Miehen lapsi

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja inhoan sitä
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
I

inhoan sitä

Vieras
Arka aihe mutta löytyykö ketään muuta joka inhoaa miehensä lasta/lapsia?
Minä en voi sietää sitä kiukuttelijaa.Mikään puhe ei mene perille ja lapsi vinkuu koko ajan.Tekee minkälaista ruokaa vaan niin aina se on pahaa,jos lähdetään ulos niin aina se saa raivarin pukemisesta ja kenkien laitosta.Se itkee jatkuvasti pienimmästäkin asiasta ja hakee sillä kitinällä isänsä huomiota.Ja isi menee siihen vinkumiseen mukaan että voi voi mikä on ja kerro iskälle mikä harmittaa.Ja lapsi vinkuu entistä enemmän ja sitä kiukuttelun määrää,se on jotain aivan järkyttävää.
Mun lapset on väsyneet siihen ja kysyvät että mikä sillä nyt taas on kun koko ajan vinkuu.
Kyllä me ymmärretään että osa kitinästä on ikävää mutta hirvittävän rasittavaa se on.Mies itsekkin väsyy välillä siihen jatkuvaan tappeluun ja sitten sen lapsen hoito jääkin minun vastuulleni.Pako tunnustaa että huokaan helpotuksesta aina kun se kitinä lähtee äidilleen ja etukäteen jo ottaa päähän kun tietää että nyt on taas koko viikonloppu pilalla kun se lapsi tulee.
En usko että olisin ajatuksineni yksin,onko siis kohtalotoveria? :ashamed:
 
Ei kokemusta noin päin vaikka uusperhe ollaankin..(Meillä vanhimmat lapset minun..)
Lapsi todennäköisesti purkaa kaikkea kiukuttelemalla ja kauanko on esim.erosta tai sinuun kuvioon tulosta?? Jospa lapsi kokee sinut äidin kilpailijaksi??
Selvitelkää lapsen käyttäytymistä ja puhukaa asiasta.
Jos lapsen isä ei kiukuttelulle voi mitään eikä kenties näe siinä mitään outoa tai tilanne vain jatkuu samanlaisena ei kait auta kuin sopeutua tai lähteä erilleen!!
Nämä asiat eivät hetkessä ratkea...
Tsemppiä!!

 
Et ole yksin. Mulla ei kylläkään tunteet ole ihan noin voimakkaita, mutta kyllä joskus on tullut huokailtua useammankin kerran. Enimmäkseen tietysti rakastan mieheni lasta - vaikkakin eri tavalla kuin omaani - mutta on niitä vaikeampiakin hetkiä ollut.

Tämä on varmaan sellainen asia, josta ei paljoa puhuta... Muiden vastaavassa tilanteessa olevien kanssa jutellessa tulee usein "rivien välistä" esiin jotain samansuuntaista, mutta ääneen ei puhuta.

Olen usein tuntenut olevani vastuussa lasten "kasvattamisesta", kun mieheni on mielestäni liian "suvaitsevainen". Sama pätee sekä yhteiseen lapseen, että etälapseen. Oman lapsen kohdallahan ei ole mitään ongelmaa, mutta toisen lasta on jo vähän vaikeampi mennä kasvattamaan ilman että tulee sanomista. Miehen kanssa on keskusteltu asiasta ja olemme todenneet, että kerta kaikkiaan vain olemme erilaisia tässä asiassa. Eletään sitten sen kanssa. Lapset kyllä oppivat mitä voi kenenkin aikuisen kanssa sanoa ja tehdä, ts. kuinka pitkä pinna kenelläkin aikuisella on.

Ehkä etävanhemmilla oma syyllisyys (joko itsestään tuleva tai lähivanhemman syyllistämänä) aiheuttaa sen, että lapsen pienimpäänkin kitinään mennään mukaan. Ja sitähän lapsi oppii käyttämään hyväkseen! Ulkopuolisen on varmaan helpompi nähdä tilanne. Yritä jutella miehesi kanssa ja olla kärsivällinen.

Olisiko muista lapsista mitään apua tilanteessa? Jos hekin ovat jo huomanneet "ylimääräisen" kiukuttelun, niin voisiko heidän "ihmettelyjään" käyttää hyväksi lapsen rauhoittamisessa? Meillä ainakin on toiminut joissakin tilanteissa. Kun yhteinen lapsi (pienempi) säikähtää isomman vinkumista ja alkaa itkeä, niin isompi rauhoittuu saman tien. Ei ehkä ihan reilua, mutta loppuupahan turhat vinkumiset molemmin puolin.

