Toggle sidebar

Mä vähän veikkaan, että mä ehkä kuolen. Tai ainakin mä taidan haluta kuolla. Voihan arse!

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja chef
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
Vastaa
C

chef

Aktiivinen jäsen
16.02.2005
47 399
16
38
Takana 3 ihan normisynnytystä...kivuliaita, mutta hengissä olen selvinnyt, vaikka ehkä pahimpina hetkinä siinä synnytyksen tiimellyksessä on tuntunut siltä, että olisi helpotus, jos vaan kuolisin, jolloin kipu loppuisi.

Pari yötä taaksepäin koin muutaman ihan järkyttävän kovan supistuksen...siis sellaisen, jolloin koko kroppa tärisi kivusta ja hampaat kolisi yhteen kuin jossakin typerässä lastenohjelmassa. Olen koittanut aktiivisesti olla miettimättä synnytystä, koska pelkään sitä kipua (siedän mitä tahansa muuta, mutta en fyysistä kipua)...mutta tuon yön jälkeen synnytys on tuntunut todella pelottavalta.

Olen jopa ihan vakavissani nyt miettinyt sitä, etten halua tätä lasta. Tai lapsen voisin ottaa, mutten halua synnyttää. Jos voisin, niin ihan oikeasti taitaisin perua koko jutun. Järki kyllä sanoo, että kun saan vauvan syliin, kipu unohtuu ja naurattaa nämä tämänhetkiset ajatukset. Mutta kun juuri nyt ei naurata niin pätkääkään.

Mä en pysty, enkä kykene ammentamaan kivusta voimaa. Ei auta mitkään helvetin hengitysharjoitukset, tai mantrat. Mä menen kipua kohdatessa paniikkiin ja jokaisessa synnytyksessä olen hyperventiloinut. Melkeen tartten paperipussia pelkästä synnytyksen ajattelusta. Muutoin olen kyllä vahva ihminen, enkä siis mikään panikointiin taipuvainen...mutta synnytys ja kipu on asioita, joita en vaan kestä.

Jotta mitäs nyt? Parhaillaankin supistelee...ties vaikka synnyttäisin jo tänään (tuskin, mutta lähipäivinä varmasti) ja paniikkia pukkaa päälle. Ei kellään olisi vastaavanlaista kokemusta ja jotain "selviytymiskeinoa" siihen?
 
Alkuperäinen kirjoittaja ....:
Ota rennosti ja pyydä epiduraali ajoissa.
Click to expand...

Ottaisin jos voisin. Siis rennosti.

Epiduraalia olen pyytänyt jo siinä vaiheessa, kun astun sairaalan ovesta sisään...mutta kun kohdunsuun tilanne on aina tuolloin vasta "sormelle auki", en epiduraalia saa. Pitää odottaa, että se on sen 3 cm auki (muutoin on vaarana synnytyksen hidastuminen/pysähtyminen) ja ne tunnit siihen 3 cm aukeamiseen saakka on ihan helvetin pitkiä.

Ja viimeksi meni vielä ylimääräinen tunti ilman epiduraalia, kun anestesialääkäri hälytettiin jonkun lapsen leikkaukseen avuksi.
 
Mä en ottanut mitään puudutuksia, tsemppasin itseni niin, että enhän minäkään tässä huohottaisi, jos
tämä ihmisen sietokyvyn ylittäisi. Ajattelin myös supistuksia hyvänä asiana, joka vie koko ajan synnytystä eteenpäin.

Ravasin synnytyksen ajan sänkyä ympäri ja supistuksien aikana nojasin sänkyyn ja mies hieroi selkää ja taas mentiin sänkyä ympäri, taisi siinä jokunen matka tulla taitettua.
 
Minä pelkäsin kovasti viimeisintä synnytystäni, koska aiemmat olivat olleet eri syistä niin vaikeita. Pelkäsin sitä halvaannuttavaa kipua, sektioon joutumista, kaikkea ja kun synnytys sitten käynnistyi eräänä aamuyönä kivuliailla supistuksilla, aloin vapista pelosta kuin horkassa. Synnytys eteni nopeasti ja tuskallisesti, mutta löysin kuin löysinkin keinon hallita kipua: Aloin "laulaa" vokaaleja supituksen tullessa ja pyöritin samaan aikaan etunojakonttausasennossa lantiotani. Keskityin siihen, että leukani ei missään vaiheessa kiristy ja että keuhkot tyhjenevät koko supituksen ajan tasaisesti ja mahdollisimman hitaasti. Vajosin kuin sumuun, jollaista en ollut aiemmin kokenut. Sen sumun läpi tiedostin ympäristöni, mutta keskityin täysin itseeni. Huusin väliin äänekkäästikin, mutta tasaisesti ja kätilö näki, miten paljon siitä oli minulle apua. Oli uskomattoman voimaannuttava kokemus huomata, että kykenin hallitsemaan kipua :)

Ponnistusvaihe oli nopea ja helppo ja vauvan synnyttyä en vajonnut voipuneena vuoteelle voimattomana vapisten ja itkien kaiken hirveyttä, vaan hihkuin ja huusin kummallisessa euforiassa, kuin päihtyneenä, että "ihanaa! Jes! Mä tein sen, tää oli ihanaa!" :xmas:
 
  • Tykkää
Reactions: chef
Alkuperäinen kirjoittaja ? !:
Mä en ottanut mitään puudutuksia, tsemppasin itseni niin, että enhän minäkään tässä huohottaisi, jos
tämä ihmisen sietokyvyn ylittäisi. Ajattelin myös supistuksia hyvänä asiana, joka vie koko ajan synnytystä eteenpäin.

Ravasin synnytyksen ajan sänkyä ympäri ja supistuksien aikana nojasin sänkyyn ja mies hieroi selkää ja taas mentiin sänkyä ympäri, taisi siinä jokunen matka tulla taitettua.
Click to expand...

Mulla se tsemppi loppuu ensimmäisen supistuksen puolessa välissä. En vaan pysty, enkä kykene tsemppailemaan, kun kipu on niin kovaa, että tuntuu tosiaan siltä, että haluan kuolla.

Ja mulla se kipu nimenomaan ylittää sietokyvyn. Mä lamaannun, en pysty puhumaan, enkä edes liikkumaan, kun kiputaso on riittävän korkea. Mä vaan makaan, tärisen ja kyyneleen valuu väkisin silmistä.
 
Kuvittelin että jokainen synnytys samanlainen, mutta tässä kolmannessa rukoilin epiduraalia. Jaksuja! Kyl mieki yritin mieheltä anella kesken synnytyksen, että perutaan koko käynnistys, suljetaan oksitippa ja mennään kotiin.
 
  • Tykkää
Reactions: chef
Alkuperäinen kirjoittaja Viikate:
Minä pelkäsin kovasti viimeisintä synnytystäni, koska aiemmat olivat olleet eri syistä niin vaikeita. Pelkäsin sitä halvaannuttavaa kipua, sektioon joutumista, kaikkea ja kun synnytys sitten käynnistyi eräänä aamuyönä kivuliailla supistuksilla, aloin vapista pelosta kuin horkassa. Synnytys eteni nopeasti ja tuskallisesti, mutta löysin kuin löysinkin keinon hallita kipua: Aloin "laulaa" vokaaleja supituksen tullessa ja pyöritin samaan aikaan etunojakonttausasennossa lantiotani. Keskityin siihen, että leukani ei missään vaiheessa kiristy ja että keuhkot tyhjenevät koko supituksen ajan tasaisesti ja mahdollisimman hitaasti. Vajosin kuin sumuun, jollaista en ollut aiemmin kokenut. Sen sumun läpi tiedostin ympäristöni, mutta keskityin täysin itseeni. Huusin väliin äänekkäästikin, mutta tasaisesti ja kätilö näki, miten paljon siitä oli minulle apua. Oli uskomattoman voimaannuttava kokemus huomata, että kykenin hallitsemaan kipua :)

Ponnistusvaihe oli nopea ja helppo ja vauvan synnyttyä en vajonnut voipuneena vuoteelle voimattomana vapisten ja itkien kaiken hirveyttä, vaan hihkuin ja huusin kummallisessa euforiassa, kuin päihtyneenä, että "ihanaa! Jes! Mä tein sen, tää oli ihanaa!" :xmas:
Click to expand...

Tähän kun itsekin jotenkin pystyisi. Mutta epäilen vahvasti.

Ihana kuitenkin kuulla, että se edes jollakin tasolla saattaisi olla mahdollista :)
 
Mulla on iskenyt molemmilla kerroilla paniikki niiden ekojen kunnon supistusten aikaan. Sellainen tunne, etten halua tätä sittenkään. Muistan muuten elävästi sen tunteen, kun kuopusta käynnistettiin tipalla viikolla 42. Olin monta viikkoa toivonut, että lapsi syntyis ja siinä piuhoissa en sitten yhtäkkiä halunnutkaan. Olin onnellinen, kun ei sitten tuolloin käynnistynytkään. Synnytkset menneet sitten kuitenkin hyvin ja silloin fiilis ollut erilainen. Ihmismieli on joskus kummallinen! Tsemppiä sinulle, palkinto on onneksi ihana!
 
