Liian nuorena sitoutunut

[Vaihtamalla paranee]

No itsekin tiedät sitten vastauksen kysymykseesi. Mies voi olla ihan kunnon mies mutta jos olet kuolettavan tylsistynyt ja ikävystynyt, ei tämä ole sinulle elinikäinen suhde. Mitään rakkautta ei ole olemassakaan ettekä kasva yhdessä samaan suuntaan. Se että hän ehkä rakastaa (tai luulee rakastavansa) sinua ei riitä. Mieskin ansaitsee naisen joka tulisesti rakastaa ja todella haluaa juuri hänet. Sinun kanssasi hän ei saa mahdollisuutta tuohon ja elämä valuu häneltäkin hukkaan.

Haluan korjata yhden suomalaisia naisia vaivaavan harhaluulon. Se että mies on kunnon ihminen ei tarkoita sitä että nyt on sitten vain oltava ja kärsittävä hamaan eläkeikään asti koska kunnon miehiä jotka eivät ryyppää ja hakkaa on muka niin vähän. Se että mies ei ryyppää ja hakkaa on ainoastaan PERUSedellytys sille että seurustelua jonkun miehen kanssa ylipäänsä harkitsee. Mies voi olla aivan kunnollinen, ahkera ja rakastettava mutta ei sinulle sopiva kumppani. Jossain määrin tarvoitaan sitä mysteerillistä kipinääkin.

Suomessa olis paljon vähemmän typeriä lyhytkestoisia avoliittoja ja vielä typerämpiä avioeroja jos ihmiset vain tajuasivat tuon.

 

[voi vimpeli]

Niin, ei sitä koskaan osaa olla tyytyväinen. No, minä itseasiassa olin suht tyytyväinen ennen, sinkkuna. Minun sinkkuuteeni ei todellakaan kuulunut miesten metsästys tai yhden illan jutut, ulos lähdettiin kavereiden kanssa eikä siihen miehiä tarvittu. Sain itse päättää elämässäni joka ikisestä asiasta, kompromisseja ei tarvinnut tehdä. Mikäs sen mukavampaa, varsinkin kun siihen tottuu. Joskus harvoin käväisi mielessä ajatus, että miltäköhän se tuntuisi jos olisi joku vierellä... Mutta yleensä hyvät ystävät riittivät.

Olen aina ollut sitä mieltä myös, että suhteeseen ei kannata lähteä liian nuorena, vaan itsenäistyä ja aikuistua ensin rauhassa. Tein itse näin. Olihan noita miehiä kärkymässä silloin tällöin opiskeluaikoina, mutta tuntui että he eivät minulle sopineet tai en halunnut vaihtaa vapautta parisuhteeseen, vaikka monet heistä mukavia olivatkin.

Mutta mitä sitten tapahtuikaan, kun lähdin suhteeseen 27-vuotiaana (ensimmäinen suhde siis, ei mitään miesjuttuja tätä ennen). Ensin oli tietysti ihanaa (alkuhuuman tuntevat kaikki joskus seurustelleet), mutta arjen tullessa alkoi ahdistamaan. Mikä kompromissi? Mutta kun minä haluan... jne. Kun ei ollut mitään kokemusta yhteiselosta, oli siihen todella vaikea sopeutua. Samalla alkoi tuleman esiin ajatukset "onkohan hän sittenkään se oikea minulle", "voi miksi en lähtenyt suhteeseen sen ja sen kanssa aiemmin niin olisin tiennyt millaista se on" jne. No, samassa suhteessa olen tosin vieläkin, mutta näin neljän vuoden jälkeenkin epävarma siitä mitä haluan ja onko mies minulle oikea. Onneksi olen myös sitä mieltä että "pysyvästi" ei kannata sitoutua ennen kuin alkuhuuma on ohi ja on varma "oikeista" tunteistaan, joten siksi en ole miehen pyynnöstä huolimatta suostunut ottamaan sormusta sormeeni.

Ei kai tästä apua ollut, mutta osoittaa sen että ensimmäinen suhde on aina jollain tapaa vaikea, oli se sitten 16 tai 26-vuotiaana.

