Niilo, voi olla, että tunnun nyt mielestäsi hyökkäävältä. Olen vain odottanut niin kauan, että mies huomaisi minutkin, pitäisi kiinni lupaamistaan suunnitelmista enkä olisi aina se, joka joustaa.
MInulle on sopineet kaikki tapaamiset, joita mies on ehdottanut. En soita miehelle koskaan, hän soittaa minulle. Olen yrittänyt loputtomasti katsoa asioita myös miehen näkökulmasta, ymmärtää häntä. Totta on, että sisäinen turvattomuuteni voi tehdä minusta liian tarvitsevan, ""liikaa rakastavan"", takertuvan, itkevän yms. Mutta totuus on, että olen tyytynyt liian vähään jo kauan. Ihminen, jolla on itsesuojeluvaistoa olisi irrottanut itsensä joa aikoja sitten. Minä olen toivonut ja odottanut niitä murusia, joita mies on minulle antanut.
Minä näin miehessä itseäni, hänen surussaan ja pettymyksessään omaani. Luulin, että voisimme jakaa sitä ja ""parantua"", rakastaa toisiamme vastavuoroisesti. Jakaa myös iloa. Että olisin saanut rakastaa hänen lastaan.
Olen henkilö, jolle ystäväni soittavat huolistaan. Olen hoivaaja. Halusin hoivata miestä ja toivoin, että hän hoivaa minua.
Vanhempani eivät ole toiveistani välittäneet, tietyllä tavalla ovat minut hylänneet. Etsin miehestä turvaa nyt, nuorena ajattelin turvallisuuden olevan tylsää. Mutta tämä mies ei ehkä sitä kykene antamaan. Hänenkin äitisuhteensa on katkennut. Ehkä hän vihaa naisia.