Alkuperäinen kirjoittaja Minä0009;26076914:
nyt kirjoittelijat! Tässä mun versio; Ollaan miehen kanssa alta 25, kihloissa ja meillä on 1-vuotias lapsi, mies käy töissä, elättää meitä ja itse olen lapsen kanssa kotona. Tulin lyhyen tuntemisen jälkeen yllättäen raskaaksi miehen ollessa vielä armeijassa. On kaikinpuolin ihana, kiltti ja vastuuntuntoinen isä ja mies. Ulkona ryyppäämässä on käynyt ennen minun tavattua useammin ja juominen onkin siis huomattavasti vähentynyt, MUTTA kun se ottaa, niin jumalauta se ottaa kaksinkäsin, ei mitään tolkkua siinä hommassa! Meidän ollessa yhdessä ulkona pystyn jotenkin kontrollomaan juomista ja yleensä mittarin tullessa täyteen mies tulee nätisti kotiin perässäni. Mutta ilman valvovia silmiä mies ei tunnu ymmärtävän omaa rajaansa? Sillä ei tule kännissä huono olo, eikä krapulakaan ole sen kummoisempi. Muutaman kerrran on mies kannettu kotiin hissillä ylös asti kun ei ole pitänyt ja on meinannut jäädä kadulle nukkumaan, mutta "kaveri" pelasti ja kantoi kotiin. Kotona miehen ollessa ulkona en saa unta ja olen -aikuisesta miehestä- huolissaan, että koska se ryöstetään tai pahoinpidellään, levottomalla seudulla kun asutaan. Nyt oli melkein 2 kk selvinpäin ja eilen lähti kaverinsa synttäreitä juhlimaan ja itse lapsen kanssa tietenkin kotona, noh yöllä heräsin siihen että jätkä tuli kotiin, rojahti vaatteineen päivineen sängylle ja ei mennyt kauaa kun jo tunsin ison märän läntin jalkopäässä. Lähdin sohvalle nukkumaan ja mies nukkuu edelleen makuuhuoneessa ( ei kehtaa tulla ulos, morkkis on varmasti kova) JA kerta ei ole ensimmäinen! kerran aikaisemmin sattui myös. Minä en kusipyykkiä siivoa, saa ihan itse hoitaa ne. mutta HEI ei hän alkoholisti ole, ärsyttää niin jumalattomasti nuo spurgu-alkkis puheet! Mua harmittaa mieheni puolesta, koska tiedän että tämä on sairaan noloa, mutta alan myös turhautumaan siihen, ettei aikuinen mies osaa ottaa maltillisesti.
Minun versio. Nuorena seurustelin 23-vuotiaan kanssa, ensimmäisen vuoden hän oli rakastunut eikä juonut kertaakaan. Sitten alkoi kertyä ryppyä rakkauteen, mutta vaikka hän viinaan kuolleen alkoholistin poika onkin, juominen oli edelleen käsittääkseni iänmukaista eikä edes erityisen läträävää. Mutta jotain outoa siinä oli silti. Se sellainen tietty tarpeeseen juominen.
No, sittemmin hän on ollut vaarassa alkoholisoitua täysin, ja on sinnitellyt hiukan rajan molemmin puolin. Mies on kuitenkin melkoisen älykäs ja kykenee jopa ohjailemaan päänuppiaan yllättävän pätevästi siihen nähden, että on omasta mielestään epävakaa pershärö. Jo alle kolmikymppisenä alkoi olla tuota ongelmaa, että kaveritkaan eivät halunneet antaa tuolle patjaa kustavaksi, vaikka poikamiehiä olivatkin. En pidä ollenkaan mahdottomana, että viina vie hänetkin. Itse hän taitaa pitää sitä todennäköisenä, ja kokee vastarinnan vain epätoivoiseksi rimpuiluksi.
Läheiset pitävät vuosi vuodelta hiukan enemmän etäisyyttä, koska huolenkanto alkoholistin asioista ei ainakaan omia voimia lisää. Näin on silloinkin, kun miehellä on pärjäilykausi. Olen koko paljon hänen asioitaan historian saatossa sureksinut, vaikka olen aika hyvin onnistunutkin pysymään sivussa ja ajoittain ollaan pitkiä aikoja radiohiljaisuuden tilassa, niin nytkin.
Nuo alkoholismin määritelmäkysymykset ovat sikäli onneton asia, että tällaisessa maassa, jossa viinaa juodaan järkyttäviä määriä, hoitoresurssit eivät riitä mihinkään. Sitten tulee tuota, että apua ei saa ellei ole niin paha jo, ettei hyödy siitä. Alkoholistien raitistumisluvut ovat niin surkeita, että tulee mieleen, pitäisikö hoitoa kohdentaa paljon pontevammin nimenomaan niihin, joissa orastavan alkoholismin merkit ovat jo nähtävillä, mutta ongelmat eivät vielä ole ylittämättömiä eikä riippuvuus syvää.
Ja tätä ajatusta vasten en lakkaa hämmästelemästä, mikä himo läheisillä on vakuutella koko maailmalle, että eihän tässä nyt alkoholismista suinkaan puhuta, ja että tilanteen pitää saada rauhassa paheta, ennen kuin kenenkään pitää mitään tehdä.
