Mä en ilmeisesti vaan osaa olla tyytyväinen elämääni...
- Viestiketjun aloittaja Mahza
- Ensimmäinen viesti
Ä
älä välitä
Vieras
N
Non compos mentis
Vieras
Mä tässä yks ilta murehdin ihan samaa. Että pitäskö vaan olla aktiivisempi, juosta töiden jälkeen salilla, kylässä jne. Oisko se sitä elämää? Mikä on se, mikä on mulle tärkeintä? En mä tiedä, loppujen lopuksi olen kuitenkin aika yksinäinen olento. Ja se sopii mulle. Mun huoneen oven sais sinetöidä kiinni ja voisin elää täällä noin 7-8 neliön kopissani erittäin onnellisen elämän yksikseni.
Joskus on hyvä miettiä, miltä elämä tuntuu, tartteeko jotain muuta, jos niin mitä se on ja miten sitä sais. En kuitenkaan itse päätynyt tekemään muutoksia elämääni. En usko, että on olemassa ketään, joka minua voisi ymmärtää sillä tasolla, että kaipaisin hänen seuraansa. Ulkomaailma taas ei tarjoa juuri mitään, mikä minua voisi kiinnostaa.
Kuuntelen edesmenneitä laulajia, Eva Cassidya (melanooma vei 33-vuotiaana) ja Israel Kamakawiwo'olea (38-vuotiaana kuoli ylipainon aiheuttamaan hengitysongelmaan). Sama biisi, eri tulkinta. Mitä sitä sateenkaarta tavoittelemaan, kuulostaa ajatuksena ihanalta, mutta mikä vika on tässä hetkessä?
Joskus on hyvä miettiä, miltä elämä tuntuu, tartteeko jotain muuta, jos niin mitä se on ja miten sitä sais. En kuitenkaan itse päätynyt tekemään muutoksia elämääni. En usko, että on olemassa ketään, joka minua voisi ymmärtää sillä tasolla, että kaipaisin hänen seuraansa. Ulkomaailma taas ei tarjoa juuri mitään, mikä minua voisi kiinnostaa.
Kuuntelen edesmenneitä laulajia, Eva Cassidya (melanooma vei 33-vuotiaana) ja Israel Kamakawiwo'olea (38-vuotiaana kuoli ylipainon aiheuttamaan hengitysongelmaan). Sama biisi, eri tulkinta. Mitä sitä sateenkaarta tavoittelemaan, kuulostaa ajatuksena ihanalta, mutta mikä vika on tässä hetkessä?
Alkuperäinen kirjoittaja Non compos mentis:
Musta tuntuu etten ole saanut aikaseksi mitään. Että elämä menee hukkaan, kaikki mun kyvyt menee hukkaan.
Aina välillä mä hetkellisesti uskon että pystyisin esim opiskelemaan ammatin, jotta voisin tehdä työtä jota haluan. Ja kuitenkin jossain vaiheessa todellisuus iskee vasten naamaa, ettei se kuitenkaan onnistu.
Ei tässä hetkessä mitään vikaa kai ole, mutta en vaan viihdy mun elämssä. Kaikki mitä teen , teen vaan siksi että lasten ois hyvä olla. Omalla voinnilla ei kai sit niin väliä ole? Ja silti mun mielestä mun elämssä pitäis olla jotain muutakin...
S
sissi
Vieras
samat fiilikset. kaikki muut ihmiset on niin hienoissa ja isopalkkaisissa töissä ja vapaa-ajat luottamustehtävissä ja harrastuksissa, (omissa ja lasten) ja matkustelevat ja viettävät hienoja illallisia ja juhlia. lisäksi jaksavat ulkoilla, osallistua, pitää huolta ulkonäöstään ja ihmissuhteistaan.
minä olen tarpeettomassa, pienipalkkaisessa työssäni päivän, yritän jaksaa ruokkia lapset ja sitten odotan yksinäisenä iltaa ja seuraavaa aamua.
missä se paljon puhuttu elämä luuraa?
minä olen tarpeettomassa, pienipalkkaisessa työssäni päivän, yritän jaksaa ruokkia lapset ja sitten odotan yksinäisenä iltaa ja seuraavaa aamua.
missä se paljon puhuttu elämä luuraa?
