLILLE!!!! ja ihan mielenkiinnosta, minkä ikäisinä tulitte äitipuoleksi? meitsi oli vasta 20...

 

olin 22-vuoden 'kypsässä' iässä..... aiheutin varmasti monet lisänitrot ja harmaat hiukset suvulleni.

 

Hyvä että joku muukin. Oli siinä sukulaisilla huli pyöreänä kun muut 2kymppiset bailaa, ja minä elelin perhe elämää mieheni ja hänen lapsen kanssa...=)

 

Meillä tämä ei tunteeksi jäänyt... Mulla ja miehellä 2 yhteistä... kummankin lapsen kohdalla kutsuu lapsia esikoisen nimellä vaikka on erisukupuolta... Eli tietää mikä lapsista on etusijalla ja ketä miettii.

sanoin että katso miten pitkät sääret meidän tytöllä on hän sanoo että niin on esikoisellakin. Eli vie ilon minulta löytää jotain erityistä tästä lapsesta se surettaa. No mutta mulla on nämä lapset sen kanssa ja ilman sitä niitä ei olisi mutta mutta miehen olisin silti voinut valita toisin... Minua vähän kaduttaa mutta sitä ei voi enää muuttaa

 

Minullakin on ollut samanlaisia tuntemuksia, etenkin silloin ennen kuin itsestäni tuli äiti.Surin jotenkin sitä että miksi ei voitais olla molemmat synnyttämässä ekaa kertaa ym....
Yksin kävin synnytysvalmennuksenkin kun mies ei lähtenyt kun oli jo kahdessa synnytyksessä ollut!Minusta tuntui todella ikävältä kun kaikilla muilla oli oma puoliso mukana. Oli tunne et olisin yksinodottaja!
Nyt kun meillä on yhteinen lapsi, tilanne on parantunut ja en ajattele silleen koko asiaa.Tosin kyllähän se ärsyttää että se ex on lasten kautta pakosti mukana kuvioissa ja en voi mitään sille et mua raivostuttaa et ex soittelee lapsille monta kertaa päivässä silloin kun tietää että olemme porukalla kesälomareisulla tms.
Minäkin olin äitipuoleksi jouduttuani vain 20-v eli on kyllä elämä koulinut...Kaverit hummaili ja minä olin lapsenlikkana miehen lapsille!Jos voisin valita uudelleen, en ehkä samaan rumbaan lähtisi.Miehen ero oli silloin tuore ja ei se herkkua ollut mullekkaan.

 

\

Minullakin on ollut samanlaisia tuntemuksia, etenkin silloin ennen kuin itsestäni tuli äiti.Surin jotenkin sitä että miksi ei voitais olla molemmat synnyttämässä ekaa kertaa ym....
Yksin kävin synnytysvalmennuksenkin kun mies ei lähtenyt kun oli jo kahdessa synnytyksessä ollut!Minusta tuntui todella ikävältä kun kaikilla muilla oli oma puoliso mukana. Oli tunne et olisin yksinodottaja!
Nyt kun meillä on yhteinen lapsi, tilanne on parantunut ja en ajattele silleen koko asiaa.Tosin kyllähän se ärsyttää että se ex on lasten kautta pakosti mukana kuvioissa ja en voi mitään sille et mua raivostuttaa et ex soittelee lapsille monta kertaa päivässä silloin kun tietää että olemme porukalla kesälomareisulla tms.
Minäkin olin äitipuoleksi jouduttuani vain 20-v eli on kyllä elämä koulinut...Kaverit hummaili ja minä olin lapsenlikkana miehen lapsille!Jos voisin valita uudelleen, en ehkä samaan rumbaan lähtisi.Miehen ero oli silloin tuore ja ei se herkkua ollut mullekkaan.