Alkuperäinen kirjoittaja äetee;28953604:
Mulla on iskenyt molemmilla kerroilla paniikki niiden ekojen kunnon supistusten aikaan. Sellainen tunne, etten halua tätä sittenkään. Muistan muuten elävästi sen tunteen, kun kuopusta käynnistettiin tipalla viikolla 42. Olin monta viikkoa toivonut, että lapsi syntyis ja siinä piuhoissa en sitten yhtäkkiä halunnutkaan. Olin onnellinen, kun ei sitten tuolloin käynnistynytkään. Synnytkset menneet sitten kuitenkin hyvin ja silloin fiilis ollut erilainen. Ihmismieli on joskus kummallinen! Tsemppiä sinulle, palkinto on onneksi ihana!
Click to expand...

Mä en ole hirmuisesti edes tätä synnytystä odotellut. Syntyy kun syntyy, eikä haittaa yhtään, vaikka tässä nyt mentiinkin yliajalle. Ehkä juuri siksi sillä ei ole ollut mitään kovin suurta kiirusta, kun ensin pitää synnyttää ja vasta sitten saa sen vauvan syliin :|
 
Alkuperäinen kirjoittaja chef:
Mulla se tsemppi loppuu ensimmäisen supistuksen puolessa välissä. En vaan pysty, enkä kykene tsemppailemaan, kun kipu on niin kovaa, että tuntuu tosiaan siltä, että haluan kuolla.

Ja mulla se kipu nimenomaan ylittää sietokyvyn. Mä lamaannun, en pysty puhumaan, enkä edes liikkumaan, kun kiputaso on riittävän korkea. Mä vaan makaan, tärisen ja kyyneleen valuu väkisin silmistä.
Click to expand...


Toi on kyllä paha, ettet pysty liikkumaan, mulla se on auttanut ja nopeuttanut myös.

Tsemppiä paljon, paljon :hugh:
 
  • Tykkää
Reactions: chef
Alkuperäinen kirjoittaja chef:
Tähän kun itsekin jotenkin pystyisi. Mutta epäilen vahvasti.

Ihana kuitenkin kuulla, että se edes jollakin tasolla saattaisi olla mahdollista :)
Click to expand...

Mä en olisi ikinä uskonut sen olevan mahdollista. Olin aiemmin juurikin vapissut kivun kourissa kykenemättä liikkumaan, kiemurrellut kuin hirveä käsi olisi vääntänyt mua. Korvat pamahtivat soimaan jokaisen supistuksen aikana ja mä lamaannuin täysin. Etenkin ensimmäinen synnytykseni oli tällainen...

En tiedä mistä se oikea metodi sitten lopulta löytyi, en ollut mitenkään psyykannut itseäni kolmannen raskauteni aikana. Se tuli ihan puskista. Muistan kun sairaalaan päästyäni olin siinä etunoja-asennossa sängyllä kätilön lähdettyä hetkeksi huoneesta ja supistuksen laannuttua sanoin puoliääneen itselleni: "Kestän tämän, täytyy kestää, jaksan tämän, täytyy jaksaa, jaaaaaaaaaaaaaksaaaaaaaaaaaaaaaa..." Tuon viimeisen sanan sanoin seuraavan supistuksen aikana. Siitä taisin huomata, että tasainen äänessä oleminen helpotti kipua.

Tsemppiä :hug: Älä pelkää, tiedän että se on helpommin sanottu kuin tehty. Voimia lähetän kosolti! :)
 
  • Tykkää
Reactions: chef
Ymmärrän mitä tarkoitat, mulla takana 2 synnytystä ja ihan helvettiä olivat molemmat. Ensimmäinen spontaanisti käynnistynyt ja toinen käynnistetty. Yllättäen käynnistetty oli kuitenkin helpompi.

Mä pelkäsin käynnistyspäivän aamuna ihan sairaasti, harkitsin tosissani et mieluummin meen ja hyppään parvekkeelta kun lähden synnyttämään. Sitten vielä ultran jälkeen painoarvio oli 4,7 kg!!! Purskahdin itkuun. Menin röntgeniin ja lekuri sanoi että ei sektiota, ihan hyvin mahtuu alakautta. Silloin mulle tuli täydellinen hälläväliä fiilis, ajattelin että tähän jos nyt kuolen niin selvä on, kuollaan sitten. Saliin menin "perkele, revetköön vaikka perseeseen asti, sama se"-asenteella.

Ja kappas, selvisin. Enkä edes revennyt, eikä vauvakaan painanut kuin 4, 1 kg. Ja todellakin toivoin jossain vaiheessa kuolevani että se kipu loppuisi.

