Marikkiselle ja Nuppusuulle rentoja äitiyslomapäiviä! Täällä alkaa virallisesti ylihuomenna. Miten Anrai jakselet?
Tokkis, vaikka neuvolassa on nyt monta kertaa sanottu, että beibi on tosiaan pää alaspäin, ja itse välillä oikein tunnen, kun kaverin takapuoli puskee kylkiluihin, niin välillä munkin on ihan mahdotonta erottaa, että mikä osa milloinkin viuhtoo ja missä... Vielä tuntuu olevan hyvin tilaa myllertää! Pää tuntuu kyllä usein puskevan jonnekin vasemman lonkan tienoille.
Mäkin olen varsinkin nyt perhevalmennuksen jälkeen alkanut miettiä tuota puolison roolia synnytyksessä. Varsinkin nuo Tokkiksen toinen ja kolmas ohje ovat varmaan aika toimivat Olen itse ainakin muissa tilanteissa sellainen, että kun olen vähänkin kipeä, niin haluan olla omassa rauhassa. Ei se varmaan kummallekaan helppo kokemus ole, mutta toisaalta olen kyllä sitä mieltä, että jos minun täytyy tämä beibi puskea ulos, niin miehen täytyy totisesti olla paikalla...
Viime päivinä on taas välillä ollut aika uuvahtanut olo. Olen kyllä nukkunut tosi hyvin, korkeintaan kahden pysähdyksen taktiikalla sellaisia kevyitä kymmenen tunnin öitä, mmm... Mutta päivisin on ollut aika paljon menoja, kun on jotenkin alkanut valjeta se, että nyt varmaan kannattaisi vielä mennä ja nähdä kavereita - ja se sitten taas ottaa voimille. Eilen pidinkin ihan kotipäivän, makoilin sohvalla, ompelin ja pesin vähän pyykkiä. Supisteluja ei liiemmin ollut, eli ne ainakin näemmä tulevat nyt enimmäkseen rasituksesta.
Mä olen jo niin alkanut odottaa sitä, että keho pääsee aloittamaan palautumisen. Ajatuskin jumpassa käymisestä tuntui aivan mahtavalta, vaikka voin kuvitella, että tästä rapakunnosta nouseminen on melkoinen urakka. Samoin ajatus sellaisesta ajasta, jolloin ei koko ajan tarvitse kuulostella kropan jokaista pientä inahdusta ja stressata siitä, tuntuu ihanalta. Tästä näkökulmasta olen alkanut kokea ajatuksen lähestyvästä synnytyksestä lähinnä helpottavana asiana, vaikka jotkut asiat toki mietityttävätkin.
Minervan 34+6
Tokkis, vaikka neuvolassa on nyt monta kertaa sanottu, että beibi on tosiaan pää alaspäin, ja itse välillä oikein tunnen, kun kaverin takapuoli puskee kylkiluihin, niin välillä munkin on ihan mahdotonta erottaa, että mikä osa milloinkin viuhtoo ja missä... Vielä tuntuu olevan hyvin tilaa myllertää! Pää tuntuu kyllä usein puskevan jonnekin vasemman lonkan tienoille.
Mäkin olen varsinkin nyt perhevalmennuksen jälkeen alkanut miettiä tuota puolison roolia synnytyksessä. Varsinkin nuo Tokkiksen toinen ja kolmas ohje ovat varmaan aika toimivat Olen itse ainakin muissa tilanteissa sellainen, että kun olen vähänkin kipeä, niin haluan olla omassa rauhassa. Ei se varmaan kummallekaan helppo kokemus ole, mutta toisaalta olen kyllä sitä mieltä, että jos minun täytyy tämä beibi puskea ulos, niin miehen täytyy totisesti olla paikalla...
Viime päivinä on taas välillä ollut aika uuvahtanut olo. Olen kyllä nukkunut tosi hyvin, korkeintaan kahden pysähdyksen taktiikalla sellaisia kevyitä kymmenen tunnin öitä, mmm... Mutta päivisin on ollut aika paljon menoja, kun on jotenkin alkanut valjeta se, että nyt varmaan kannattaisi vielä mennä ja nähdä kavereita - ja se sitten taas ottaa voimille. Eilen pidinkin ihan kotipäivän, makoilin sohvalla, ompelin ja pesin vähän pyykkiä. Supisteluja ei liiemmin ollut, eli ne ainakin näemmä tulevat nyt enimmäkseen rasituksesta.
Mä olen jo niin alkanut odottaa sitä, että keho pääsee aloittamaan palautumisen. Ajatuskin jumpassa käymisestä tuntui aivan mahtavalta, vaikka voin kuvitella, että tästä rapakunnosta nouseminen on melkoinen urakka. Samoin ajatus sellaisesta ajasta, jolloin ei koko ajan tarvitse kuulostella kropan jokaista pientä inahdusta ja stressata siitä, tuntuu ihanalta. Tästä näkökulmasta olen alkanut kokea ajatuksen lähestyvästä synnytyksestä lähinnä helpottavana asiana, vaikka jotkut asiat toki mietityttävätkin.
Minervan 34+6