Huh, miten jännittävää Pähkinä! Onneksi löytyi tuolta pankista teille sopivia muniksia. Hyvän määrän alkioita onneksi saitte. Nyt hirmusti onnea matkaan teille. Koska teille olikaan suunniteltu alkionsiirto?
Angervolle puhaltelen täältä rauhaa, vaikka ei se taida perille tulla. Voin vain kuvitella itseni tuohon tilanteeseen ja toivon kovasti, että kaikki on hyvin ja että sinä saisit jostain raavittua levollisuutta ja malttia. Niin helppo kirjoittaa - tiedän. Tsemppiä!
Musta tuntui viime viikolla, kun pistin sen ekan (ainoan!) piikin että päivät ei kulu millään. No nyt on kuitenkin taas jo viikko mennyt. Klinikan hoitaja ennusteli meille alkionsiirtoa ensi kuun vaihteen tietämille. Pikku hiljaa, päivä kerrallaan se kuunvaihde sieltä lähestyy.
Mä kerron nyt teille, kun ei ole oikein muitakaan, kelle viitsin kertoa. Kudoin joskus pienet villasukat ja tumput vauvalle, kun haaveilin ensimmäisestä lapsesta. Tai minä haaveilin omasta perheestä. Pitkä parisuhde, jolle minulla oli toista osapuolta paljon suuremmat odotukset, oli juuri päättynyt. Minulla ei siis siinä vaiheessa ollut miestäkään vielä, ja olin jotenkin jo vähän epätoivoinen sen suhteen, että saisinko koskaan omia lapsia. Kun kutomukset oli valmiina tapasin miehen ja tulin (vahingossa yhdestä kerrasta raskaaksi 40-vuotiaana, ehkäisystä huolimatta). Olin tapaillut tuota miestä vasta pari viikkoa ja raskauden piti olla mahdoton, joten tilanne tuli yllättäen. Tuosta meidän suhteesta (ei se oikein suhde ollutkaan ainakaan minun puoleltani - olin vain yksinäinen ja surullinen, joten hain jotain lohtua) ei sitten tullut mitään ja olin omasta halustani yksin jo odotusaikana. Nyt tyttö on jo viisi ja minäkin viimein löytänyt miehen, joka tuntuu siltä oikealta (ollaan seurusteltu jo 3 vuotta). Viikonloppuna käytiin tytön kanssa kaupassa tuossa meidän lähi-pikku-K-marketissa. Tyttö ihasteli siellä lankoja (joita koskaan ennen en ollut tuossa pikku-kaupassa nähnyt). Hän tuumasi, että minä haluan äiti tämmöisen, kun ei edes tiennyt, mitä ne oli. Huomasin, ett lanka oli samaa, josta tein hänelle joskus pienet sukat ja tumput. Minä ostin kaksi lankakerää, yhden hänelle ja toisen itselleni vauvan sukkia ja tumppuja varten. Päätin, että alan kutomaan. Viimeksi kun kudoin, minä vuoroin itkin, että en saisi omia lapsia ja vuoroin haaveilin, minkälaisen perheen ja vauvan joskus vielä saisinkaan. Mietin, miltä tuntuisi pukea niitä omalle vauvalle. Ajattelin sitäkin, että antaisin ne sitten jollekin, jos kävisi niin surullisesti, että omaa vauvaa en saanut. Siinä kohtaa aina hieman itketti. Nyt mulle tuli tunne, että mun pitää taas alkaa kutoa. En ole tässä välissä kutonut mitään. En siis ole mikään varsinainen kutoja, mutta osaan kyllä. Jospa tämä kutominen ja niiden kaikkien tunteiden kohtaaminen jotenkin auttaisi mua näiden tulevien aikojen yli. Onhan tämä valtavaa ihanaa ja valtavan jännitävää ja pelottavaa samaan aikaan. Lopputulosta en tiedä, mutta minusta on ihanaa haaveilla ja tehdä jotain "konkreettista" vauvalle, vaikka ajottain tiedän putoavanikin synkempiin vesiin. Voi olla, että tämä tuntuu teistä hieman hullulta, mutta ei se haittaa. Voimia ja onnea teille kaikille muillekin. Ei tämä helppo polku ole.
Laittaisin monta sydäntä tekstin joukkoon ja loppuunkin, mutta täältä puuttuu tärkeitä hymiöitä.
