Mies on hoitanut asiansa niin kehnosti, ettei tule päivärahaa, eikä sossustakaan mitään. Minä olen rahoittanut omista/lasten puskurirahastoista kaiken. Mies on aina ollut sitä mieltä, että säästöjä ei saa hukata, mutta viimeinen vajaa vuosi on näyttänyt, että toisen säästöt voi kyllä hukata ja jopa lasten.
En ole kuvitellutkaan olleeni helppo. En ole helppo ilman raskauttakaan. Koen kuitenkin, että pystyn keskustelemaan ja olen valmis tekemään asioiden eteen töitä. Tunnistan myös rajani ja otin sellaiset asiat puheeksi, joiden pelkään musertavan minut, mikäli tilanteeseen ei tule muutosta. Tukehdun, jos huutoon ei tule muutosta, koska minusta kenellekään ei tarvitse huutaa, eikä huutamista saa hyväksyä jokapäiväiseksi kommunikointitavaksi. Ahdistun myös, kun rahat loppuvat ja budjettia ei pysty hallitsemaan mitenkään. Olen tarjoutunut myös itse menemään töihin, mutta vastassa on vain ivallista naurua: "Miten sinä kohta kolmen lapsen äiti muka menet töihin"...
Olin juuri lasten kanssa ostamassa kaapit täyteen kuivaelintarvikkeita ym., jotta pärjätään sitten edes jotenkin, kunhan palaudun synnäriltä.