Siis silloin koko kevään olin tuskastellut asian kanssa ja sanonut varmaan joka päivä miehelle että en minä jaksa enää odottaa että haluat sen vauvan ja kysellyt että "sano suurinpiirtein milloin haluat"
ym ja mies vaan aina sanoi että ei tiedä eikä osaa arvioida ja että häntä ahdistaa kun tuntuu että painostan vaikka kuitenkin aina sanoin että en halua painostaa mutta tää yksipuolinen kuumeilu tuntuu niin pahalta..
No sitten aloin jo antaa periksi, että ei tää mun kinuaminen auta ja kehittelin kaikkea muuta mietittävää ja aloitin uuden liikuntaharrastuksen miehen kanssa ym. Oltiin pitkään niin ettei paljoa puhuttu asiasta, välillä juteltiin tulevaisuudesta että miten ihanaa on yhdessä perheenä tehdä asioita kun on lapsia. No sitten yksi yö kun oltiin menossa nukkumaan, mies vaan sanoi että "oon miettinyt sitä vauvajuttua" ja sanoin että "...niin että haluat odottaa vielä jonkun pari vuotta?" ja mies sanoi että "ei, vaan oon miettinyt sitä paljon ja pitkään ja haluan aloittaa yrittämisen nyt".
<- mun ilme kun kuulin asiasta
Pitkään olin ihan varma, että se peruu sen ja että se oli vaan joku mielenhairahdus mutta ei näköjään.
Oon kysellyt mieheltä jälkeenpäin, että mikä siihen sen päätökseen vaikutti niin paljon mutta ei hän osaa sanoa muuta kuin että kun jätin hänet "rauhaan" niin hänellä oli aikaa miettiä asiaa kunnolla. Kuulemma myös se, että hän tajusi että vaikka lapsen saaminen on iso asia niin ei se todellakaan elämää tai nuoruutta mitenkään pysäytä tai ettei enää voisi ikinä liikkua kotoa minnekkään tai käydä yhdessä mitään, asiat ovat vain järjestelykysymyksiä.
Kuulemma viimeinen asia mikä hänet sai haluamaan oli se, kun käveltiin tivolissa kahdestaan ja mentiin sellaisen possujunan ohi ja mä kyynelet silmissä selitin, että voi miten ootan että voidaan yhdessä tuoda meidän pikkuinen tänne ja se voi mennä tossa possujunassa ihan fiiliksissä!
Tulipas romaani..