 

[neverenough]

itselläni on melko samanlainen tilanne nyt. olemme olleet jo muutaman vuoden yhdessä ja muutimme juuri omaan asuntoon. vielä jokin aika sitten tuntui siltä, kuin minä olisin tulisesti rakastunut ja valmis tekemään mitä tahansa, mutta mies tuntui välinpitämättömältä. nyt tilanne on päinvastainen, minua ei enää oikeastaan kiinnosta mitä tässä tapahtuu.
olemme nyt kumpikin alle 20v, mies minua vuoden vanhempi. meillä on ollut todella erilaiset lapsuudet, minä olen joutunut itsenäistymään aikaisin ja pitämään huolta itsestäni ja vähän muistakin. miehelläni on ollut idyllinen lapsuus maalla. hän on muuttunut paljon viime vuosien aikana, mutta ei ehkä tarpeeksi. minä hoidan ahkerasti kaikki työt kun hän toimii harrastuksen parissa, josta toivoo ammattia. minua vaivaavat useat asiat, päällimmäisenä se, että tahtoisin miehen, joka pitää minusta huolta, koska en halua aina olla se vastuullinen ja järkevä. tuntuu, kuin rakkaus olisi kuihtunut, ainakin väliaikaisesti. en tiedä pitäisikö minun toimia vai odottaa, jos minulla onkin vain joku masennuskausi. yleisesti olen sitä mieltä että odottaminen on perseestä ja elämä on liian lyhyt siihen, että olisin onneton.

 

[naapurin tyttö]

Niin, ei sitä koskaan osaa olla tyytyväinen. No, minä itseasiassa olin suht tyytyväinen ennen, sinkkuna. Minun sinkkuuteeni ei todellakaan kuulunut miesten metsästys tai yhden illan jutut, ulos lähdettiin kavereiden kanssa eikä siihen miehiä tarvittu. Sain itse päättää elämässäni joka ikisestä asiasta, kompromisseja ei tarvinnut tehdä. Mikäs sen mukavampaa, varsinkin kun siihen tottuu. Joskus harvoin käväisi mielessä ajatus, että miltäköhän se tuntuisi jos olisi joku vierellä... Mutta yleensä hyvät ystävät riittivät.

Olen aina ollut sitä mieltä myös, että suhteeseen ei kannata lähteä liian nuorena, vaan itsenäistyä ja aikuistua ensin rauhassa. Tein itse näin. Olihan noita miehiä kärkymässä silloin tällöin opiskeluaikoina, mutta tuntui että he eivät minulle sopineet tai en halunnut vaihtaa vapautta parisuhteeseen, vaikka monet heistä mukavia olivatkin.

Mutta mitä sitten tapahtuikaan, kun lähdin suhteeseen 27-vuotiaana (ensimmäinen suhde siis, ei mitään miesjuttuja tätä ennen). Ensin oli tietysti ihanaa (alkuhuuman tuntevat kaikki joskus seurustelleet), mutta arjen tullessa alkoi ahdistamaan. Mikä kompromissi? Mutta kun minä haluan... jne. Kun ei ollut mitään kokemusta yhteiselosta, oli siihen todella vaikea sopeutua. Samalla alkoi tuleman esiin ajatukset "onkohan hän sittenkään se oikea minulle", "voi miksi en lähtenyt suhteeseen sen ja sen kanssa aiemmin niin olisin tiennyt millaista se on" jne. No, samassa suhteessa olen tosin vieläkin, mutta näin neljän vuoden jälkeenkin epävarma siitä mitä haluan ja onko mies minulle oikea. Onneksi olen myös sitä mieltä että "pysyvästi" ei kannata sitoutua ennen kuin alkuhuuma on ohi ja on varma "oikeista" tunteistaan, joten siksi en ole miehen pyynnöstä huolimatta suostunut ottamaan sormusta sormeeni.

Ei kai tästä apua ollut, mutta osoittaa sen että ensimmäinen suhde on aina jollain tapaa vaikea, oli se sitten 16 tai 26-vuotiaana.

Niin, on se nuoren ihmisen elämä monimutkaista...Sitä sanotaan että liian nuorena ei saa sitoutua, pitää oppia elämään itsensä kanssa, mutta sitten sanotaan myös että tiettyyn ikään menessä pitäisi olla kokemusta vakavasta seurustelusta, että osaa elää myös parisuhteessa...Päälle 2-kymppinen on liian nuori sitoutumaan pitkäaikaiseen suhteeseen, mutta alle 3-kymppinen jolla ei ole ollut vähintään yhtä pidempää suhdetta on jo toivoton tapaus. Aika lyhyessä ajassa nuoren ihmisen pitää keretä elämään sekä villiä sinkkuelämää (lukuunottamata teinivuosien sinkkuutta) ja harjoittelemaan vakavaa sitoutumista.

 

[naapurin tyttö]

Tuo mitä äsken kirjoitin ei siis ole minun henkilökohtainen mielipiteeni, vaan sellainen kuva jonka olen saanut muun muuassa ellejä lukiessa

 

[ap.]

Olen aivan solmussa itseni kanssa. En tiedä mitä tekisin, luulen, että tulen katumaan joka tapauksessa, tein miten tahansa. Ja jos en rakastaisi miestäni, en todennäköisesti olisi tällaisessa tilanteessa. Jos en rakastaisi tai jos hän ei rakastaisi, olisin varmaan jo lähteny jossain vaiheessa.

 

[Onkohan rakkautta?]

Onkohan nyt kuitenkin kysymyksessä enemmänkin tottumus ja yksinolon pelko kuin rakkaus?

Kun tapaa ihmisen jonka kanssa todella haluaa ja voi elää, ei ole tuollaista jatkuvaa juupas eipäs tunnetta ja epävarmuutta siitä mitä haluaa. On rauhallinen olo kummallakin ja ajan mittaan viihtyy toisen seurassa aina vain paremmin. Kaikki luonnistuu ja sopii yhteen kuin palapelin osat eikä tarvitse väkisin yrittää "tehdä töitä parisuhteen eteen" hampaat irvessä ja tuskanhiki otsalla.

Tapasin nykyisen mieheni vasta nelikymppisenä, seurustelusta ja avioliitosta oli silloin jo vuosikymmenien kokemus joten tiedän mistä puhun.

 

[-L-O-L-]

Olen aivan solmussa itseni kanssa. En tiedä mitä tekisin, luulen, että tulen katumaan joka tapauksessa, tein miten tahansa. Ja jos en rakastaisi miestäni, en todennäköisesti olisi tällaisessa tilanteessa. Jos en rakastaisi tai jos hän ei rakastaisi, olisin varmaan jo lähteny jossain vaiheessa.

Minusta sinun kannattaisi antaa nyt aikaa itsellesi ja miettiä asioita eri näkökulmista. Jos et pääse ajatuksissasi eteenpäin, niin sitten kannattaa yrittää varata aika esim. opiskelijaterveydenhuollon kautta koulupsykologille. Usein tuollainen n. 20 vuotiaan elämä on raastavaa, kun opiskelu, työ, raha, lapsuudenkodista irtautuminen, omasta elämästä vastuun ottaminen, parisuhde jne ovat kaikki kesken eikä löydä kiintopistettä elämälleen. Ei ole ollenkaan tavatonta, että nuoret kärsivät masennuksesta yms. psyykkeen häiriöistä, koska isompia tai pienempiä ongelmia on niin paljon.

On mahdollista, että pysyttelet suhteessa niin kauan, kuin opiskelusi kestää. Jos et siedä olla läsnä miehen kanssa, niin sitten ero on järkevämpää kuin rikkoa mielenterveytensä. Sosiaaliturvaa, asumistukea yms. se vaatii tai sitten muuttoa takaisin lapsuudenkotiin.

Minusta tuntuu, että sinä et osaa olla yksin. Jos siirtyy suoraan vanhempien kodista poikaystävän kanssa asumaan yhdessä, niin sitä kuvittelee, että ei pärjää yksin ja siksi on pakko olla yhdessä. On ahdistavaa, jos kokee niin, että sinkkuus on vihoviimeinen vaihtoehto. Silloinhan ainoaksi vaihtoehdoksesi jää se, että esim. joku miehesi kaveri rakastuu sinuun ja vie sinut pois, mutta sellainen käytöshän on todella halveksittavaa. Silloinkaan et uskalla ottaa vastuuta omasta elämästäsi.

Jos olet läheisriippuvainen etkä pärjää yksin, niin kuvittelet, että miehen tehtävänä on tehdä sinut onnelliseksi. Se on väärä ajattelutapa. Kyllä sinun ihan itse pitää ottaa vastuu elämästäsi ja tehdä itse niitä asioita, jotta olet onnellinen. Elämän pienistä asioista nauttiminen jne on juuri sitä, millä saat itsesi tuntemaan itsesi onnelliseksi. Mies ei voi tehdä sitä puolestasi. Uskoisin, että työttömyytesi osittain aiheuttaa epävarmuutta siitä, että et pärjää. Itsetuntosi olisi parempi, jos saisit töitä ja sinulla olisi vähemmän aikaa miettiä päivittäin parisuhdettanne.

 

[ap.]

Onkohan nyt kuitenkin kysymyksessä enemmänkin tottumus ja yksinolon pelko kuin rakkaus?

Kun tapaa ihmisen jonka kanssa todella haluaa ja voi elää, ei ole tuollaista jatkuvaa juupas eipäs tunnetta ja epävarmuutta siitä mitä haluaa. On rauhallinen olo kummallakin ja ajan mittaan viihtyy toisen seurassa aina vain paremmin. Kaikki luonnistuu ja sopii yhteen kuin palapelin osat eikä tarvitse väkisin yrittää "tehdä töitä parisuhteen eteen" hampaat irvessä ja tuskanhiki otsalla.

Tapasin nykyisen mieheni vasta nelikymppisenä, seurustelusta ja avioliitosta oli silloin jo vuosikymmenien kokemus joten tiedän mistä puhun.

Kyllä tässä on rakkaudesta kyse, siitä olen täysin varma. Kuten olen sanonut: olen vain tavannut hänet liian nuorena ja kokemattomana ja siksi epäröin enkä osaa arvostaa tätä suhdetta tarpeeksi. Lisäksi olen vain typerä.

Laitoin asuntohakemuksen varulta menemään. En tosin usko, että siihen tulee mitään vastauksia moneen kuukauteen, mutta onpahan nyt kuitenkin.

Tällä hetkellä tuntuu, että en pysty tässä parisuhteessa ollessani toteuttamaan itseäni kuten haluaisin. Minulla on (ainakin on ollut) monia unelmia, joiden toteuttamisesta en enää osaa edes haaveilla, koska ajattelen parisuhteen olevan este. Lisäksi olen jotenkin jämähtänyt elämässäni kaikin puolin. Ja todennäköisesti olen läheisriippuvainen enkä osaa olla yksin, kuten joku epäili.

 

[34 v. yhdessä]

Kaikkea muuta ihminen katuu paitsi nuoena naimistaan.

Itse aloitin seurustelun 15-v. 16-v. pojan kanssa ja yhdessä ollaan edelleen, 34 v. ja kolme lasta myöhemmin. Ja rakkaus kukoistaa edelleen, syvempänä ja erilaisena kuin nuoruuden huumassa.

 

[Onnea!]

Kaikkea muuta ihminen katuu paitsi nuoena naimistaan.

Itse aloitin seurustelun 15-v. 16-v. pojan kanssa ja yhdessä ollaan edelleen, 34 v. ja kolme lasta myöhemmin. Ja rakkaus kukoistaa edelleen, syvempänä ja erilaisena kuin nuoruuden huumassa.

Mukava kuulla että teillä menee pitkässä liitossa noin hyvin. Jotkut ihmiset aikuistuvat varhain ja tietävävät jo hyvin nuorena mitä elämässään haluavat, sopiva puoliso mukaanlukien Mutta suurin osa tapaamistani nuorena sitoutuneista ihmisistä kyllä sanoo että olisi kannattanut odottaa omaa aikuistumistaan ennenkuin aloittaa vakavan parisuhteen ja perheen perustamisen