No täytyy nyt tännekin kirjoittaa sama (kopioin en jaksa kirjoittaa uudestaa) kuin tuonne 20-vuotiaisiin. Olen tässä stressannut oviksista ja seksittömyydestä ja muusta mahdollisesta, eilen sitten sainkin taas vähän kontrastia tähän elämään. Kaverin mies kuoli eilen yllättäen. Heillä oli 2 ja 3 vuotiaat lapset. En voi edes kuvitella sitä vaimon tuskaa. Eipä jaksa enää ihan pikkuasiat hetkauttaa, omassa elämässä on loppujen lopuksi asiat aivan helvetin hyvin. Vaikka sitä vauvaa ei vielä ole tullut, en jaksa käyttää aikaani siitä hermoiluun, se varmasti tulee aikanaan, haluan keskittyä rakastamaan miestäni ja olemaan onnellinen, kun saan pitää rinnallani maailman rakkaimman miehen, ja ihmisen. Jokainen päivä voi olla viimeinen. Sain siitä aika karun muistutuksen.
Ja tämä ei tarkoita, että väheksyisin jotenkin lapsettomuuden tuskaa. Itse vain sain niin suuren ja syvän kolahduksen, ettei tämä melkein vuoden yrittäminen enää tunnu itselleni tuskalta. Minulla on rakkaus, ja on mies, toivon, että meidän rakkaudesta syntyy vauva, mutta tuntuu ajan haaskaamiselta stressata siitä, kun jokainen hetki voi olla viimeinen.