Nonni, täällä ollaan. Kiitos haleista ja tsempeistä :heart:
Viimeisin viestini vaatii ehkä hieman selitystä

:ashamed: Tässä on jo pari viikkoa mennyt oikeastaan tapellessa, ja kireissä tunnelmissa. Siihen on monia syitä, mutta päällimmäisenä on taas jostain hyökännyt mun epävarmuus ja luottamuspula mieheen. Siihen päälle kun herra on epäsäännöllisen säännöllisesti natissut elämänsä tylsyydestä ja "mitään ei voi tehä", "mihinkään ei voi mennä" ja niin edelleen.... Pääsääntöisesti sellainen tyytymättömyys tämänhetkiseen elämään.
Aikani minä olen valitusta kuunnellut ihmiseltä joka tosiaan on arkipäivät töissä, eli ei kotiympyröissä, mutta kaiken meidän historian jälkeen, mulla on alkanu suttaamaan tämä homma. On se PRKL, että se, joka suuren osan ajasta on pois kotoa, jaksaa ja kehtaa valittaa sitä, kuinka lapsi rajoittaa elämää ja elämä on yhtä kotona istumista
Toissa viikonloppuna sanoin ensimmäisen kerran, että minä haluan erota. Mies on vielä semmosta sorttia, että ei usko tietenkään heti tilanteen vakavuutta, vaan jatkaa "paskanjauhamista", kunnes minä tosissaan sanon sen viimeisen sanan. Sillon alkaa -rakastan, rakastan, en minä mitään ole tarkottanu-jutut. Asioista on todella vakea puhua vakavasti ennen kuin on erolla uhannut, kun mies puhuu ihan puuta heinää. Uhoaa, on eroamassa ja "näin on parempi" jne. Sitten kun hän huomaa että min olen ihan oikeasti tosissaan, niin itku pääsee. Hoh hoi...
Eilinen veti samaa kaavaa, mutta siihen liittyi vielä olennaisesti, kuin lisämausteena, mun reissu Pariisiin :saint: Sain Siljan kummitädin kanssa maanataina kahvilla istuessani kuningasajatuksen -mehän lähdetään syyskuussa Pariisiin Madonnan keikkaa katsomaan!!! mutta toisaalta tiesin jo idean syntyessä, että tuhoon on tuomittu tämä(kin) suunnitelma. Mies on sen verran "itsekäs" ja mukavuudenhaluinen, että hänen on hyvin vaikea sulattaa mun kodin ulkopuolelle suuntautuvia reissuja. Tässä tapauksessa kyse olisi 2 yön reissusta. Täysin sama 2 yötä, minkä mies haluaisi viettää mökillä ilman vauvaa, että saisi kunnolla ottaa vapautta ja kaljaa :kieh:
Eilen minä sitten aloin taas puntaroimaan tätä elämää, että onko tässä kovinkaan paljon järkeä, jos minä en luota mieheen pätkääkään. Rakastan kyllä, mutta luota en tippaakaan. Siellä nyt joku on sitä mieltä, että kannattaako ollakkaan yhessä jos ei luota, mutta sehän siinä se just onkin. Kannattaako, vaikka kuitenkin rakastaa ihan hullun lailla? On tämä niin vaikeeta....
Eilinen meni jo siihen, että sanoin monta kertaa, että haluan erota ja mieskin jo lähti. Palasi kuitenkin yötä vasten ja saatiin hieman asioita puhuttua. Mutta toisaalta, ei se luottamuspula ole mihinkään hävinny... En tiiä mitä tekis. Pitäskö mennä johonkin terapiaan, että sais oman kuulan ees selväksi....
Ihan mielenkiinosta muuten, että
Milli, kuka teillä oli erotuomarina? Semmonen on varmaan saatava jostain.
Kiitos taas että sain vuodattaa. Ja kiitos jos jaksoit lukea loppun asti