K
kolmen äiti
Vieras
N
Non compos mentis
Vieras
Alkuperäinen kirjoittaja Mahza:
Kolmas tutkinto lukion jälkeen pyörähti käyntiin tän kuun alussa. Ekaa kertaa sitä, mitä itse haluan. Ei minusta silti tule "isona" sitä, miksi itseni nuorena kuvittelin. Tavallaan mun lahjoja hukanneet toiset, tavallaan minä. Aikamatkustus ei ole vielä todellisuutta, joten täytyy keskittyä tähän, mitä on nyt.
Jos pysähdyn, en ole tyytyväinen mihinkään. Jos pidän itseni kiireisenä, en murehdi turhia. Ei kenenkään toive minun kohdalleni ollut, että olen kahden lapsen yh, jonka korkein valmis tutkinto 30-vuotiaana on AMK-tutkinto. Sen ei pitänyt mennä näin. Mutta meni kuitenkin. Joko kuolen huomenna tai sitten mulla voi olla 60 vuotta aikaa tehdä jotain elämälläni.
Ne ihmiset, jotka ovat silmissäni saavuttaneet eniten, kaiken, mistä olen unelmoinut, kamppailevat masennusta ja bipolaarisuutta vastaan. Vaikka saisi kaiken, se ei takaa onnea. Ei mulla kyllä onni olekaan agendassa. Jos huomenna henki pihisee, olen lähempänä väikkäriä. Jos ei, ei sillä ole enää väliä.
Tottakai lähdet opiskelemaan, ainakin menet kokeilemaan pääsykokeet kerran tai pari. Minäkin menin vaikka ajattelin että olen jo liian vanha haihattelemaan uutta ammattia enkä taloudellisista syistäkään voisi ikinä ihan oikeasti opiskella.
Mutta kun kerran sisään pääsi niin pakkohan sitä oli vähän alkaa luennoilla käymään =)
Mutta kun kerran sisään pääsi niin pakkohan sitä oli vähän alkaa luennoilla käymään =)
Alkuperäinen kirjoittaja Silmukka-:
Mä kyllä hain viime yhteishaussa, enkä päässy yhteenkään kouluun. Eikä mulla edes olis varaa opiskella. Eikä se opiskelukaan takais mulle sellasta työtä, mistä tykkäisin.
Nyt oon tukityöllistettynä paikassa, jossa aluks luulin viihtyväni. Ja nyt oon huomannu ettei se todellakaan ole mua varten. Vielä pitää kitua siellä hymy huulilla kolme ja puol kuukautta...
Alkuperäinen kirjoittaja sissi:
Mä en haikaile isoa palkkaa, hienoja harrastuksia. En matkoja, en illallisia, en juhlia.
Mitä mä sitten kaipaan? Se kaiketi on se tuhannen taalan kysymys, kun en itsekään tiedä. Jotain muuta kuin tämä elämä... Kovasti tekis mieli luovuttaa. Jos ois olemassa joku lääke joka turruttais kaikki tunteet, niin sitä ottaisin ja eläisin elämäni loppuun asti, haikailematta...
N
näinkin voi käydä
Vieras
Alkuperäinen kirjoittaja sissi:
Mä oon 'pienipalkkaisessa' akateemisessa duunissa, asutaan pienessä töllissä, ruokitaan miehen kanssa lapset ja maksetaan laskut itse tienaamillamme rahoilla ja olemme silti onnellisia... Emme harrasta, emme matkustele, mutta viihdymme näin.
Tykätään vapaa-ajasta ja oleilemme vaan kotona, vaikka rahaa olisikin tehdä vaikka mitä. Rahaa ei siis tällä elämäntyylillä juuri kulu, joten ei tarvitse myöskään tehdä 12-tuntisia työpäiviä ja levitellä sitten niitä rahoja, jotka saa siitä että joku toinen omistaa mun elämän. Ja plussaa siitä lähes kolmen kuukauden kesälomasta... JEE!
Uskon, että meillä on vain yksi elämä, joten olen jo nuoresta asti tehnyt valintoja siihen suuntaan, että ensin kunnon ammatti ja sitten töihin ja sitten lapset, jos luoja suo. En siis ole koskaan syyttänyt muita siitä mitä mun elämässä tapahtuu, koska olen pitänyt oman elämäni itselläni, omassa hallinnassani. Enkä valita. Juuri tällaista elämää haluan elää!!!
VALINTOJA IHMISET, VALINTOJA!
J
juu
Vieras
Minä elän omilla tienaamillani rahoilla, jota saan akateemisesta ammatistani. Anoa mitä halusin, on perhe, lapset ja rakastav mies. On talo, mies ja lapset. EN kaipaisi mitään illanistujaisia tai merkkivaatteita, vain tavallista vaatimatonta elämää. Mutta mies ei rakasta minua. Se vaan on. Ei juo eikä hakkaa. Mutta se vaan ON. Se ei käy missään mutta ei myöskään nauti tästä tavallisesta arjesta.
S
Sleeping Bird
Vieras
Mä tiedän miksi musta usein tuntuu että jotain puuttuu. Se on ydinperheen rikkonaisuus ja pelkoja täynnä oleva lapsuus.
Niitä olen työstänyt pitkään ja jo voiton puolella, sillä osaan olla onnellinen elämässäni.
Mulla ei ole työpaikkaa mihin palata (kotihoidan siis lapsiani), mulla ei ole koulutusta mihinkään mitä haluaisin tehdä, mutta en jaksa stressata. Asiat menee sitten kun on niiden aika niin kuin niiden kuuluu mennä.
Niitä olen työstänyt pitkään ja jo voiton puolella, sillä osaan olla onnellinen elämässäni.
Mulla ei ole työpaikkaa mihin palata (kotihoidan siis lapsiani), mulla ei ole koulutusta mihinkään mitä haluaisin tehdä, mutta en jaksa stressata. Asiat menee sitten kun on niiden aika niin kuin niiden kuuluu mennä.
Alkuperäinen kirjoittaja Tallu -:
hmm.. onko tälläisillä jo usemman ikäkriisin läpikäyneelläkin vielä aikuisiän kehitystehtävä vaiheita menossa...
Siis itseäni tarkoitan, ei kai sitä täysin kehittynyt voi koskaan ollakaan.
Ja takapakkia tuntuu se aikuisuuskin välillä menevän..
Tunnistan samanlaisia piirteita itsessani. Tiedostan, etta suurin ongelmani on tassa paluumuuton vaikeudessa . Jalka on oven valissa koko ajan, vaikka juuri teimme paatoksen, etta olen Suomessa lasten kanssa viela taman vuoden vanhimman likan koulun takia. Itsellani on vaan niin kaamean levoton olo.
Alkuperäinen kirjoittaja Ultramariini:
Kyllä, kehitys jatkuu koko elämän ajan. Noin 40. ikävuosi on tärkeä virstanpylväs, jossa pohditaan saavutuksia, suhdetta perheeseen, työhön, ystäviin sekä tarkastellaan omia arvoja. Omassa kehossa tapahtuvat muutokset myös mietityttävät.
H
heih
Vieras
Usein ongelma on, että haetaan sitä onnea ulkoisista asioista, mutta onni ei koostu niistä... se tulee sisältä. Oma sisäinen kasvu, kun löytää rakkauden sieltä, uskon, näkee sen verhon taa omaan itseensä. Siellä on onni.
B
Beep
Vieras
Alkuperäinen kirjoittaja heih:
Onhan se niinkin, MUTTA... ja isolla siksi, että:
"Ulkoiset" asiat ovat välttämättömiä ihmiselle. Pelkästä sisäisestä rakkaudesta ei ihminen elä.
Alkuperäinen kirjoittaja DURACELL:
Se voi olla. Tottunut et elämäs on aina jotain kriisiä ja ongelmaa, nyt kun ei ole, niin en osaakaan siitä nauttia.
Millä sitä sais itsensä tajuamaan että kaikki on hyvin ja nyt on se hetki kun elämästä pitää nauttia?
H
hommaa uusi harrastus
Vieras
Jumpat ja ravintolaillat ja muut voi tuntua turhuudelta, mutta kyllä mua autto eräänlainen "pulssin kiihdytys". Eli oli noita samoja ajatuksia kuin ap:lla, mutta tein asialle jotain. Tietoisesti pyrin elämään aktiivisemmin ja haen virikkeitä muualtakin kuin töistä ja netistä. Olen tavallaan alkanut vähän itsekkääksi, vaikka perheellinen olenkin. Ja etenkin liikunnan harrastamisesta olen saanut paljon elämäniloa.
