me ollaan niin eristyksissä:(

["riina"]

Mun lapsella ei taida olla kaveria enää koulussa, lapseni on täysin yksin.
Minäkin olen täysin yksin.
Kukaan ei pidä yhteyttä, sukulaisista pari kolme ja yksi vanha ystävä.
Mutta tässä asuinpaikkakunnalla ei me tavata ketään, siis perheenä.

En jaksa tätä enää.

Nytkin tulee pyhät ja viikonloppu ja lapseni on taas yksin.

 

[Anatolia]

Mikä siihen on syynä?

 

["riina"]

Mikä siihen on syynä?

Aikoinaan tapasimme muita lapsiperheitä, nyt kukaan ei pidä yhteyttä.
Yhden äidin kanssa mahdollisesti tapaamme jos hyvin sattuu.
Mutta sekin olisi siis hyvin harvinaista.
Ne joilla menee hyvin. on kavereita jne, eivät osaa ajatella
että me ollaan yksin.
Isossa kaupungissa sitä on eristyksissä.
Lapseni on puoliorpo kaiken lisäksi.

 

["äiskä"]

Otatko itse yhteyttä ystäviisi?

 

[Anatolia]

[QUOTE="riina";26267718]Aikoinaan tapasimme muita lapsiperheitä, nyt kukaan ei pidä yhteyttä.
Yhden äidin kanssa mahdollisesti tapaamme jos hyvin sattuu.
Mutta sekin olisi siis hyvin harvinaista.
Ne joilla menee hyvin. on kavereita jne, eivät osaa ajatella
että me ollaan yksin.
Isossa kaupungissa sitä on eristyksissä.
Lapseni on puoliorpo kaiken lisäksi.[/QUOTE]
Ystävyys on kaksisuuntaista.

Otatko sinä aktiivisesti yhteyttä ihmisiin? Ehdotat tapaamista?

 

["vieras"]

Otatko itse aktiivisesti yhteyttä kavereihisi?

 

["minä vain"]

Otatteko itse yhteyttä muihin? Itse olen ollut yksinäinen erityisesti teininä. Vasta aikuisena ymmärsin, että olen itse melko passiivinen, olen yhä. Menen kyllä vaikka grillijuhliin, jos kutsutaan, mutta en itse ikinä järjestä sellaisia. Toisaalta viihdyn hyvin yksin. Lapsen kanssa olen yrittänyt opetella aktiivikseksi. Ole kutsunut tuttavaperheitä kylään. Olen yrittänyt myös saada uusia ystäviä.

Itselläni syy tiettyyn eristäytymiseen teininä oli se, että tosissani olin varma, ettei kukaan kuitenkaan haluaisi olla kanssani. Olin varma, että kukaan ei halua vapaa-aikaansa pilata seurassani. Että en halua aiheuttaa toisille sitä vaivaannuttavaa hetkeä, kun heidän pitää kieltäytyä olemasta kanssani jonkun tekosyyn varjolla. Sitten itkin kotona, kun kukaan ei halua olla mun kanssani ja olen tuomittu yksinäisyyteen. Sittenhän ne muut tulkitsi varmaan niin, että en halua olla heidän kanssaan, kun kerran en ikinä pyydä ketään mihinkään. Itse asiassa en edes tervehtinyt kaikkia kaupungilla, koska senkin luulin häiritsevän muita. Kuinkahan itsekäs kuva siitä on tullut?

Eli jos ei halua olla kotona yksin, voisiko pyytää kavereita ulos? Onko koulussa kiusaamista vai kuinka koulusta ei enää kavereita löydy? Ehkä joku harrastus voisi olla hyvä, jotta tutustuisi uusiin kavereihin. Veikkaan, että jos joku on sulkeutunut eikä ota aktiivisesti kontaktia muihin, sellainen voi estää muita ottamasta kontaktia. Etenkin jos kyhjöttää vain kotona, niin ei kukaan voi edes tietää teidän haluavan seuraa.

Tsemppiä.

 

["riina"]

Ystävyys on kaksisuuntaista.

Otatko sinä aktiivisesti yhteyttä ihmisiin? Ehdotat tapaamista?

Olen ottanut yhteyttä joskus. Se on kuin arpapeliä, joskus onnistuu, joskus ei.
Yksi tuttu puhuu mahdollisesta tapaamisesta, sitten se jää "ilmaan".
Yksi äiti on sellainen että tuntuu että mennään hänen ehdoillaan ja
jos hänellä ei ole erityistä syytä tavata, niin sitten ei.

Voin tietysti jollekulle ehdottaa tapaamista kun tässä innostun.
Kokeilla kepillä jäätä.

