Mä en kestä enää

[yksin]

avoliitto päättyi muutama kuukausi sitten. Nyt olen yksin lapseni ja koirani kanssa. Mä en oo ikinä tuntenut olooni näin yksinäiseks. Mä en edes halua ihmisiä ympärilleni. Välillä tarvii mennä vessaan itkeen ettei lapseni näe kuinka surullinen oon. On mulla muutama kaveri, mutta mielummin olen yksin. Ei niiden elämä ole tämmöistä kuin mun. Mulla ei ole mitään koulutusta, eikä mua kiinnosta edes mikään. Välillä tuntuu että oisko lapseni parempi muuttaa isänsä luokse ja ite heittäisin hanskat tiskiin. Mua vituttaa kirjottaa tämmöstä itsesääli paskaa, mutta nämä on mun tunteet juuri nyt. Kaikki päivät on samanlaisia. Aamulla vien lapseni päiväkotiin, tuun ite kotiin, haen lapseni päiväkodista, päiväkodissakin täytyy väkisin hymyillä eikä näyttää sitä onnetonta naamaa mitä kotona näytän koko ajan. Tulee jo huono omatunto tästäkin, mutta tuntuu että olen silloin onnellisin kun on ilta ja nukutan lastani, ja tiedän että kohta itekin voin nukkua enkä tunne murheita. Koiraakaan en jaksaisi viedä lenkille. Pois sitä en voi antaa, se on lapselleni niin tärkeä ja myös kuitenkin mulle. Mä en takuulla tuu enää löytään onnee ja pääse oikeelle raiteelle elämässäni. Kun kävelen ulkona toivoisin että auto ajais mun päälle ja kuolisin, sillon ainakaan en olis itseeni tappanut vaan se olis ollu vahinko. Niin ja olen 24 vuotias ja poikani 4 vuotta.

 

[Petomamma]

Kuulostaa tutulta. Oon ollu pariin otteeseen masentunu ja fiilarit on ollu ihan tuota. Nyt on lääkkeet ja olo on tosi hyvä. Oletko ajatellu jos kävisit lääkärillä puhumassa. Tai missä tahansa. Jo puhuminen ulkopuoliselle auttaa. Älä ihmeessä jää yksin asian kanssa! Lapsi vaistoaa vanhemman mielialan todella helposti vaikkei itkuja ym näyttäisi lapselle.

Hae apua ajoissa!

-nimim. Lääkitys kohdillaann =)

 

[Liina]

Haet ehdottomasti apua. Soita mielenterveystoimistoon tai mene vaikka suoraan päivystykseen!!! Sä olet vielä nuori, ehdit kouluttautua ja mennä töihin ja vielä perustaa uuden perheenkin. Kaikki on mahdollista, mutta ensin sinun tulee saada itsesi kuntoon -niin itsesi kuin lapsesi tähden.

 

[yksin]

Mä olen käynyt lääkärissä ja sain lääkkeet. Ehkä vuosi sitten. Silloin elämä hymyilikin. Mutta en ymmärrä miks mulle kävi näin taas. Välillä tekee mieli puhua jollekin tutulle, esim.äidille, mutta en halua olla säälittävä joka suurinpiirtein hautoo itsemurhaa. Musta tuntuu että kukaan ei ota mua vakavasti loppupeleissä, mutta mitä pitää tapahtua ennen sitä..? Mä tiedän ettei ole normaalia tää mun olotilani, mä oon aina ollut tosi herkkä.. Tänään lapseni leikki ja kun katselin pienen ihmisen aitoa ja vilpitöntä iloa elämää kohtaan, en voinut kun itkeä. Ja sitten sängyssä yritän lapseltani kautta rantain kysyä että "ootko sä onnellinen" ja "onko meillä kiva koti".. (Muutettiin kun erosin miehestäni). Yritän kuitenkin parhaani ettei lapseni näkisi suruani, ja hölmöillä kysymyksillä yritän selvittää mitä pienen ihmisen mielessä liikkuu. Nyt mulla on taas parempi olla kun on ilta ja lapsi nukkuu. Minkä ihmeen takia tämä menee näin?
Ja kiitos vastauksistanne, tänne on kiva kirjottaa kun saa asiallisia vastauksia..

