Hei.
Olen uusi tässä pinossa. Olen kuitenkin lukenut kuulumisianne jo muutaman vuoden, jännittänyt ja toivonut puolestanne niitä parhaita uutisia. Ihanasti niitä on tullutkin! Huonoja uutisia olen surrut vilpittömästi ja ollut hirveän pahoillani pettymyksistä, joita toisille vain tuntuu satavan niinkuin lunta tänä talvena.
En aikanaan arvannut, että tänne vielä siirtyisin. Ihan niinkuin en voinut aikanaan kuvitella, että koko lapsenteossa olisi mitään ongelmaa... Aika kauan toivoin, IVF-vaiheen alkaessa, että jospa se kuitenkin toimisi. Reaalimaailman ystävät ja nettikaverit plussasivat, plussasivat, plussasivat, epäonnistuivat mutta sitten kuitenkin plussasivat. Minä en. Tai nojaa, ollaanpa rehellisiä: raskautunut olen muutaman kerran mutta ne ovat keskeytyneet heti alkumetreillä.
Olemme sopineet mieheni kanssa luovutetuista munasoluista jo viime syksynä ja lääkärini kanssa (olen hoidossa Felicitaksessa Helsingissä ) asia on jo alustavasti puhuttu selväksi. Muutaman viikon kuluttua on tarkoitus mennä vastaanottoajalle ja pistää tämä prosessi kunnolla liikkeelle psykologeineen kaikkineen.
Olisin kysynyt teiltä konkareilta, onko mahdollista jonottaa useamassa klinikassa? Entä onko totta, että Fertinovassa jono kestää vähemmän kuin vuoden? Emme suoraan sanottuna jaksaisi enää odottaa yhtään kauempaa kuin on pakko.
Mietin eilen, että miksi se on alunperin tuntunut vähän vaikealta ajatukselta, että minun lapseni saisi alkunsa jonkun muun kuin minun munasoluistani. Miksi se vihlaisee, että ruumiillinen vajaavaisuus liittyy lisääntymiskykyyn? Entä jos minulla olisi sydänsiirrännäinen tai maksasiirrännäinen, jotka olisivat olennaisen tärkeitä hengissä pysymiselle (ja siten äitiydellekin!) - häpeäisinkö tai surisinko sitä? En päivääkään. Niinpä otan jonotusnumeron, toivon kohdalleni hyväsydämistä luovuttajaa ja nostan katseeni maasta.
Voimia teille kaikille, olette pieniä suuria naisia.
Olen uusi tässä pinossa. Olen kuitenkin lukenut kuulumisianne jo muutaman vuoden, jännittänyt ja toivonut puolestanne niitä parhaita uutisia. Ihanasti niitä on tullutkin! Huonoja uutisia olen surrut vilpittömästi ja ollut hirveän pahoillani pettymyksistä, joita toisille vain tuntuu satavan niinkuin lunta tänä talvena.
En aikanaan arvannut, että tänne vielä siirtyisin. Ihan niinkuin en voinut aikanaan kuvitella, että koko lapsenteossa olisi mitään ongelmaa... Aika kauan toivoin, IVF-vaiheen alkaessa, että jospa se kuitenkin toimisi. Reaalimaailman ystävät ja nettikaverit plussasivat, plussasivat, plussasivat, epäonnistuivat mutta sitten kuitenkin plussasivat. Minä en. Tai nojaa, ollaanpa rehellisiä: raskautunut olen muutaman kerran mutta ne ovat keskeytyneet heti alkumetreillä.
Olemme sopineet mieheni kanssa luovutetuista munasoluista jo viime syksynä ja lääkärini kanssa (olen hoidossa Felicitaksessa Helsingissä ) asia on jo alustavasti puhuttu selväksi. Muutaman viikon kuluttua on tarkoitus mennä vastaanottoajalle ja pistää tämä prosessi kunnolla liikkeelle psykologeineen kaikkineen.
Olisin kysynyt teiltä konkareilta, onko mahdollista jonottaa useamassa klinikassa? Entä onko totta, että Fertinovassa jono kestää vähemmän kuin vuoden? Emme suoraan sanottuna jaksaisi enää odottaa yhtään kauempaa kuin on pakko.
Mietin eilen, että miksi se on alunperin tuntunut vähän vaikealta ajatukselta, että minun lapseni saisi alkunsa jonkun muun kuin minun munasoluistani. Miksi se vihlaisee, että ruumiillinen vajaavaisuus liittyy lisääntymiskykyyn? Entä jos minulla olisi sydänsiirrännäinen tai maksasiirrännäinen, jotka olisivat olennaisen tärkeitä hengissä pysymiselle (ja siten äitiydellekin!) - häpeäisinkö tai surisinko sitä? En päivääkään. Niinpä otan jonotusnumeron, toivon kohdalleni hyväsydämistä luovuttajaa ja nostan katseeni maasta.
Voimia teille kaikille, olette pieniä suuria naisia.