 

[Anatolia]

Millä lailla olette tukeneet lapsen ystävyyssuhteiden syntymistä ja ylläpitämistä?

 

["riina"]

Millä lailla olette tukeneet lapsen ystävyyssuhteiden syntymistä ja ylläpitämistä?

Ketkä te? Minä olen yksin lapsen kanssa. En voi koulussa olla ohjaamassa
lastani. Sukulaislasten tapaamiseen on panostettu ja jos on tapaamisia tiedossa,
kaikin keinoin yritän saada lapsen mukaan.
Toisaalta on pari äitituttua jotka tapaavat vain minua ja lapseni jää taas yksin.

 

[Silja.S]

Voi sinua Onko lapsesi minkä ikäinen? Harmittaa. Asutte varmaan kaukana, koska puhut isosta kaupungista. Meillä kun ei täällä pohjoisessa isoja kaupunkeja ole. Muuten olisi voitu vaikka tavata. Kaikkein pahiten kirpaisee lapsesi yksinäisyys. Aikuinen jotenkin osaa omat tunteensa setviä, mutta lapsi kokee niin hirvittäviä huonommuuden ja epätoivon tunteita, jos ei ole yhtään ainutta ystävää. Oma eskarilaiseni kärsii myös ystävien puutteesta. Kyllä on surku teidän puolesta.

 

[Anatolia]

[QUOTE="riina";26267877]Ketkä te? Minä olen yksin lapsen kanssa. En voi koulussa olla ohjaamassa
lastani. Sukulaislasten tapaamiseen on panostettu ja jos on tapaamisia tiedossa,
kaikin keinoin yritän saada lapsen mukaan.
Toisaalta on pari äitituttua jotka tapaavat vain minua ja lapseni jää taas yksin.[/QUOTE]

Sinä ja lapsesi = te.

Lapsesi on koulussa, siellä on muita lapsia. Kutsutteko heitä aktiivisesti teille kylään? Vietkö lasta harrastuksiin, jossa koulukaveritkin käyvät, tai edes johonkin muuhun harrastukseen? Kysyykö lapsesi koulussa luokkakavereilta, että voivatko he 'olla' koulun jälkeen?

Asutte isossa kaupungissa. Onko naapurustossa ja lähistöllä lapsia? Lapset usein tutustuvat pihassa. Ulkoileeko lapsesi, saako pihatuttuja tulla teille leikkimään? Oletko tutustunut naapureihin ja sitä myötä heidän lapsiinsa, jos sellaisia on?

 

[Sikke1]

Onko lapsella jotain harrastuksia? Me muutettiin loppuvuodesta uudelle paikkakunnalle, josta emme tunteneet yhtään ketään. Varsinkin meidän kolmasluokkalaselle se oli kova paikka, kun paras ystävänsä jäi toiselle paikkakunnalle. Tyttö on aremman puoleinen, joten ei suuna päänä mene seuraan mukaan. Ensin alkuun sai luokkakavereita mukaan leikkimään, mutta sitten alkoi olemaan vastahankainen menemään kouluun. Sainkn lopulta tytöltä vastauksen, että onkin monesti yksin välitunnilla. Otin yhteyttä opettajaan ja hän otti asian puheeksi luokassa. Nyt on tytöllä taas kavereita luokassa
Heti muutettuamme etsin tytölle vapaa-ajalle toimntaa. Hän pääsi tyttökerhoon ja 4 H toimintaan myös, josta on tykännyt kovasti.

 

["riina"]

Voi sinua Onko lapsesi minkä ikäinen? Harmittaa. Asutte varmaan kaukana, koska puhut isosta kaupungista. Meillä kun ei täällä pohjoisessa isoja kaupunkeja ole. Muuten olisi voitu vaikka tavata. Kaikkein pahiten kirpaisee lapsesi yksinäisyys. Aikuinen jotenkin osaa omat tunteensa setviä, mutta lapsi kokee niin hirvittäviä huonommuuden ja epätoivon tunteita, jos ei ole yhtään ainutta ystävää. Oma eskarilaiseni kärsii myös ystävien puutteesta. Kyllä on surku teidän puolesta.

Aikaisemmin lapsellani oli kaveri koulussa mutta epäilen että on jäänyt sivuun.
Lapseni on 12-vuotias.
Toisella paikkakunnalla on kyllä yksi kaveri ja sitten ne suvun lapset ovat tuttuja,
onneksi.
Tämä tuntuu aivan helvetiltä.
Tekis mieli lähteä sukulaisia katsomaan mutta rahatilanne on huono..