 

[sannamaaritti harmaa]

Kysymys: oletko onnellinen - on pienelle lapselle aika abstrakti. Jos saat siihen vastauksen "olen, joo" , hän vastaa siten kuin sinä haluat hänen vastaavan....

Mutta kuulostat hurjan masentuneelta. Mene omalle terv.asemallesi omalle lääkärillesi ja kerro miltä sinusta tuntuu - ihan oikeasti !! Soita perheneuvolaan vai mikä se nyt onkaan nimeltään ja kysy mahdollisuutta keskusteluapuun.
Oikea masennuslääke auttaa pahimman yli. Ei itketä koko ajan, ei ahdista koko ajan, pystyy tekemään jotakin.
Keskusteluapu auttaa purkamaan omia ajatuksia ja pahaa oloa, saa etäisyyttä ja jäsenneltyä asioita. Yritä löytää jostakin semmosta, terv.keskuslääkäri osaa taatusti neuvoa asiassa!!

Ero tai mikä tahansa menetys /kriisi on aina myös mahdollisuus. Kun yksi ovi sulkeutuu, toinen aukeaa. Joskus joutuu vain seisomaan pimeässä eteisessä eikä näe sitä uutta ovea tunnelin päässä, vaikka se siellä on. Pimeässä hapuiluun kannattaa hakea apua, ei kukaan yksin sokkona eteenpäin uskalla mennä, mutta et voi jäädä pakallesikaan, menneisyyttä murehtimaan.

 

[alkuperäinen]

Kiitos vastauksistanne. Tiedän että kysymyksilläni "oletko onnellinen" jne, vastaa lapseni niin kuin ite haluan kuulla. Eikä noin pieni vielä kuitenkaan ymmärrä sen kysymyksen merkitystä. Mulla on huono omatunto kun tuntuu että huudan vaan lapselleni, päätä särkee koko ajan ja hermot on kuin kuminauha jonka odotan katkeavan koska vaan. Lapsellani on paha uhmaikä, haukkuu, ei tottele, johtuu varmaan siitä tää mun kauhee raivoominen.. Onko muilla näin? Sitten potee siitä huutamisesta huonoa omaatuntoa. Syön nyt zolofteja ja rivatrilleja (0,5mg). Rivatrilleja otan aamulla heti 4 ja zolofteja yhden. Oon varmaan tullut immuuniks noille lääkkeille, kun tuntuu että ne ei enää auta. Vaikka eihän lääkkeillä voi vaan sulkea surullisia asioita mitä on tapahtunut. Kun sais sen tunteen mikä oli alkuun lääkkeitä syödessä, ex mieheni ihmetteli kuinka pysyin niin rauhallisena vaikka jotain hermoja raastavaa tapahtui. Tuntui että selvisi kaikesta, eikä mikään ollut ylitsepääsemätöntä. Oli paljon optimistisempi asenne elämää kohtaan. Nyt ei enää todellakaan ole. Tuntuu vaan että elämällä ei ole mulle mitään annettavaa, ja että miksi mun on tarvinut edes syntyä. Tiedän, olenhan ihanan lapsen tähän maailmaan synnyttänyt, mutta ei se voi olla elämäni ainoa asia miksi olen täälä. Niin kuin jo aikaisemmin sanoin, ois niin helppoa vaan antaa kaiken olla ja lähteä virran vietäväksi eikä välittää mistään. Miks mun tarvii olla niin heikko ihminen. Lapseni on isällään joka toinen viikonloppu ja sillon vedän "pääni täyteen" ja tunnen olevani onnellinen, kaikki on niin vapaata ja mietin miksi elämä ei aina voisi olla tämmöstä. Mutta niin se kyllä vaan aina on että ihminen haluaa aina sitä mitä ei voi saada. Tulipa sekavaa tekstiä, suoraan ajatuksieni mukaan kirjoitan.

