S
suku vaihtoon
Vieras
Huonolla tarkoitan sellaisia, jotka eivät kuuntele eivätkä kommunikoi lasten kanssa. On kauheata katsella, kun lasten ohi puhutaan eikä mikään heitä koskeva kiinnosta. Kun lapset olivat pienempiä, oli asia toinen, koska ainahan pikkutaaperot kiinnostavat. Miksi iso lapsi ei herätä enää mitään tunteita?
Anoppilassa käydessä lapset saavat kyllä tervehdyksen mutta sitten alkaa palpatus aikuisten asioista ja lasten ohi puhutaan myös ruokapöydässä. Jos yritän avata keskustelua lapsiin liittyen, anoppi katsahtaa minuun ja kysyy minulta esim, että no milloin niiden kesäloma sitten alkaa? Siis ei voi kysyä lapsilta heidän asioitaan, ainakin se on hyvin harvinaista.
Toisen lapsemme kummit ovat samaa maata. Lapset moikataan mutta heitä ei huomioida muulla tavalla. Mieheni kanssa AINA juttelemme heidän lastensa kanssa, mutta en muista että he olisivat koskaan kysyneet meidän lapsilta mitään kuulumisia esim. kahvipöydässä. Eivät siis osaa ottaa edes esimerkkiä meistä.
Omat vanhempani ovat myös oma lukunsa. Äitini pälättää jatkuvalla syötöllä omia asioitaan, eikä saa lopetettua sen vertaa että malttaisi hetken kuunnella lapsiani. Joskus "pakotan" siihen sanomalla, että X:llä oli juttu kesken, kuunnellaanpa nyt.
Minä pidän lapsia yhtä tärkeinä ihmisinä kuin aikuisia, mutta selvästikään em. ihmiset eivät niin tee. On surullista katsella, kuinka lapseni vaivautuneina syövät nopeasti mummulassaan, että voi lähteä pöydästä jossa heille ei sukulaiset puhu mitään, vaikka nämä pajattavat suu vaahdossa jostain lautakasasta/pankkikortista/kaivonkannesta... vuodesta toiseen. Minkä viestin se mahtaa antaa? Että he (lapset) eivät ole tärkeitä, eivät kommunikoinnin arvoisia.
Haluaisin todella sanoa asiasta suoraan kaikille, mutta vihathan siitä saa niskaan. Olen yrittänyt hienovaraisesti, mutta kaikki ovat niin pölkkyjä, etteivät tajua mitään asiasta. Hienoja sukulaisia ja kummeja meillä.
Ollaanko me ainoita tällaisen ongelman kanssa?
Anoppilassa käydessä lapset saavat kyllä tervehdyksen mutta sitten alkaa palpatus aikuisten asioista ja lasten ohi puhutaan myös ruokapöydässä. Jos yritän avata keskustelua lapsiin liittyen, anoppi katsahtaa minuun ja kysyy minulta esim, että no milloin niiden kesäloma sitten alkaa? Siis ei voi kysyä lapsilta heidän asioitaan, ainakin se on hyvin harvinaista.
Toisen lapsemme kummit ovat samaa maata. Lapset moikataan mutta heitä ei huomioida muulla tavalla. Mieheni kanssa AINA juttelemme heidän lastensa kanssa, mutta en muista että he olisivat koskaan kysyneet meidän lapsilta mitään kuulumisia esim. kahvipöydässä. Eivät siis osaa ottaa edes esimerkkiä meistä.
Omat vanhempani ovat myös oma lukunsa. Äitini pälättää jatkuvalla syötöllä omia asioitaan, eikä saa lopetettua sen vertaa että malttaisi hetken kuunnella lapsiani. Joskus "pakotan" siihen sanomalla, että X:llä oli juttu kesken, kuunnellaanpa nyt.
Minä pidän lapsia yhtä tärkeinä ihmisinä kuin aikuisia, mutta selvästikään em. ihmiset eivät niin tee. On surullista katsella, kuinka lapseni vaivautuneina syövät nopeasti mummulassaan, että voi lähteä pöydästä jossa heille ei sukulaiset puhu mitään, vaikka nämä pajattavat suu vaahdossa jostain lautakasasta/pankkikortista/kaivonkannesta... vuodesta toiseen. Minkä viestin se mahtaa antaa? Että he (lapset) eivät ole tärkeitä, eivät kommunikoinnin arvoisia.
Haluaisin todella sanoa asiasta suoraan kaikille, mutta vihathan siitä saa niskaan. Olen yrittänyt hienovaraisesti, mutta kaikki ovat niin pölkkyjä, etteivät tajua mitään asiasta. Hienoja sukulaisia ja kummeja meillä.
Ollaanko me ainoita tällaisen ongelman kanssa?