Pukeminen oli meillä ihan samanlaista. Koetteli minua ja isäänsä kyllä muillakin (joskus TOSI ärsyttävillä) tavoilla. Lapsi (silloin n. 4-v.) sai totaalisia raivareita AINA pukemisen ja joskus riisumisenkin yhteydessä. Voitte arvata, ettei ulkoilu paljoa houkutellut ;-) Raivarit saivat loppuhuipennuksen, kun lapsi yritti purra ja raapia minua (samaa oli tehnyt äidilleen ja isälleen jo pitkään) ja siinä tuli minun rajani vastaan. Kävimme melkoisen (fyysisenkin) taiston, mutta kummallekaan ei tullut sen suurempia vammoja tai traumoja. Tein lapselle selväksi henkisesti ja fyysisesti, että minun kanssani ei käyttäydytä noin. Onneksi mieheni antoi minun "tehdä työni" eikä silloin puuttunut asiaan. Tuon jälkeen pukeminenkin alkoi jo sujua. Ikäkin varmaan auttoi asiaa.

Nyt monet muutkin asiat sujuvat jo helpommin (etälapsi nyt 8-v.). Ehkä muutamassa vuodessa kaikki perheenjäsenet ovat jo pahimmat särmät toisistaan hioneet. Vaikka kyllä vieläkin silloin tällöin pitää räjähtää ja rajoja paukutellaan! Nykyään tietenkin enemmän omalle kuin miehen lapselle.

Viimeksi oli hankala vaihe silloin kun oma lapsi oli vauva ja samalla etälapsi siinä iässä, että aina piti olla kavereita kylässä. Itse ei oikein jaksanut enää vauvan lisäksi olla vastuussa vieraista lapsista, jotka tietenkin sillä hetkellä tuntuivat metelöiviltä pikkupiruilta, kun vauvaa olisi pitänyt nukuttaa. Siinä olikin sitten selittämistä, miksi meillä ei voi tehdä samalla tavalla kuin äidin kanssa, että kavereita saa tulla ja mennä kylään miten tahansa. Piti tiukasti tehdä selväksi, ettei lapsi saa itse päättää milloin kavereita kutsutaan. Isä ja muiden lasten vanhemmat eivät tätä oikein ymmärtäneet, mutta pidin tiukasti pääni. Pakko oli pitää vauvan puolia ja saada itse välillä levätä.

Kieltämättä joskus tulee sellainen olo, että voi kunpa saisi viettää viikonlopun "rauhassa". Varsinkin jos on ollut töissä kiirettä, itse tai muut perheenjäsenet sairaana, lomareissu takana tms. Toisaalta loppujen lopuksi aina huomaa, että etälapsen meillä ollessa tulee yleensä vietettyä "rauhallisempi" koti-viikonloppu kuin muuten. Ja nyt kun lapsista on seuraa toisilleen, niin pääsee joskus itse helpommalla kuin vain yhden lapsen kanssa. Asioilla on aina puolensa!

Voimia ja (välillä loputontakin) kärsivällisyyttä toivotellen!
 
\
Alkuperäinen kirjoittaja 17.03.2005 klo 07:48 inhoan sitä kirjoitti:
Minä en voi sietää sitä kiukuttelijaa.Mikään puhe ei mene perille ja lapsi vinkuu koko ajan.Tekee minkälaista ruokaa vaan niin aina se on pahaa,jos lähdetään ulos niin aina se saa raivarin pukemisesta ja kenkien laitosta.Se itkee jatkuvasti pienimmästäkin asiasta ja hakee sillä kitinällä isänsä huomiota.Ja isi menee siihen vinkumiseen mukaan että voi voi mikä on ja kerro iskälle mikä harmittaa.Ja lapsi vinkuu entistä enemmän ja sitä kiukuttelun määrää,se on jotain aivan järkyttävää.
Mun lapset on väsyneet siihen ja kysyvät että mikä sillä nyt taas on kun koko ajan vinkuu.

En usko että olisin ajatuksineni yksin,onko siis kohtalotoveria? :ashamed:

Lapsilla on tuollaisia kausia ihan perhesuhteista riippumatta. Arvaanko oikein että lapsi on joko 4v tai 6v?

Noiden kullanmurujen kanssa väsyy kuka hyvänsä.

Se positiivinen puoli teidän asiassa on, että lapsi uskaltaa olla reilusti sellainen kuin on. Jos hän kovasti ujostelisi tai arastelisi, hän jättäisi kiukuttelut väliin.
 
oliko tuo alkuperäinen teksti mun kirjoittama? Paitsi sillä erolla, että mä en kyllä voi sanoa inhoavani mieheni lasta, mutta muuten aikas lailla tuttua tekstiä...
 
Rajoja vaan ja paljon rakkautta sekä huomiota myöskin etälapselle! Hän kaipaa huomiota myös muilta perheenjäseniltä kuin etävanhemmaltaan. Kärsivällisyyttä tarvitaan kaikilta!
 

Yhteistyössä