tiedän mitä juuri läpikäyt, oltiin samantapaisessa tilanteessa marraskuussa(rv20)...elämäni raskainta aikaa. hän oli meille myös esikoinen. älä epäröi pyytää apua kun sitä teille tarjotaan, minulla henkinen toipuminen kesti todella kauan kun en oikein osannut ammattiapua pyytää. juttelin kyllä reippaita sairaalan psykologille siinä kun synnytystä käynnisteltiin ja edistymistä odoteltiin,mutta todellinen romahdus tulikin sitten paljon myöhemmin,kun piti rueta palailemaan normaalielämään(sain saikkua peräti 2vk...),kohdata työtoverit,nähdä onnellisia odottajia masuineen, pieniä vauvoja onnellisine vanhempineen,opetella elämään ilman vauvaa....mutta sen sanon että tästä jos selviät, niin ei sinua/teitä ihan pikkuasiat enää kaadakkaan, ja katselette maailmaa vähän toiselta kantilta. hirmuisen surutyön tehneenä, mutta myös vahvampana ja voimakkaampana. mutta kaikki tämä ottaa aikansa, todella pitkänkin ajan....jolloin kallion lailla vierellä seisovasta puolisosta on se suurin apu, jota vasten nojautua,jota vasten itkeä, ja joka ottaa kädestäsi kiinni yöllä kun suru painaa eikä uni tule. itse huomasin että minkälainen aarre oma mies onkaan, kun todelliset vaikeudet kohtaavat.
voimia teille mukaan sinne sairaalaan, niihin synnykipuihin on olemassa lääkitys joten ei sinun tarvitse fyysisiä kipuja pelätä/kestää. huolehtikaa toisistanne, kantakaa toinen toisenne tämän tilanteen yli. olette ajatuksissani :hug:
voimia teille mukaan sinne sairaalaan, niihin synnykipuihin on olemassa lääkitys joten ei sinun tarvitse fyysisiä kipuja pelätä/kestää. huolehtikaa toisistanne, kantakaa toinen toisenne tämän tilanteen yli. olette ajatuksissani :hug: