Heippa rakkaat masukit! :heart:
Pitkästä aikaa kävin lukemassa kuulumisia, olen vähän ikäänkuin tipahtanut kyydistä...
Meillä pojat voivat hyvin. Jannut ovat kiertäneet maailmaa vähän niinkuin pitkän kaavan kautta Helsingistä lastenklinikalta Tampereen yliopistollisen sairaalan kautta ja nyt viimein laskeutuneet tuohon omaan keskussairaalaan Hämeenlinnaan kasvamaan.
Tosiaan pojilla on mennyt kaikki ihan äärettömän hyvin noihin surkeisiin raskausviikkoihin nähden, mutta koputetaan nyt vielä puuta, sillä niitä takapakkejakin voi vielä tulla.
Kaikki lähti liikkeelle siis silloin reilu kaksi viikkoa sitten, kun menimme miehen kanssa ensimmäistä kertaa kontrollikäynnille naistenklinikalle. Oma äitipoli oli meidät sinne lähettänyt A-pojan kasvun hidastuman ja napavirtausten heikkenemisen takia. Naistenklinikalla lääkärin ultratessa A-pojan syke teki myös hidastuman, joten jäin samantien sairaalaan sisään, ensimmäinen kortisonipiikki iskettiin kankkuun ja pääsin synnärille jatkuvalle käyrälle makoilemaan pariksi tunniksi. A-pojan syke teki sinä aikana vielä muutaman niitä laskuja, mutta illaksi pääsin kuitenkin osastolle, jossa iltakäyrä oli molemmilla normaali.
Aamulla aamupalan jälkeen otettiin taas käyriä ja A-pojalla syke laski aika tiheään sinne 50 tienoille. Poju korjasi sykkeen aina itse, mutta silti jokainen lasku oli äidille henkeä salpaava. Varsinkin jos anturi ei hetkeen laskun jälkeen saanut lainkaan sykettä kuuluviin.
Sain toisen kortisonipiikin vähän etuajassa ja taas passituksen synnärille jatkuvalle käyrälle. Ehdin makoilla siellä varmaan puolitoista tuntia, kunnes huoneeseen marssi liuta tohtoreita ultravehkeiden kera. Ihmettelin, että mitä ne nyt ultraa, mutta selvisi sekin pian. Katsoivat pienten tarjonnat, sillä sektioon mentäisiin tunnin päästä. Soitin siinä pienessä paniikissa miehelle, joka oli Hyvinkäällä normaalisti töissä (toki hälytysvalmiudessa koko ajan), että lähdepäs kurvailemaan tänne päin, jotta kerkeät mukaan tositoimiin. Ja hetken päästä mua lähdettiinkin jo taluttamaan leikkaussaliin. Mies ehti hienosti mukaan ja leikkaus meni kaikin puolin mallikkaasti, mitä nyt äiti ei meinannut millään puutua...
Klo 13:43 putkahti maailmaan A-poika painaen 0,88 kg; pituutta oli 37,5 cm ja pipo 25,8 cm. B-poika seurasi perässä minuuttia myöhemmin klo 13:44 ja painoi 1,205 kg; pituutta oli 38 cm ja pipo 25,6 cm. B-pojan itkua ehdittiin kuulla hieman ennenkuin molemmat pojista intuboitiin. Mieheni saatteli pojat lääkäreiden kanssa tunnelia pitkin naistenklinikalta lastenklinikalle ja palasi sitten mun luokse heräämöön mukanaan hoitajien ottamat kuvat pienistä pojista. :heart: Itse pääsin poikien luokse ensimmäisen kerran vasta seuraavana päivänä, kun pääsin ylös sängystä.
A-poika oli hengityskoneessa 6 ja B-poika 8 tuntia. Sen jälkeen molemmat ovat hengitelleet itsekseen aluksi nasaaliventilaattorin ja myöhemmin ylipaineen avulla. Tällä hetkellä eli kahden viikon iässä B-poika pärjää hengityksessä täysin ilman apuja ja A-poikakin ajoittain ilman ylipainetta. Molemmille menee lisäksi nyt jo täydet maidot, joten tarvittavat nesteet ja lääkkeetkin saadaan menemään nenämahaletkun kautta, joten kaikki kanyylit on irroitettu. Ainoat johdot pojissa on enää siis valvontalaitteiden letkuja!
Nyt keskitytään siis vaan kasvamaan ja kasvamaan ja kasvamaan. A-poika rikkoi toissapäivänä jo kilon rajan ja kirii "pikkuveljeä" kiinni kovaa.
Itse toivuin sektiosta todella hyvin ja mulle jäi siitä operaationa tosi miellyttävä kuva. Kivuista en ole kärsinyt missään vaiheessa.
Tulipahan sepustettua.
Mutta siinä noin pähkinänkuoressa meidän tarinamme. Mä jään sitten odottamaan, koska saadaan perustettua keskustelua tuonna vauvaantuneiden puolelle tai koska kerhon puolella alkaa viriämään keskustelua. Mutta älkää toverit pitäkö mitään kiirettä, kyllä mä maltan odottaa.
:heart: Oikein onnellista loppuodotusta kaikille ja erityistsempit kaikille ennenaikaisuuden kanssa taisteleville;
harhikselle,
thorille ja
taaperoille nyt ainakin. :hug:
Valkolilja ja jätkänpätkät 2 viikkoa