 

[Albert72]

No ihan selvä masennus kyseessä eli ota ihmeessä yhteyttä mielenterveystoimistoon tai perheneuvolaan, ehkä perheneuvolaan voi olla sulle olla pienempi kynnys... pelkkä lääkehoito ei auta, tarvitset myös keskusteluseuraa.. jos ihan jollain terveyskeskus/yleislääkärillä olet käynyt niin usein eivät masentuneelle ihmiselle osaa antaa muuta hoitoa kuin samaa kuin flunssalle, "syö nämä niin paranet"-tyylillä, joka ei todella kuulosta siltä mitä tarvitset.
tarvitset todella tukea ihmiseltä joka kuuntelee sinua ja osaa ohjata sinun ajatuksiasi oikeisiin lokeroihin, sun tilanteessa saatta joku ihan yksittäinenkin pieni mitään merkitsemätön ongelma tuntua ylipääsemättömältä suurelta ongelmalta..
ajatuksesi nyt eron jälkeen eivät ole mitään outoja.. kirjoituksestasi ei käy ilmi mitä erossa on tapahtunut mutta itsetuntosi näyttää olevan täysin nollassa samoin kuin oma näkemyksesi tulevaisuudesta, tuntuu että mistään ei tuu mitään ja millään ei ole väli ja ero tuntuu tulleen sulle kuitenkin aika yllätyksenä että et ole osannut siihen varautua..
Sun ei tarvitse yksin yrittää kestää ja jaksaa, ole rohkea ja hae itsellesi apua.

ja kuten joku sanoi niin kun aikaa hieman kuluu niin huomaat että sulle on saattanut avautua paljon uusia mahdollisuuksia tilanteen myötä ja elämälle löytyä aivan uusi suunta... kenties parempi kuin edellinen...
samoja tunteita läpi kävin itse läpi erossani pari vuotta sitten ja suoraan sanottuna ensimmäiset puoli vuotta oli vaikeita aikoja... mutta se itsetunto ja tulevaisuuden haaveet palasivat.. tällä hetkellä opiskelen ammattiin jota miettinyt jo pitkään ja johon ei tuntunut edes olevan mahdollisuuksia ennen eroa... loppujen lopuksi vaikkei se alussa siltä tuntunut nykyään tuntuu että myös se ero todella avasi uusia ovia elämässä jotka ennen olivat olleet lukossa
itse voin sanoa että en edellistä suhdettani enää sure, kadu tai kaipaa, ilman sitä en olisi se ihminen joka olen ja ilman sitä ei olisi kahta ihanaa lastani.. se on osa mun elämäni historiaa, tulevaisuuden määrään minä..
sitten kun sen pään nostat pystyyn sieltä alamaista huomaat nostavasi sen entistä vahvempana ja ylpeämpänä, tunnet olevasi nainen ilman miestäkin ja ilman että tarvitsisit jonkun sitä todistamaan..
ehkä se mitä tarvitset tällä hetkellä on se että huomaat pystyväsi elämään ihan täyttä elämää ilman toista ihmistä, että et tarvi ketään ollaksesi onnellinen vaikka sitä aikuista seuraa siihen kaipaatkin, ehkä se on myös sitten tulevissa suhteissa vahvuus ettei takerru siihen toiseen ihmiseen epätoivosesti unohtaen oman minuutensa vaan osaa olla siinä suhteessa oma yksilönsä..
myös ajan kuluessa saattaa huomata senkin kuinka epätoivonen ja tuhoon tuomittu se entinen suhde oli sitä vaan ei silloin tajunnut..
se että kun ryyppäät vapaaviikonloppuina ei ole mitään pahaa niin kauan kuin tilanne on omassa hallinnassasi.. antaahan sekin myös hetken levon pääkopalle kuhan ei anna sille liikaa valtaa.. se ei kuitenkaan poista ongelmia, jos pääsee hallinnnasta niin pahentaa vain niitä..
ne ensimmäiset kuukaudet eron jälkeen kulkee helposti sumussa, mitään ei jaksa, mitään ei halua, mikään ei kiinnosta, tuntuu olevan tarpeeton tälle maailmalle... mutta pikkuhiljaa se sumu hälvenee ja oma elämänhalu palaa

no myös tuo on ihan normaalia elämäntilanteessasi että lapsesi uhmaillessa sulla on hermot tiukalla ja tuntuu katkeevan millä hetkellä hyvänsä, helposti tiuskii kiukuttelevalle lapselle. ja samalla itse tuntee syyllisyyttä siitä, ehkä pelkää olevansa huono vanhempi..

mutta jaksamista sinne oikein iso sylillinen :hug: :flower: , se valo tunnelin päässä on olemassa vaikkei sitä vielä näkiskään mutta joka askeleella on lähempänä sitä..

 

[yksin]

Kiitos taas kerran. Helpottaa purkaa mieltään. En mä edes osaa sanoa johtuuko mun paha oloni erosta, vai mistä. Tai ehkä mua eniten harmittaa se että joudun yksin tekeen kaiken, ja että ei ole sitä toista ihmistä vierellä. Miks elämässä ei vois olla semmosta ihmistä joka kulkis edellä ja näyttäis ja kertois mitä kannattais tehdä.. No joo.. Mulla on se huono puoli että jos jokin asia tuntuu vaikeelta, niin mä luovutan. Kun nyt ajattelen että mulla ei ole tulevaisuutta, iskostan päähäni sen että sitä ei todellakaan ole. Vaikka aivan takuulla on. Mä oon jotenkin tottunut siihen että sillon kun mulla on lapseni, eikä hän ole isällään, niin sillon mun pitää vaan istua kotona neljän seinän sisällä. Vaikka voisin tehdä lapseni kanssa vaikka mitä, käydä kavereilla tmv. Mutta kun mä en jaksa/halua. Tuntuu niin teennäiseltä mennä jonnekin kun kavereiden seura ei kiinnosta. Ja on kynnys mennä jutteleen johonkin. Musta tuntuu että kuvittelen vaan ongelmani, ja että ne ajattelee että mitä mä sinne olen mennyt.. Kun en kuitenkaan osaa puhua mitään. Kerran menin johonkin psykologille vai psykiatrille, mut pakotettiin, ja se kysy multa jotain niin mä vaan hymyilin ja sanoin että ei mulla mitään ongelmaa oo. Kai mun on vaan jotenkin vaikee myöntää se itelleni.

 

[äiti]

Mä olin samanlaisessa kunnossa n. puolitoista vuotta sitten. Mä olen kuitekin hain apua perheneuvolasta, vaikka musta aluksi tunui, et mitähän mäkin tääl teen. Mutta jokusen kuukauden kuluttua aloin voida paljon paremmin, mielialani kohosi ja jaksoin alkaa touhuta lapsen kanssa arkisia asioita, käydä kylässä, kaupassa, ulkoilla yms. Onneksi menin juttelemaan asiantuntijalle, koska muuten olisi todella voinut tapahtua mitä tahansa..Nautin tällä hetkellä elämästä, enkä ole enään masentunut =) Uskon vahvasti, että pystyt puhumaan luotettavalle ihmiselle tunteistasi ja ajatuksistasi, koska olet tännekin noin avoimesti kirjottanut.

 

[Hesasta]

Mulla oli masennus joku vuosi sitten, lääkkeet ja sellanen ryhmäterapia auttoi siihen... OIkeestaan en käyttäny lääkettä ku pari kuukautta koska en halunnut, mulle jäi ihania ymmärtäväisiä kavereita siitä ryhmästä. Suosittelen, kysele neuvolasta tai terveyskeskuksesta apua!!

 

[yksin]

Kiitos taas vastauksistanne Ehkä ootte oikeessa siinä että menisin jonnekin jutteleen.. Vaikka nyt ajattelen että se on ihan hölmöö, mutta eipä tommosia ois keksitty ellei niistä ihmiset ois oikeesti saanu apua. Kiva ajatella että juttelu jossain auttaa, vaikka itse tuntuu siltä että se ei pidä paikkaansa. Mulla on oikeesti jo parempi mieli kun oon tänne kirjottanut ja saanut teiltä kannustavia vastauksia =) Ja olen mä jaksanut ulkoilla, käynyt "shoppailemassa" jne, eli eiköhän se elämä lähde tästä taas oikeille raiteilleen. Ja kai sitä tosiaaan vois ajatella et menis varaan jonnekin ajan ja jutteleen, koska mulla on jo monien vuosien takaa asioita jotka painaa mun mieltä tosi paljon. Kai nekin heijastuu mun nykyiseen elämäntilanteeseen. Hävettää vaan puhua mutta ehkä sitten kun saan suuni avattua saan sanottua kaiken mikä painaa mieltä, ja se jo parantaa oloa. Jos mä en ottais sitä asennetta "kaikki menee takuulla huonosti niin mun elämä ois paljon helpompaa.. Nyt yritän teidän kannustuksien voimalla ottaa ilosemman asenteen elämää kohtaan ja nautin pienistäkin asioista :attn: =)

 