MAILAA MULLE!!! ihan sama fiilis!! osoite on aidinelamaa@hotmail.com

 

Minulla oli ihan samanlaisia tunteita ja pelkoja suhteen aluksi, aika pitkäänkin. Ne ovat onneksi ajan mittaan haalistuneet hyvin paljon (nyt olemme olleet yhdessä vajaat kolme vuotta). Tässä on tietysti auttanut todella paljon se, että mieheni kohtelee minua tavalla, joka saa minut tuntemaan, että olen ykkössijalla hänen elämässään. Niin hän kohtelee kyllä lapsiaankin silloin, kun ovat meillä. Mutta se ei ole minulta pois, sillä emme lasten kanssa ole "kilpailemassa" samasta sijasta, koska minun ja miehen ja miehen ja alsten suhdetta ei voi verrata. Ne ovat niin erilaisia, eri tasoilla. Ja jos joskus jotain harmia on ollutkin, ollaan puhuttu niistä (joskus on esim. harmittanut, että mies kysyy lapsiltaan, mihin kauppaan mennään tai mitä syödään vaikka minusta ne asiat jutellaan ensin aikuisten kesken) ja mies on ottanut mielipiteeni huomioon.

Yhteisiä lapsia meillä ei vielä ole, mutta jos mieheni esim. kieltäytyisi tulemasta synnytysvalmennukseen, koska hänellä jo on lapsia tai vertaisi aina yhteistämme vanhempiin lapsiinsa, olisi vakava keskustelun paikka. En hyväksyisi sellaista. Onneksi hänelle tuntuu olevan tärkeää, että saan hänen jo valmiista lapsistaan huolimatta tuntea meidän suhteemme ainutlaatuiseksi .

 

Todella tuttua juttua tuossa olikin.. kiva jos saan seuraanne tulla..
Minä siis elelen mieheni kanssa ( häät vuoden alussa vasta tulossa) ja kuvioon kuuluu lähes 8-vuotias poika. On meillä viikon välein ja näin lomilla enemmän.
Ihan mukavasti on mennyt tämä kolmisen vuotta, jotka ollaan yhdessä oltu..
Nyt kun tulin raskaaksi ja neljännellä kuulla menikin kesken niin olen "pyhää" raivoa täynnä.. siis oikeasti, miten olenkin näin lapsellinen, en ole edes tajunnut.. kyllähän sitä itkettiin ja surtiin viikko ( nyt siitä keskenmenosta viikko ja kolme päivää) ja ajattelinkin että ohi on surutyö.. niin kai se onkin.. nyt on jäljellä raivo, kiukku, pettymys , turhautuminen, kateellisuus.. ym ym..

Koen lapsen, joka on ollut ainoa siinä perheessä, ja hemmoteltukin tietysti, ärsyttävänä ja koko ajan vaatimassa huomiota, tai muuta ja aivan kamalan ällöttävänä! Siis mies on tuollaisen saanut ja meidän rakas tyttövauva ei saanut syntyä..( tiedämme että oli tyttö, kun istukkanäyte sen todisti ja tervekin vielä!)

Koen myöskin kamalaa ahdistusta siitä että eihän se miestä hetkauta kun sillä jo on yksi ja kyllähän mekin yritämme uudelleen ja jos luoja suo saammekin, mutta tälläista raivoa ja kiukkua en luista tunteneeni. Kamalaa kun tuo poika on nyt meillä!!!!!!!!!!!!!!
Haluaisin vain itkea ja surra ja velloa omassa kiukussani.. täytyy esittää ihanaa ja mukavaa ns. "äitipuolta" .. tuskaa........

 

huh kun tuntuu tutulta nuo teidän jutut.miehellä viisi lasta ed. suhteesta ja nyt yhteinen tulossa..välillä todellakin tuntuu että pää hajoaa..mutta on ne silti niin :heart:
Mailailla voi ken tahtoo rotja81@gmail.com

 

Heippa kaikille!

Olen yrittänyt erinäisiin kerhoihin päästä mutta tyhmä tai jotain ilmeisesti olen kun en ole jaksanut selvittää kaikkia kiemuroita miten sinne pääsee niin kirjoitanpa nyt taas tänne.. =)
Otsikkokin kertoo lapsellisen puolen itsestäni.. eli miehelläni yksi lapsi entuudestaan ja nyt toista meidän omaa minulle siis ekaa yritämme, eka onnistuimmekin mutta meni kesken ja nyt toinen haaveissa.. ( siis eka mutta toinen yrityskerta) monimutkaisesti taidan läpättää...

Niinpä eli lapsellisesti haluaisin että tuleva ( uskon niin että onnistumme) lapsemme olisi ainutkertainen ja ihmeellinen, ja tokihan hän sitä varmaan onkin meille molemmille, mutta silti mieltäni kaihertaa että toivoisin että se olisi paras, ihana, kaikkemme! kamalaa tunnustaa tällaistä.. miehen lapsi on oikein mukava ja tervetullut perheeseemme, mutta siltikin pelkään ettei vain tuleva lapsi jää kakkoseksi edes miehelleni.. tiedän että lapsiaan toki rakastaa varmasti ja huolehtii molemmista, mutta kun ajattelen että eikö tämä olekin parempaa, onhan hänellä nyt OIKEA nainen vierellään, meidän yhteinen rakkauden hedelmä.. mikä voisi olla sen parempaa..? Toivotonta, tiedän.. lapsiahan ne molemmat ovat ja niin rakkaita! Puhun ihan soopaa.. tiedän.. mutta mutta niin haluaisin että olisimme oikea perhe.. myöhäistä.. äh nyt lopetan tämän vinkumisen. kiitos lukijoille

 

... on se kokoonpano, joka kokoaikaisesti asuu samassa osoitteessa. Etälapset eivät siis ole "meidän perhettä", vaikka säännöllisesti täällä käyvätkin, vaikka isä heitä rakastaan ja heitä huomioi yms. yms., mutta kun KOTI on siellä, missä asuu, missä on kirjoilla, samoin myös PERHE koostuu niistä ihmisistä, jotka kokoaikaisesti asuvat samassa osoitteessa.

Tiedän, että saan lokaa niskaani tämän kommentin myötä, mutta meidän perheen tilannetta tämä ajattelumallu selkeytti ja eletään muutama sata riitaa vähemmällä.

 

Kerronpa teille oman tarinani... Asun avoliitossa mieheni kanssa jolla ed. liitosta yksi 3.5v. lapsi (poika). Hän asuu n. 400km päässä äitinsä kanssa, koska mieheni ex halusi muuttaa sinne eron tultua. Mieheni ajaa tuota väliä kolmen viikon välein, jotta näkee poikaansa, ottaa töistä vapaana joka kerta jne. Ex ei laita tikkua ristiin tapaamisten takia, koska hänellä ei ole autoa jne. Alussa oli sitä mieltä, että tämä on isän ongelma koska heillä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin muuttaa kauas, koska mies halusi erota ja exän suku asuu tuolla kaukana...
Poika käy siis meillä kolmen viikon välein ja on n. 3-4pv.
Tuo aika on minulle yhtä helvettiä, koska poika on minua kohtaan yleisesti ottaen avoimen vihamielinen. Olen yrittänyt kaikenlaista, olla mukana, yrittänyt välillä jättää rauhaan jotta saavat olla isänsä kanssa kahden... mutta mikään ei auta. Tuntuu että tilanne menee huonompaan suuntaan! Poika ei anna minun tehdä mitään; "et sinä kun ISI!", ja käskee menemään pois jne. jne.
Luonnollisesti olen noiden viikonloppujen jälkeen aivan loppu, koska tilanne ei tunnu parantuvan yhtään. Olemme puhuneet mieheni kanssa asiasta monta kertaa, mutta hän vaan sanoo että aika parantaa ja että poika tarvitsee huomiota... totta tuokin mutta kun isin pitää antaa sitä huomiota hänelle 24/7, ei hetkeksikään voi jättää minun seuraani koska alkaa hirveä huuto.
Poikaa ei myöskään ole juurikaan kasvatettu; katsoo viedoita samalla, kun isi syöttää ruuan hänelle (vaikka osaa itse syödä), ei sano kiitos muutenkuin pakottamalla, ei pyydä anteeksi jos esim. potkaisee tai lyö minua, tai sylkee niinkuin teki juuri tänä viikonloppuna... Aina minä joudun ottamaan kovat otteet eli sanomaan kovasti että meillä pyydetään anteeksi jos tuollaista tehdään. Mies on sitä mieltä että hän on vasta 3,5v. eli pieni lapsi... Minä taas ajattelen että jos ei perusasioita opeteta pienestä pitäen, niin mitä se tulee vielä olemaankaan. Omassa lapsuudessani olen oppinut että vanhempia kunnioitetaan, ei todellakaan syljetä päälle tms.
Nyt tuntuu erityisen raskaalta, koska olen 4:llä kuulla raskaana ja haluaisin että saisin onnellisen ja stressittömän raskausajan - ei tunnu onnistuvan!
Olemme olleet mieheni kanssa yhdessä n. 2 vuotta joten paljon on tapahtunut tuona aikana mutta olen surullinen siitä etten saa poikaan minkäänlaista suhdetta luotua koska kasvatusta taustalla ei ole ja poika saa tehdä mitä huvittaa, käyttäytyy tosi ikävästi minua kohtaan ja haluaa toisin sanoa sivuuttaa minut kokonaan. Ymmärrän että hän on vielä pieni ja tilanne vaikea jne. mutta en ole koskaan ollut muutakuin mukava pojalle, joskin pidän meillä sääntöjä yllä koska mielestäni minun ei tarvitse omassa kodissani sietää päälle sylkemistä, potkimista tms. 3,5v. taholta, eikä kyllä kenenkään muunkaan mutta en vaan voi käsittää miten noin pieni voi olla jo niin vihainen? :snotty:

 

ihan samojen tunteiden kanssa täälläkin taistellaan!
helpottavaa kuitenkin että en ole ainoa joka kokee näin vaikka ahdistavaa onkin :/
Olen yrittänyt järkeillä asiaa usein niin että itse olen valintani tehnyt ja siihen pitää vaan sopeutua. Mutta..pitääkö kaikkeen sopeutua, ei mielestäni.
Uskon että ydinperheessä on ihan samalla tavalla ongelmia lapsen kasvatuksessa ja parisuhteessa mutta uusperheessä ne ovat erilaisia.
Oma lapsi on aina rakkain ja tärkein. Äitipuolin rooli on elämän suurimpia haasteita naiselle. Tässä minun tarinani. Olisi ihanaa saada hyviä rakentavia neuvoja ja kuulla lisää muiden kokemuksista, niin hyviä kuin ikäviäkin.

Olemme seurustelleet n. 3v. Asuneet yhdessä 2v. Minulla ei ole lapsia. Olen kyllä erittäin lapsirakas ja vauvakuume vaivaa. Avomiehelläni on kohta 7v. tyttö.
Tutustuin häneen pikkuhiljaa vasta vuosi sitten koska hänen äitinsä ei antanut minun tavata lasta. Oli mustasukkainen ja mustamaalasi ja haukkui minut etukäteen lapselleen ja miehelleni. Mieheni toimi exän vaatimusten mukaisesti aikansa koska pelkäsi ettei saa tavata lastaan.
äitillä ei ollut mitään syytä haukkua minua mutta halusi kostaa miehelleni koska hänellä ei ollut vielä ketään. pahimmalta tuntui lapsen puolesta jonka mieltä manipuloitiin. Ainut mahdollisuus minulla oli vaan luottaa että lapsi päättää itse pitääkö minusta.
Ja tulimmekin heti hyvin toimeen keskenämme =)
Välillä tyttö kysyi miksi mun äiti haukkuu sua ja totesi perään että vaikka mun äiti ei pidä susta niin mä kyllä pidän
lapset on viisaita ja kuuntelee vaistojaan ja huomaa jos joku teeskentelee.
Mukavasti on mennyt mutta sitten on alkanut rassaamaan nämä tavat toimia lapsen kanssa.
Aikasemminkin ehkä ärsyttti mutta nyt alkaa tulla mitta täyteen.