Kyllä sä chef siitä selviät! Mulla ei ole käytännössä katsoen kipukynnystä ollenkaan, se on olematon. Ja mäkin selvisin kaksi kertaa. Sulla on jo viides (menikö oikein?) tulossa joten olet astetta kovempi mimmi, mä en tuon toisen jälkeen voinut edes kuvitella kolmatta. Tsemppiä!
 
  • Tykkää
Reactions: chef
En vähättele yhtään sun pelkoa, mutta mieti niitä miljoonia, jotka synnyttävät eikä ole mahdollista saadaa mitään kivun lievitystä Nekin selviää, niin mikset sinä.
 
Mulla viikko sitten käynnistettiin synnytys ja panikoin myös sitä kipua. Synnytys kesti 5tuntia, avautumisvaihe reilun vartin, kaksi pitkää ponnistusvaihetta vauvan hankalan asennon takia ja sänky oli kirjaimellisesti litimärkä tuskan hiestä.
Kipu oli aivan järkyttävää; jäykkänä vapisin sängyssä hiljaa, tuijotellen yhteen pisteeseen ja itselle päässä hokien " mä selviän tästä, mä en selviä tästä.."

Ja juuri kun ajattelin ettei tästä mitään tule niin vauva syntyi. Ja mä selvisin siitä! Supistuksia tuli niin tiuhaan etten kerennyt hengähtää välillä mutta hyvä tuossa tilanteessa on se että siinä on vaan pakko kestää ja viedä alotettu homma loppuun asti. Koska sen verran järki kuitenkin toimii että tiedostaa mikä sen kivun saa loppumaan.

Eli uskon kyllä että sä selviät.
 
Sä et kuole. Sä pelkäät, ja synnyttäminen sattuu, mutta sä et kuole. Tää on sulla jo neljäs synnytys ja yleensä ne nopeutuu mitä useampi on takana, eli voi olla että se aukeaminen tapahtuu nopeammin kuin ennen. Ja onneksi on se epiduraali keksitty! :hug:
 
Alkuperäinen kirjoittaja chef:
Ottaisin jos voisin. Siis rennosti.

Epiduraalia olen pyytänyt jo siinä vaiheessa, kun astun sairaalan ovesta sisään...mutta kun kohdunsuun tilanne on aina tuolloin vasta "sormelle auki", en epiduraalia saa. Pitää odottaa, että se on sen 3 cm auki (muutoin on vaarana synnytyksen hidastuminen/pysähtyminen) ja ne tunnit siihen 3 cm aukeamiseen saakka on ihan helvetin pitkiä.

Ja viimeksi meni vielä ylimääräinen tunti ilman epiduraalia, kun anestesialääkäri hälytettiin jonkun lapsen leikkaukseen avuksi.
Click to expand...

Joo tiedän ton tunteen, kun kärvistelly jo monta tuntia ja ne pirut ei anna sitä epiduraalia. No minä otin sen kipupiikinkin (tein heti kättelyssä selväksi et otan kaikki lailliset ja laittomat kipulääkkeet mitä tarjolla on). Sit kun oli2,5cm auki ne laitto sen -aah mikä ihana tunne. En ymmärrä miten joku edes harkitsee jatkavansa ilman mitään kipulääkettä jonkun helvetin kaurapussin voimalla. Mä olisin kajauttanu sillä kaurapussilla sitä tarjoavaa henkilöä niin lujaa, et en olis ollu ainoo, joka sitä kipulääkettä tarvitsee. :D kyl se siitä, tsemppiä matkaan!
 
minulla on olleet synnytykset halppoja, toki kipua, mutta olen jaksanut ne siihen epiduraaliin asti.
kolmannessa sattui kohdalle , ystävällien mutta tiukka kätilö, joka oli kovasti vastaan sitä epiduraalia, ja se sai
mut puhuttia kuumaan suihkuun. Uskomattomasti helpotti kipua, loppuviheessa vesi valui niin kuumana kun suihkusta
lähti, istuin jumppapallon päällä, keikuin ja suihkutin.. ja kivut olivat siedettäviä .. Jos vain pystyt, kokeiles tuota .
 
Jännä miten ihmisillä niin erilaisia kipukynnyksiä.
Itse olen synnyttänyt kaksi kertaa ilman mitään. Ilokaasua koitin vähän salissa vedellä mutta siitä tuli paha olo.
Ensimmäinen oli virlä käynnistys joten oli yhtä helvettiä. Toinen taas oli sellainen kokemusa että mietin oliko tämä todella tässä? Missä se kaikko tuska on? :D

Kaikko on kiinno sielt pääkopan sisältä!
Ei voi toivottaa kuin kovasti tsemppiä chef! :)
 

Similar threads

E
Ensisynnytys +++
Viestiä
5
Luettu
6K
Lapsen saaminen
mörkö
M

Yhteistyössä

Ylös Bottom
Back
Vastaa