[maaliskuu]

hyvä kun menee paremmin. suosittelen lääkärille menoa ja masennuslääkkeiden pyytämistä. nelivuotias tajuaa jo aika lailla olotilasi ja haluat aivan oikein suojella häntä masennukseltasi.
:hug:

 

[samanlaista kokenut]

Hei!
Tarinasi kuulosti vähän samalta kuin omani. Erottiin lapsen isän kans sovussa ja tavallaan olosuhteiden pakosta. Mutta hetken päästä erosta aloin kanssa òireilla`ja olin allapäin. Kokeilin apteekista saatavaa Espericum-luontaistuotetta, koska tuntui myös jotenkin tyhmältä lähtee puhumaan omista, loppujen lopuksi niin pienistä murheista. Nyt tuntuu että alakulo on väistynyt, ehkä luontaistuote alkoi tehoamaan sekä myös kaverit auttoi paljon. Kannattaa vaan avautua ystäville, he ovat aika tärkeitä muutenkin näin sinkkuna elellessä. Itselläni on myös pieni taapero ja saan voimia siitäkin, että tiedän olevani kaikistä tärkein ihminen hänelle ja hänen vuokseen on myös pidettävä itsestäni huolta. Toivottavasti aurinko alkaa paistamaan elämääsi.

 

[sara]

Nyt varmaan tilanne jo helpottanut, hyvä niin! Kommentoin täältä vielä, vaikka ehkä keskustelu asiasta on jo laantunut. Olin aikanani, kymmenen vuotta sitten, ihan samanlaisissa ajatuksissa. Mies jätti toisen naisen takia ja jäin vauvan kanssa kahden. Oli kertakaikkiaan hirveää katsella "onnellisia pareja" lastenvaunuineen... Ajattelin myös, miten helppoa olisi vaan kuolla pois. Haaveksin, että kävelen jokeen, viileässä tummassa vedessä en tunne enää mitään, ja se vie pois. Mutta lopulta pieni vauvani sai minut pitämään itseni "pinnalla", tunne siitä, etten voi jättää pientä yksin maailmaan. Ponnistelin, yritin kätkeä surun ja tuskan, näytellä jopa onnellistakin. Iltaisin itkin, kun vauva oli nukkumassa. Minulla oli pari ystävää, joista oli valtavasti apua. Mutta ei muuta... Vasta myöhemmin olen ymmärtänyt, että olin silloin masentunut. En silti tiedä, olisinko kehdannut mennä lääkäriin. Olin "hyvästä perheestä", äiti lääketieteen alalla, eihän meillä semmoisista asioista puhuttu. Sukulaisia oli töissä paikkakunnan apteekeissa. Olisin jäänyt "kiinni" niiden lääkkeiden haustakin! Salaa otin isoäidiltä unilääkkeitä, että sain nukuttua...
Selvisin jotenkin, kai päivä kerrallaan. Tapasin uuden miehenkin, kaikki on nyt hyvin. Mutta vieläkin joskus kevätaurinko saa muistamaan sen kauhean kevään 10 vuotta sitten...

 

[Lumikki]

\

avoliitto päättyi muutama kuukausi sitten. Nyt olen yksin lapseni ja koirani kanssa. Mä en oo ikinä tuntenut olooni näin yksinäiseks. Mä en edes halua ihmisiä ympärilleni. Välillä tarvii mennä vessaan itkeen ettei lapseni näe kuinka surullinen oon. On mulla muutama kaveri, mutta mielummin olen yksin. Ei niiden elämä ole tämmöistä kuin mun. Mulla ei ole mitään koulutusta, eikä mua kiinnosta edes mikään. Välillä tuntuu että oisko lapseni parempi muuttaa isänsä luokse ja ite heittäisin hanskat tiskiin. Mua #&%?$!* kirjottaa tämmöstä itsesääli #&%?$!*, mutta nämä on mun tunteet juuri nyt. Kaikki päivät on samanlaisia. Aamulla vien lapseni päiväkotiin, tuun ite kotiin, haen lapseni päiväkodista, päiväkodissakin täytyy väkisin hymyillä eikä näyttää sitä onnetonta naamaa mitä kotona näytän koko ajan. Tulee jo huono omatunto tästäkin, mutta tuntuu että olen silloin onnellisin kun on ilta ja nukutan lastani, ja tiedän että kohta itekin voin nukkua enkä tunne murheita. Koiraakaan en jaksaisi viedä lenkille. Pois sitä en voi antaa, se on lapselleni niin tärkeä ja myös kuitenkin mulle. Mä en takuulla tuu enää löytään onnee ja pääse oikeelle raiteelle elämässäni. Kun kävelen ulkona toivoisin että auto ajais mun päälle ja kuolisin, sillon ainakaan en olis itseeni tappanut vaan se olis ollu vahinko. Niin ja olen 24 vuotias ja poikani 4 vuotta.