Lapsi on aika hemmoteltu koska on ainut ja saanut aina jatkuvaa huomiota ja saanut päättää kaikesta. hänen vanhemmillaan ei ole ollut selkeää yhtenäistä linjaa mitkä rajat ja säännöt lapselle kuuluu joten lapsi on ottanut vallan päättää itse.
miehelläni on tapana hemmotella eikä kieltää mitään lapselta koska näkee häntä niin harvoin. Äiti on syyllistänyt miestä kaikesta jo lapsen oltua pieni joten mies pelkää jo senkin takia että lapsi ei tykkää hänestä jos hän komentaa lasta ja potee huonoa omaa tuntoa erosta jolloin antaa kaiken periksi lapselle.
Mieheni aluksi puki lapsen, pesi hampaat, kysyi aina että mitä haluaa syödä juoda, (5 vaihtoehtoa vähintään), mitä ostetaan kaupasta...
ruoat jäi lautaselle kun oli niin nirso kaikesta ja silti halusi kaikkea.
Lapselle oli annettu liikaa valtaa päättää ja välillä ei edes tiennyt mitä halusi kun kaikki oli tuotu nenän eteen ennen kuin osasi itse pyytää mitään.
Lapsesta tulee ihan pikku vauva mieheni seurassa koska hän oikein ruokkii toisen avuttomuutta passaamalla ja hemmottelemalla.
Lapsi oli vielä riippuvaisempi isästään ja tuntee itsensä turvattomaksi kun ei kannusteta itsenäisyyteen. osaa käyttää hyväkseen että kaikki annetaan periksi ja tietää että saa kiedottua isänsä pikkusormen ympärille. meidän välille on alkanut tulla ns. kilpailuasetelma että kuka nukkuu isin vieressä, istuu auton etupenkillä....kun keskustelemme mieheni kanssa niin lapsi heti keskeyttää haluamalla syliin, puhumalla päälle ja mieheni antaa yli paljon huomiota ja minä etäännyn kun en jaksa katsella moista. Apua ihan kuin olisi tullut kauhesti takapakkia ja jäänyt ulkopuolelle.

no keskustelimme asiasta moneen otteeseen ja riitojakin se tietenkin aiheutti kun arka paikka miehelleni ja minä aivan turhautunut kun ei pystynyt keskittymään mihinkään muuhun kuin lapsen jatkuvaan huomion vaatimiseen ja passaamiseen.
itse jäin kakkoseksi ja olin se komentava kurja äitipuoli.
minä kuitenkin luotin vaistoihini ja lapsi kunnioittaa minua ja on kahden kesken kanssani oikein reipas ja ihana tyttö.
osaa vain käyttää hyväkseen tilannetta ja pompottaa isäänsä.
nykyään pukee ja pesee hampaansa itse mutta vieläkin hirvittää miten pärjää koulussa.
minulla on tänä aikana ollut haastetta muutenkin elämässäni uuden kotikaupungin ja uuden työn takia joten on vaatinut paljon voimia ja tahtoa jaksaa koko rumbaa tässä uusperhe kuviossa.

minä olen se joka on opettanut hyviä käytöstapoja, reippautta ja lapsikin kokenut olonsa turvalliseksi ja rauhalliseksi kun on rajoja eikä tarvitse itse päättää kaikesta.
pelottaa miettiä että jos meille tulisi vauva että kuinka lapsi ja hänen äitinsä siihen reagoi koska äiti ei vieläkään hyväksy suhdettamme.
mieheni ex-ottaa kyllä ilomielin vastaa lahjat ja tavarat joita olen hankkinut tytölle.

ja vauva vaatii niin paljon huomiota että osaako mieheni toimia järkevästi ja kohdella kaikkia tasapuolisesti?
Mieheni tajuaa tilanteen ja lupasi pikku hiljaa muuttaa tapojaan toimia mutta kyllä tämä jatkuvaa vuoristorataa on ja omat voimat vähissä.

on ahdistavaa että näin meistä syntyy juuri niitä ikäviä äitipuolia kun ei saa tukea mistään ja joutuu joustamaan ja nöyrtymään toisten tahdon mukaan.

p.s olisi mukava tutustua paremminkin samassa elämäntilanteessa oleviin naisiin pääkaupunkiseudulla