 

[Madicken04]

Minkä ikäinen lapsi? Kutsukaa luokkakavereista joitain kylään tai mukaan johonkin pikkureissuun. Keksikää lapselle uusi harrastus.

Kokeile itsekin jotain harrastusta tai muuta missä voi tavata uusia ihmisiä. Ole aktiivisempi ottamaan yhteyttä vanhoihin kavereihin, sovi tapaaminen loppuun asti äläkä jätä ilmaan. Työ, lapset ja perhe sekä mahdolliset harrastukset yms tekee sen että helposti tuntuu ettei kavereille ole aikaa, joskus tarvii vähän potkua persuksille - itse kukin.

 

["riina"]

No, lastani ei saa harrastuksiin, kieltäytyy lähtemästä. Jotenkin salakavalasti jos onnistuis jonkun kaverin tai
enonsa kautta.
Ei se halua enää kutsua ketään ja ketä se sitten kutsuisi? On jo niin ujo ja sulkeutunut.
Voin tietysti yrittää tässä ottaa yhteyttä joihinkin ihmisiin ja viritellä "ansoja".
Ehkä mun pitäis tuoda itseäni ja meitä enemmän esille suhteessa meidän tuttuihin.

Tässä talossa ei ole tuon ikäisiä lapsia, pieniä näkyy olevan pihalla.

 

[voivoivoiv]

[QUOTE="riina";26268087]No, lastani ei saa harrastuksiin, kieltäytyy lähtemästä. Jotenkin salakavalasti jos onnistuis jonkun kaverin tai
enonsa kautta.
Ei se halua enää kutsua ketään ja ketä se sitten kutsuisi? On jo niin ujo ja sulkeutunut.
Voin tietysti yrittää tässä ottaa yhteyttä joihinkin ihmisiin ja viritellä "ansoja".
Ehkä mun pitäis tuoda itseäni ja meitä enemmän esille suhteessa meidän tuttuihin.

Tässä talossa ei ole tuon ikäisiä lapsia, pieniä näkyy olevan pihalla.[/QUOTE]

Niin. Jos on ujo ja sulkeutunut, se tuskin houkuttaa muita lapsia tulemaan tykö. Miksi on sulkeutunut? Onko masennusta tai muuta?

Niin surullista kun se onkin, yksin saa olla, jos ei itse halua asialle mitään tehdä. Miksi ei halua harrastaa?

 

[Anatolia]

[QUOTE="riina";26268087]No, lastani ei saa harrastuksiin, kieltäytyy lähtemästä.

Ei se halua enää kutsua ketään ja ketä se sitten kutsuisi? On jo niin ujo ja sulkeutunut.
[/QUOTE]
Tästä päästäänkin taas siihen karuun tosiasiaan, että ystävyys on kaksisuuntaista : /

Jos toinen on ujo ja sulkeutunut, ja kärsii sen takia (tai sen seurausten takia), niin jotain muutosta pitäisi keksiä. Jokin keino, jolla rohkaistuu, alkaa juttelemaan muille, lähtee vaikka harrastamaan ja tutustuu siellä uusiin ihmisiin...Ei ketään väkisin tulla hakemaan kotoa, ei lasta eikä aikuista.

Jos taas on ujo, sulkeutunut mutta onnellinen, ts. ei edes kaipaa seuraa, niin se on ihan jees mun mielestä.

 

[Eedla]

Mä ehkä ottaisin aktiivisemmin yhteyttä ihmisiin. Itse olen tässä tutustunut yhteen perheeseen joilla on hyvin samankaltainen tilanne kuin sulla ap, siis heidän lapsi on mun lapsen luokalla ja ollaan heitä kutsuttu pari kertaa kylään ja käydään silloin tällöin puistossa tms. Tämä perheen äiti valitti samaa asiaa eli että heillä ei ole ystäviä ja ovat niin yksinäisiä (me ollaan nyt ainoat keitä he tapaa) mutta eipä tämä äiti ikinä mullekaan sitten soita tai laita viestiä että nähtäiskö. Ihan mun varassa on. Siis lähtee aina tosi mielellään esim ulkoilemaan tai kylään mutta ikinä ei tee aloitetta. Ei niitä ystäviä saa eikä ne pysy jos ei itsekin ole aktiivinen, sitä tässä yritän sanoa. Tuon oman tuttavan kohdalla en ihmettele jos ei ole kavereita, ei tuolla tyylillä varmasti niitä saakaan. Harvoin ne kaverit ovelta tulee hakemaan (kuten mulla on ollu nyt taipumuksena heidän kohdalla tehdä...)