Varaa aika terveyskeskuksesta ja pyydä lääkäriltä lähete paikalliselle psykiatrian poliklinikalle. Siellä voit puhua asioistasi ja saat apua. Usko vain, se kannattaa! Älä jää yksin neljän seinän sisälle, sillä elämällä on varmasti sinulle vielä jotain hyvää tarjolla tulevaisuudessa. Ja sinulla on lapsi, joka rakastaa ja tarvitsee sinua. Ja koira kannattaa pitää, se pakottaa sinut ulos ihmisten ilmoille.
Hae apua ja usko, että aurinko paistaa vielä sinullekin!

 

[Mies-76]

Toivottavasti nimimerkki Yksin vielä seuraat tätä ketjua. Ja toivottavasti olo on jo parempi. Luin lähes jokaisen vastauksen sun viesteihin, ja ihmettelen kovasti, miks lähes jokainen neuvoo menemään lääkärille, perheneuvolaan tai psykologille. Ei niissä mun mielestä mitään vikaa ole, mut mä näkisin, että sä kaipaat erityisesti oikeita sosiaalisia kontakteja ihmisten kanssa, jotka on kokenu samanlaisia tilanteita ja tuntemuksia.
Me pidetään lääkäreitä, sosiaalityöntekijöitä yms. ihmisiä aika helposti auktoriteetteina, ja se tukee taas tunnetta siitä, että joku muu ohjaa omaa elämää ja ajatuksia. Toisin sanoen et tunne itseäs tasavertaiseksi kun puhut esim. lääkärille.
Miks mä haluan painottaa tasavertaisuutta? Oot paljon pienen lapsen kanssa kahdestaan ja teidän keskustelut on lapsen tasolla. Mun lapset asuu äitinsä luona, joten en oo oikee ihminen arvioimaan millasta on olla lähes joka päivä yksin lapsen/lasten kanssa, mutta aikuinen tarvitsee aikuista seuraa. Et maininnu siitä onko sun kavereilla lapsia, mut mikäli ei oo, on aika helppoa ymmärtää miks ei kavereiden seura hirveesti kiinnosta. Nehän ei osaa ollenkaan samaistua sun tilanteeseen ja se turhauttaa. Pitää kyllä sanoa, että naiset osaa paljon paremmin suhtautua lapsiin liittyviin asioihin kuin miehet vaikkei heillä omia lapsia oliskaan, mutta varmimmin ymmärretyksi tulemisen tunne tulee, jos juttelee jonkun kanssa, jolla on lapsi(a). Jos asut alueella missä on "päiväkerhoja" joihin vanhempi menee yhdessä lapsen kanssa muutamaks tunniks, kannattaa kokeilla. Ns. hiekkalaatikkokeskusteluista saattaa olla yllättävän paljonkin apua.
Ite oon huomannu sen, että mitä enemmän ajattelen sitä yksin olemista, sitä enemmän se vaivaa, jopa silloin kun oon lasteni kanssa, koska olishan se paljon kivempi jakaa niitten kokemusia myös jonkun aikuisen kanssa.
Mitä tulee toisen ihmisen läheisyyden kaipuuseen, sitä ei mun mielestä pidä sulkea pois, hallita kyllä. Mulla itelläni on usein hyvin ristiriitainen olo, kun todella haluais olla jonkun lähellä, mutta toisaalta ei tunnu siltä, että vois sitoutua kehenkään. Mun erosta on virallisesti puolisen vuotta aikaa,henkisesti jonkun verran enemmän.
Oon kuullu tänä aikana useita kertoja jonkun sanovan:"Sä joudut käymään ton asian yksin läpi ja selvittämään sen itselles. Sitä enne ei kannata miettiä muita ihmisisä." Ts. ole X-aikaa yksin, älä yritä hakea seuraa romanttisessa tms. mielessä. Huomion arvoinen neuvo, jota on vaikean tuntuista noudattaa, eikä sulje pois sitä tosiasiaa että, yksin on yksinäistä. Mä ajan takaa tällä sitä, että mun mielestä ei oo mitään syytä hävetä sitä, että yksin oleminen on aiheuttanu huonon olon.
Tänne ja muille palstoille kirjottaminen on sinällään hyvä alku varsinkin, jos niihin kirjoituksiin saa palautetta ja tulee vielä oikein ymmärretyksi. Sitä kannattaa jatkaa, mutta tää on vaan tekstiä, jonka toteuttamiseen menee keskiverto näpyttelijältä paljon pidempi aika kuin sen sanomiseen sävyineen. Ja hymiöhalauksista on paljon matkaa oikeisiin!

 

[minäkään]

Mies-76.. Kirjoituksesi kosketti. Itse eronnut n. vuosi sitten ja vuosi mennytkin ihmeenkin hyvin, jopa yllättävän hyvin. Olihan ero helpotus minulle. Nyt vain yhtäkkisesti romahdin ja huomasin oman yksinäisyyteni. Kai eroprosessi jäi sitten aikoinaan tekemättä. En tiedä. Pahalta kuitenkin tuntuu. Itsellänikään ei ystäviä tahi turvaverkkoa ympärillä tai niin ystäviä kyllä, mutta he joko perheellisiä tai sinkkuja. Itse en tunnu kuuluvan kumpaankaan ryhmään. Kai me yh:t olemme jollain tapaa väliinputoajia. Harvoin perheelliset haluavat esim. illanistujaisiin meitä "puolikkaita" ja taas sinkkujen elämä niin erinlaista muuten.
Sen verran ihmissuhdekoukeroita olen yritellyt, että olen huomannut kuinka ne vain hajoittavat lisää. Pienikin pettymyt tuntuu liian suurelta ja hajottaa lisää. Ehken se on siis totta, että on elettävä aikansa yksin ennen kuin on valmis uuteen. Itse luulin jo olevani. Toisaalta tuon toisen ihmisen läheisyyden kaipuukin saa aikaan pahaa mieltä.
Itkunsekaisin ajatuksin kirjoittelen, joten taitaa olla aika sekavaa.
Päivää parempaa odotellen, josko siihen jaksaisi uskoa kuitenkin.. vai jaksaiskohan.

 

[Mies-76]

Edellisestä kirjotuksestani(sen viim. lause) huolimatta, laitan "nim. minäkin" sulle nyt tähän tällasen:hug: Kyllä se parempi päivä tulee!!

Eroprosessi.... Siinä on sana joka ei oo mulle täysin auennut. Onko eroaminen joku tieteen laji? Onko siinä todella osia jotka voidaan lokeroida eri vaiheiksi ja niitä sitten seurata ja analysoida? Mun mielestä eroprosessista kun puhutaan, tarkoitetaan tunteiden tukahduttamista. Se ei tunnu oikealta. Ite mä usko edes pystyväni sellaseen. Enkä halua pystyväni. Tunteiden kautta mä tulkitsen itseäni ja tiedostan kuka mä oon.
Jos tää eroprosessi edellyttää sitä, että tukahdutan tunteeni ja samalla unohdan kuka oon, jätän koko prosessin mielummin väliin ja elän päivä kerrallaan uskoen siihen, että voin törmätä elämäni merkittävimpään ihmiseen minä päivänä tahansa ja oon just sillä hetkellä valmis siihen. Toi koskee tietysti vaan kahden aikuisen välistä suhdetta, ei mun lapsia, koska "törmäänhän" mä niihin useinkin.
Luulisin et aika moni yksinäinen ihminen löytäis helpotusta siihen yksinäisyyteen, jos ei meillä suomi-ihmisillä ois niin kamalan korkea kynnys pyytää mukavan tuntuista ihmistä, jota ei kuitenkaan varsinaisesti tunne, vaikka hiekkalaatikolle tai kauppakeskuskierrokselle.
Se on kuitenkin ihan varmaa, että kotoa ei kukaan tuu hakemaan, jos kukaan ei tiedä, että siellä on joku.

