Heips!
Liityn joukkoon, vaikka vielä itsekin vähän epävarma siitä kuumeilenko, vai mitä tämä nyt on. Meillä sellainen tilanne, että itse olen 33 v. ja mies pari vuotta nuorempi. Meillä on kaksi yhteistä lasta, 5- ja 7 v. sekä minulla aiemmasta suhteesta jo yläasteikäiset lapset, 13- ja 14 v. Kaikki aikaisemmat raskaudet on olleet ns. epävarmassa tai ei niin vakiintuneessa elämäntilanteessa. Eli olen ollut joko opiskelija tai työtön, olemme asuneet vuokralla, eikä puolisollakaan aina ole ollut vakituista työtä.
Nyt on tilanne toinen. Molemmilla on vakituinen työ, oma talo ostettiin 7 v. sitten. Kaikki on ns. mallillaan. Lapset kasvaa ja arki rullaa. Haaveillaan yhteisistä matkoista yms. Olin jo päättänyt, että meidän perhe on nyt kokonainen ja nautitaan tästä. Mutta mitä tekee minun mieleni? Harhautuu yhä useammin ajattelemaan sitä ihanaa tuhisevaa ja tuoksuvaa mönkiäistä, joka tarvitsee äidin ja isin rakkautta ja suojaa <3. En tiedä miksi vain vielä haaveilen vauvasta. Nyt vain jotenkin tuntuu, että aika olisi otollinen, on työ johon palata äitiysloman jälkeen, on oma koti. Ensi syksynä olisi ihana olla kotona vauvan kanssa kun eskarilainenkin voisi sitten olla eskarin jälkeen kotona ja tokaluokkalainen voisi tulla suoraan koulusta kotiin...
Nuorin lapsemme oli todella suuritarpeinen ja jopa hankala vauvana, heräili usein, roikkui sylissä, itkeskeli jatkuvasti, imi rintaa 1,5 vuotiaaksi. Vasta n. 3 vuotiaana oppi nukkumaan yönsä heräämättä. Olen nauttinut kovasti ajasta kun olen saanut harrastaa itsekin nyt kun lapset ovat isompia. Olen nauttinut hyvin nukutuista öistä ja pitkään nukutuista viikonloppuaamuista. Mutta silti se uudestaan nousee mieleen. Entä jos vielä kerran, vielä yksi vauva, yksi lapsi mahtuisi meidän perheeseen? Ehkä mietin myös sitä, että kun ikää on jo sen verran kuin on, niin ei enää auta kovin montaa vuotta odotella jos vielä on vauvahaaveita...
Minkälaisia asioita te muut pohditte?