 

[minäkään]

Niin, kotoa tuskin kukaan tulee hakemaan, mutta mistäs sitten. Oikein ei jaksa uskoa, että "se oikea" baaristakaan löytyisi... ja jos jostakin löytyisikin, niin uskaltaisiko hypätä uuteen ja laittaa taas tunteesa peliin. Raottaa tuota kovaa kuorta ja päästää ihmistä sen sisälle. Sillä jos sen tekee, eikä kaikki menekkään odotusten mukaisesti, niin helposti saa taas uusia haavoja ja arpia sisimpäänsä. Tekevätkö ne sitten ihmisestä heikomman vaiko vahvemman. Sanotaahan, että vastoinkäymiset vahvistavat, mutta rajansa kai kaikella.
Näin heikkoina hetkinä sitä pysähtyy ihmettelemään, että mihin on hävinnyt ihmisten empaattisuus. Vaikka ystävät olisivat kuinka läheisiä, niin tuntuu, ettei heidän elämäänsä mahdu lähimmäisten murheet. Yhteydenpidot ovat sitä vähäisempiä, mitä huonommin menee. Toki kauheasti ei viitsi omilla murheillaan heitä häiritäkkään. Lähteekö kaikki siis sittenkin itsestä. Tulee tunne, että vain häiritsen heidän elämäänsä vuodatuksillani..
Kai tätä elämää pitäisi elää sen kummemmin sitä analysoimatta. Katsoa mitä eteensä tulee ja olla positiivisin mielin, että jotakin hyvääkin on vielä jossain tulossa. Niin helpommin sanottu kuin tehty.

 

[Mies-76]

Mä oon joskus kattonu kadulla, bussissa, metrossa yms. kulkevaa ihmistä, joka selkeästi ei ymmärrä mitä ympärillä tapahtuu ja miettiny et oispa helppoa olla, kun ei ois mitään huolta itsestä tai muista, olis vaan tyytyväisen vapaa kaikista kahlitsevista ajatuksista ja menis omaa pientä reittiä päivän rutiinit läpi. Ajatuksena suorastaan törkeä, koska kukaan edellisen kaltainen tuskin on vapaaehtoisesti valinnut tilaansa. Mitä mä haen takaa, on se, että mitä enemmän oon joutunu miettimään vaikeita asioita yksinäni, sitä "helpompaa" reittiä on alkanu hakemaan ratkaisuks. Tietenkään toi alun esimerkki ei vois olla ratkaisu mihinkään, mut onhan sitä varmaan jokainen joskus toivonu olevansa vaikkapa lintu, joka voi lentää halutessaan paikalta pois. Sama homma, eri kuvio.
Lähti aika kauas siitä mitä ensin ajattelin, joten palaan takas "raiteille". Yksin pitää tietysti selvitellä asioita, itselleen. Siihen mun mielestä tarvii myös paljon(kuka tarvii,kuka ei) tukea toisilta ihmisiltä. Hyväksyntää omille ajatuksille ja ajoittain myös kritiikkiä. Sun huoli siitä, että rasitat ystäviäs sun murheilla on turhaa, jos ne on todellisia ystäviä. Se empaattisuuden puute ja vähenevät yhteydenpidot saattaa olla esim.seurausta siitä, ettei ystävät osaa suhtautua sun murheisiin kunnolla ja siitä turhautuneina karttelevat sua.
Uusista tuttavuuksista tai ihastuksista uskaltaisin sanoa, että mikään ei mene koskaan odotusten mukaisesti. Melkein sanoisin et enemmän petytään ku ollaan ilosesti yllättyneitä.
Onks sulla sen ikänen lapsi/a jonka kanssa voisit esim. mennä leikkipuistoon? Jos on, ala käymään jossain paikassa säännöllisesti ja uskosin et jossain vaiheessa tutustut johonkin ihmiseen. Selvään sellaseen. Täällä netissäkin on paljon ihmisiä jotka on samanlaisessa tilanteessa. Pyydä jotakuta lähtemään sun ja lasten kanssa ulos. Ei oo mitään hävittävää, kun ei pelaa, mut eipä voi voittaakaan. Ja kun lapset ovat mukana, et oo automaattisesti treffeillä, joiden jälkeen pitäis hyväksyä tai torjua joku.
Mä oon kova neuvomaan vaikka en oo kyllä noista mitään ite kokeillu.