Lasinen lapsuus, sirpaleinen aikuisuus

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja Kerran rikottua ei enää ehjäksi saa...tai ehkä sit
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
K

Kerran rikottua ei enää ehjäksi saa...tai ehkä sit

Vieras
Lapsuuteni vietin alkoholiperheessä. Isä oli tuurijuoppo ja äiti raivoraitis. Isä siis joi tuuriluenteisesti. Saattoi olla, ettei meillä varsinaisesti ollut mitään tietoa hänestä viikkoihin. Toisinaan hänellä oli jopa kuukausia raitista aikaa. Äiti kuten jo sanoin, oli raivoraitis, masennukseen ja ahdistukseen taipuvainen ihminen. Meillä perheessä väkivalta ja toisen alistaminen oli ihan normaalia elämää. Me lapset uinuimme autuaan tietämättöminä, kun äitimme huusi apua henkensä hädässä. Viimenään tilanne oli se, että isä tuli lastenhuoneeseen kirveen kanssa ja sanoi äidille: "Sinulla on 36 tuntia elinaikaa!" Vietimme seuraavat 3kk perhetukikeskuksessa. Se oli lapsuuteni rauhallisinta, normaaleinta aikaa. Siellä oli turvallisia aikuisia, jotka välittivät vaikkei äiti jaksanutkaa.

Opin aikamoiseksi silmänpalvojaksi. Opin siihen jo hyvin pienenä, että minulla tulee olla kaikki hyvin ja minusta tykätään. En juuri koskaan ollut pahalla tuulella, olin aikamoinen ilopilleri ja melko kilttikin lapsi. Kaikki pitivät minusta.

Sisällä minä huusin! Sydämmeni itki, vaikka minä nauroin. Vihasin kaikkia. Erityisesti äitiäni joka pakotti kokemaan kanssaan tuota kamalaa elämää. Juuri koskaan en puhunut, jos minulla oli paha olla.

Tätä jatkui vielä nuoruudessa. En juurikaan puhunut ystävilleni masennuksen ja ahdistuksen tunteista. Viiltelin ja ahmin pahaan olooni. 13 vuotiaana halusin oikeasti kuolla. En kestänyt enää sitä pahaa sisälläni. 14 vuotiaana yritin ensimmäisen kerran itsaria. Yrityksiä vuosien varrella ja täsmällisiä suunnitelmia on ollut vaikka kokonaiseksi kirjaksi saakka. Yritin sanoa kerran kotona "Äiti, mulla ei oo kaikki kotona, mä haluisin oikeesti mennä psykiatrille, jos se vaikka kertos mikä mua vaivaa?" Äiti sanoi "Lopeta! Ei sua mikään vaivaa ja mitä hyötyä terapiasta voisi muka olla, kun en ollut itsekään saanut terapeutilta mitään apua mihkään pulmaan!" Se sinetöi aikuisuuteni. Olisin ehkä päässyt ongelmistani eroon tai niitä ei olisi tullut lisää.

Vieläkin...22 vuotiaana pelkään ihmisiä. Pelkään luottaa heihin. En anna heidän luottaa minuun. Minulla on ihana mies ja yritän ajaa hänet pois, sillä en kestä jos hän jättää minut.Pelkään rakastaa ja minulla on selittämättömiä turvattomuudentunteita. Enkä mielestäni ansaitse rakkautta. Minulla on edelleen käsittämättömiä syyllisyyden ja häpeän tunteita. En voi kertoa hänelle ongelmistani. En voi ratkoa ongelmiani. Ongelma, kuin ongelma, olen yksin. En voi, en halua kertoa kenellekään. En ratkaise sitä. Hautaan ja unohdan sen. Olen väsynyt tähän karkuunjuoksemiseen. Olen väsynyt tähän ahdistukseen, masennukseen, raivareihin ja itkuun ja paniikkiin...mutta uskon, uskon todella ja toivon että tulevaisuus on parempi.

Olen taas aloittamassa pitkäaikaisen terapian. Haluan jo vihdoin oppia luottamaan mieheeni, tai edes itseeni. Olen väsynyt ja itsetuhoinen, mutta uskon, että ehkä vihdoin selviän tästä kaikesta. Aiemminkin olen ollut terapiassa, mutta en todellisuudessa käsitellyt niitä ongelmia, mitä minulla on... Vihdoin lopetan karkuun juoksemisen. Haluan perheen mieheni kanssa, mutta näin epävakaana ihmisenä se ei onnistu. Haluaisin olla eheä kokonainen ihminen, joka uskaltaa ja haluaa luottaa muihin ihmisiin. Joka kohtaa elämän koettelemukset selkäsuorana. Haluaisin tuntea itseni arvokkaaksi ja hyväksi. Ehkä vielä joskus. Ehkä joskus uskon ansaitsevani onnen mieheni kanssa ja luotan häneen...

Ongelmaperheiden lapset!! Hakekaa apua, sillä suurin osa ongelmistanne ja parisuhdeongelmistanne johtuu lapsuudessanne kokemastanne pelosta, epäluottamuksesta ja muista traumaattisista kokemuksista... Jos ette ole koskaan käsitelleet lapsuuden asioita... ne seuraavat mukana, aikuisuuteen ja parisuhteeseenne.
 
kirjoitan tämän nimettönä enkä tutulla nimimerkillä, koska en halua kuunnella vittuiluja asiasta.

itse koin 10 vuotta seksuaalista hyväksikäyttöä isäpuoleni taholta. asia vaikuttaa vieläkin. vaikka mies linnassa ja minä sain monen kymmenen tonnin korbvaukset, jokin silti pielessä. terapiaan en tahdo, ei jotenkin ole mitään sanottavaa...
seurustelen, opiskelen ja niillä saroilla kaikki kunnossa. olen hiukan alle 20 mutta kaikki on jo niin hukassa...
paikkaan pahaa oloani ostamalla kallista tavaraa, vaatteita, laukkuja, kosmetiikkaa..nythän rahaa on.
mutta ei se mitään auta.
joskus mietin oikeasti mitä järkeä elämässäni on. minä olen likainen, pilalla, paha...

mutta jotenkin vaan jaksan.

en tiedä miksi, mutta kirjoituksesi todella kosketti minua...
 
Kuulostaa tutulta, vaikkei meillä aivan tuollaista ollutkaan. Luulenpa että meillä se hirviö oli raitista esittävä äiti. Isä oli oikeasti leppoisa ja kiva, jolle maistui viina - varmaan senkin vuoksi, että äiti nalkutti pienimmästäkin asiasta. Äitini oli hurskaudessaan tyranni, joka purkasi keskenjäänyttä lapsuuttaan minuun, isosiskoon, veljelleni ei ole jäänyt traumoja jotka häntä häiritsisivät. Perhe oli siis sairas, veljellekin maistuu nykyään. Vaikka isäni joi ja siitä jäi minulle vähintäänkin noloja muistoja, niin todelliset painajaiset olen nähnyt äidistäni. Nuoruudessa paha oloni puhkesi voimakkaana allergiana ja astmana. Olin se kiltti tyttö joka yritti sulautua tapettiin. Ja kun hätää ei voinut huutaa, niin se puhkesi sairautena. Valitettavasti en voinut olla täydellinen, koska minulla oli aika paha lukihäiriö, eli koulunumeroni eivät olleet kovin hyviä. Parikymppisenä asiat alkoivat kuitenkin sujua. Jostain sain uskoa itseeni juuri sinun iässäni ja hakeuduin monien yritysten ja mutkien kautta yliopistoon.

Olen nykyään opettaja ja en tiedä miten voisin auttaa niitä lukiolaisia, jotka painiskelevat tällaisten ongelmien kanssa. Minulla heräsi kysymys, että miten voisin auttaa nuorta, joka voi niin pahoin kuin kuvailit. Siis onko jotain sellaisia salaisia HÄTÄHUUTOJA joita ulkopuoliset aikuiset eivät huomaa.

ps. tuo ettet osaa tai uskalla rakastaa on valitettavan tuttua, menin nuorena 23v naimisiin, ei kestänyt - eli ymmärrän täysin sinua - rakkaus on vaikea laji, mutta sitä voi vain antaa
 
NS. hätähuutojen havaitseminen voi olla todella vaikeaa. Monien oirehtiminen ei todellakaan ole ympäristön terrorisointia ja kovin kuuluvaa ja näkyvää häiriköintiä, niinkuin yleisesti luullaan. Monet kärsivät hiljaa omassa henkilökohtaisessa pienoishelvetissä. Itsensä vahingoittaminenkin on yleensä vähemmän näkyvää, kuten ahmimista ja viiltelyä alueille joita ei helposti näe.


Rikkinäinen, pakoonjuokseva ihminen on näyttelemisen mestari. Hänellä on kaikki päällisin puolin hyvin, oli tilanne todellisuudessa mikä hyvänsä.


Eräs salainen hätähuuto on äärimmäinen miellyttämisen halu ja hoivaamisvietti, mikä näkyy siten,että ystävyyssuhteet ovat hyvin tiiviitä, mutta toisaalta hyvin yksipuolisia siinä suhteessa, että ystävistä toinen on hyvä kuuntelija aktiivinen, lohduttaa, hoivaa ja hoitaa...mutta hän ei koskaan kerro omista asioistaan. Hän ei koskaan pyydä apua. Jos häneltä kysytään, miten voit hän vastaa "Oi kiitos, kuule oikein loistavasti..." Tai sitten ystäviä ei ole.

Ihmisellä voi mennä koulussakin ihan hyvin... toisaalta hän saattaa purkaa pahaa oloaan äärimmäisiin intohimoihin. Lähemmäs pakkomielteisiin menevät kiinnostuksenkohteet voivat olla oirehtimista, eikä tervettä harrastusta ja tiedonhalua. Itse olin kiinnostunut kemiasta. Luin kemiaa päivin ja öin. Tiesin siitä kaiken. Kesityin vain ja ainoastaan siihen. Muutenkin olin pakkomielteinen. 80-luvun tukkahevimusiikki oli pakkomielle. Näytin artisteilta, joita ihailin viimeistä piirtoa myöten. Tiesin bändeistä ja heidän musiikistaan kaiken. Tiesin kaiken niistä artisteista. En voinut keskittyä tiettyyn aikaan mihinkään muuhun, kuin seksiunelmiini. Fantasioin noista pörrötukista salaa jopa koulutunneilla. En voinut ajatella mitään muuta! En voinut! Olin kuin koukussa tuohon orgastiseen fantasiamaailmaani, ja halusin koko ajan vain tiiviimmin olla maailmassani... Kirjoittelin yksityiskohtaisia seksifantasioita kymmeniä päiväkirjoja täyteen. Sain sillä ahdistuksen pois, edes hetkeksi.Oikeita poikaystäviä ei sitten ollutkaan.

Alkoholia join jo 15 vuotiaana ja paljon. Aivan järjettömiä kännejä. Seurustelusuhteeni oli yhdenyön sähläilyä.

Tästä ei luonnollisestikaan perheeni tai ystäväni tieneet mitää.
 
Opelle sanoisin, että on niitä hätähuutoja, mutta niistä te annatte vain jälki-istuntoa.

Ap:lle sanoisin, että kun tietää syyn, niin on paljon helpompi lähteä sitä ratkomaan. Ei minulle sinun tekstistäsi noussut epätoivoinen ja itsetuhoinen nuori aikuinen, vaan hyvin määrätietoinen järkevästi ajatteleva aikuinen. Miehesi ei olekaan oikea osoite kertoa sinulle vaikeita asioita, vaan sinä tarvitset toisen kuuntelijan. Minä haluan, että teidän suhde on rakastava, eikä vain terapeuttinen.
Aika harva voi sanoa, että hän on virheettömästä kodista. On eroistakin hyötyä, silloin kun elämä on he***tiä.
Luottamuksesta minulla on sellainen mielipide, että et voi kaikkiin koskaan luottaakaan, mutta jos pystyt ohittamaan toisten virheet ja antamaan anteeksi, niin selviät vaikeistakin tilanteista. Ja sinulla on oikeus mielipiteisiisi; epäluotettavan ihmisen seura ei ole välttämätöntä ja mukavan ja luotettavan ihmisen seuraan on kiva hakeutua. Luottamus on itseasiassa sinun kykyäsi käsitellä epäluottamusta

k: kyllä sinun pitäisi mennä terapiaan asiasta. Olen pahoillani siitä mitä olet joutunut kokemaan. Enkä tiedä osaanko auttaa, mutta perusajatus on se, että sinua on kohdeltu julmasti ja sinulla on täysi oikeus tuntea vihaa isäpuoltasi kohtaan. Ja sinä et saa missään tapauksessa tuntea syyllisyyttä tai ottaa vastuuta tapahtuneesta itsellesi, sinä olet täysin viaton tapahtuneeseen. Myöhemmin tulet ymmärtämään, että olet joutunut sairaan ihmisen uhriksi, jos sitten joskus pystyisit antamaan hänelle anteeksi, sillä hän on sairas.
Sinä varmasti yrität parantaa pahaa oloasi ostamalla, hukuttamalla muistoja hetken nautintoihin. Sinä varmasti tiedätkin, että et saa siitä pitkää lohtua ja aina pitäisi ostaa uutta ja erilaisempaa. Toisaalta on oikein hemmotella itseään, mutta ostaminen ei kai ole paras tapa. Sinun pitäisi antaa itsellesi anteeksi ja lopettaa ajattelu, että olisit likainen tai pilalla. itse en ole koskaan ennen kirjoittanut insestin uhrille, mutta uskoisin, että kaikilla saman kokeneilla on samat itseään syyttävät ajatukset, aivan turhaan.

Toivon teille molemmille voimia käsitellä asioitanne ja olen aivan varma siitä, että pystytte jättämään taaksenne kamalat kokemuksenne ja huomaamaan, että olette tasavertaisia, jopa voimmakkaampia nuoria naisia. Kaikkea hyvää:)
 
Ei tuollaista hyväksikäyttöä voi antaa anteeksi ymmärtämällä että toinen on sairas! Sairauteen otetaan lääkettä tuollaiseen hulluuteen mitä k on joutunut kokemaan, auttaa ladon taakse vieminen ja hauli päähän. Et sinäkään nimimerkki mies antaisi asperiinia ja anteeksi jos sinut joku kymmeniä kertoja raiskaisi.
 
Oma lainaus:
"Myöhemmin tulet ymmärtämään, että olet joutunut sairaan ihmisen uhriksi, jos sitten joskus pystyisit antamaan hänelle anteeksi, sillä hän on sairas. "

Sanoin myöhemmin ja jos sitten joskus pystyisit antamaan anteeksi. Se tarkoittaa vuosia, jos sittenkään, mutta mielestäni anteeksi voi antaa pahoinpitelijälleen, kun on itse siihen valmis.
 
Minulla ei luojan lykky ole henk.koht. kokemuksia näistä asioista, mutta luulenpa, että se anteeksianto näissä asioissa tarkoittaa sitä, että ymmärtää, miksi joku on tehnyt pahaa minulle. Se pahantekijä on todennäköisesti itsekin joutunut joskus kärsimään vastaavaa tai jotain, ja hän ei ole saanut apua asiaan, ja sitten purkaa pahanolonsa tekemällä itse pahaa. Silloin ymmärtää sen, ettei itse ole syypää toisen huonoon kohteluun, sattui olemaan vain väärässä paikassa väärään aikaan. Mutta anteeksianto ei varmaankaan näissä tarkoita sitä, että sen jälkeen oltaisiin ylimpiä ystäviä.
Kun pystyy ns. anteeksi antamaan, on vapaampi elämään silloin eheämpää uutta elämää, ja on silloin sinut itsensä kanssa.
Voimia näiden asioiden kanssa kamppaileville!
 
Alkuperäinen kirjoittaja Kerran rikottua ei enää ehjäksi saa…tai ehkä sittenkin?:
NS. hätähuutojen havaitseminen voi olla todella vaikeaa. Monien oirehtiminen ei todellakaan ole ympäristön terrorisointia ja kovin kuuluvaa ja näkyvää häiriköintiä, niinkuin yleisesti luullaan. Monet kärsivät hiljaa omassa henkilökohtaisessa pienoishelvetissä. Itsensä vahingoittaminenkin on yleensä vähemmän näkyvää, kuten ahmimista ja viiltelyä alueille joita ei helposti näe.


Rikkinäinen, pakoonjuokseva ihminen on näyttelemisen mestari. Hänellä on kaikki päällisin puolin hyvin, oli tilanne todellisuudessa mikä hyvänsä.


Eräs salainen hätähuuto on äärimmäinen miellyttämisen halu ja hoivaamisvietti, mikä näkyy siten,että ystävyyssuhteet ovat hyvin tiiviitä, mutta toisaalta hyvin yksipuolisia siinä suhteessa, että ystävistä toinen on hyvä kuuntelija aktiivinen, lohduttaa, hoivaa ja hoitaa...mutta hän ei koskaan kerro omista asioistaan. Hän ei koskaan pyydä apua. Jos häneltä kysytään, miten voit hän vastaa "Oi kiitos, kuule oikein loistavasti..." Tai sitten ystäviä ei ole.

Ihmisellä voi mennä koulussakin ihan hyvin... toisaalta hän saattaa purkaa pahaa oloaan äärimmäisiin intohimoihin. Lähemmäs pakkomielteisiin menevät kiinnostuksenkohteet voivat olla oirehtimista, eikä tervettä harrastusta ja tiedonhalua. Itse olin kiinnostunut kemiasta. Luin kemiaa päivin ja öin. Tiesin siitä kaiken. Kesityin vain ja ainoastaan siihen. Muutenkin olin pakkomielteinen. 80-luvun tukkahevimusiikki oli pakkomielle. Näytin artisteilta, joita ihailin viimeistä piirtoa myöten. Tiesin bändeistä ja heidän musiikistaan kaiken. Tiesin kaiken niistä artisteista. En voinut keskittyä tiettyyn aikaan mihinkään muuhun, kuin seksiunelmiini. Fantasioin noista pörrötukista salaa jopa koulutunneilla. En voinut ajatella mitään muuta! En voinut! Olin kuin koukussa tuohon orgastiseen fantasiamaailmaani, ja halusin koko ajan vain tiiviimmin olla maailmassani... Kirjoittelin yksityiskohtaisia seksifantasioita kymmeniä päiväkirjoja täyteen. Sain sillä ahdistuksen pois, edes hetkeksi.Oikeita poikaystäviä ei sitten ollutkaan.

Alkoholia join jo 15 vuotiaana ja paljon. Aivan järjettömiä kännejä. Seurustelusuhteeni oli yhdenyön sähläilyä.

Tästä ei luonnollisestikaan perheeni tai ystäväni tieneet mitää.

"perheeni ei tiennyt mitään". Miksi pitäisi tietääkään, eiköhän perheessäsi ole se virtahepo, jonka vuoksi oireilet.

 
Alkuperäinen kirjoittaja mies:
Opelle sanoisin, että on niitä hätähuutoja, mutta niistä te annatte vain jälki-istuntoa.

Ap:lle sanoisin, että kun tietää syyn, niin on paljon helpompi lähteä sitä ratkomaan. Ei minulle sinun tekstistäsi noussut epätoivoinen ja itsetuhoinen nuori aikuinen, vaan hyvin määrätietoinen järkevästi ajatteleva aikuinen. Miehesi ei olekaan oikea osoite kertoa sinulle vaikeita asioita, vaan sinä tarvitset toisen kuuntelijan. Minä haluan, että teidän suhde on rakastava, eikä vain terapeuttinen.
Aika harva voi sanoa, että hän on virheettömästä kodista. On eroistakin hyötyä, silloin kun elämä on he***tiä.
Luottamuksesta minulla on sellainen mielipide, että et voi kaikkiin koskaan luottaakaan, mutta jos pystyt ohittamaan toisten virheet ja antamaan anteeksi, niin selviät vaikeistakin tilanteista. Ja sinulla on oikeus mielipiteisiisi; epäluotettavan ihmisen seura ei ole välttämätöntä ja mukavan ja luotettavan ihmisen seuraan on kiva hakeutua. Luottamus on itseasiassa sinun kykyäsi käsitellä epäluottamusta

k: kyllä sinun pitäisi mennä terapiaan asiasta. Olen pahoillani siitä mitä olet joutunut kokemaan. Enkä tiedä osaanko auttaa, mutta perusajatus on se, että sinua on kohdeltu julmasti ja sinulla on täysi oikeus tuntea vihaa isäpuoltasi kohtaan. Ja sinä et saa missään tapauksessa tuntea syyllisyyttä tai ottaa vastuuta tapahtuneesta itsellesi, sinä olet täysin viaton tapahtuneeseen. Myöhemmin tulet ymmärtämään, että olet joutunut sairaan ihmisen uhriksi, jos sitten joskus pystyisit antamaan hänelle anteeksi, sillä hän on sairas.
Sinä varmasti yrität parantaa pahaa oloasi ostamalla, hukuttamalla muistoja hetken nautintoihin. Sinä varmasti tiedätkin, että et saa siitä pitkää lohtua ja aina pitäisi ostaa uutta ja erilaisempaa. Toisaalta on oikein hemmotella itseään, mutta ostaminen ei kai ole paras tapa. Sinun pitäisi antaa itsellesi anteeksi ja lopettaa ajattelu, että olisit likainen tai pilalla. itse en ole koskaan ennen kirjoittanut insestin uhrille, mutta uskoisin, että kaikilla saman kokeneilla on samat itseään syyttävät ajatukset, aivan turhaan.

Toivon teille molemmille voimia käsitellä asioitanne ja olen aivan varma siitä, että pystytte jättämään taaksenne kamalat kokemuksenne ja huomaamaan, että olette tasavertaisia, jopa voimmakkaampia nuoria naisia. Kaikkea hyvää:)

Mennä terapiaan? Omia kokemuksia peilaten voin vakuuttaa, että mikään ei saa pyyhittyä menetettyjä vuosikymmeniä. Kukaan eikä mikään terapeutti ei muuta menneisyyttäni miksikään, korkeintaan laittaa laastarin haavan päälle. Mutta se sirpale on ja pysyy lihassa. Miten erilainen ihminen voisi ollakaan, toisenlaisella elämän alkutaipaleella kasvettuaan. Vihaan perhettäni ikuisesti.
 
"Mennä terapiaan? Omia kokemuksia peilaten voin vakuuttaa, että mikään ei saa pyyhittyä menetettyjä vuosikymmeniä. Kukaan eikä mikään terapeutti ei muuta menneisyyttäni miksikään, korkeintaan laittaa laastarin haavan päälle. Mutta se sirpale on ja pysyy lihassa. Miten erilainen ihminen voisi ollakaan, toisenlaisella elämän alkutaipaleella kasvettuaan. Vihaan perhettäni ikuisesti."

Vihaan ja vihaan, niillä on eronsa. On paljon ihmisiä, jotka tuntevat katkeraa vihaa kokemaansa kohtaan, mutta se vie heiltä kyvyn elää. Asiat pitää käydä läpi ja huomata toisten virheet, vain siten voi unohtaa oman katkeruutensa. Minä olen viaton. Vihalla tarkoitan tietoisuutta toisten vääristä teoista, en katkeruutta, joka kulkee aina mukana ja estää oman elämän.
 
Kyllähän menneisyys ja lapsuus kulkee aina rinnalla mutta väitäisin että terapiasta on hyötyä. Siellä saa ammatti-ihmiselle purkaa pahaa oloaan ja ei tarvitse hävetä tunteitaan tai ahdistuneisuuttaan. Minullakin olisi alkoholisti isä, minun onneni oli myös raivoraitis äiti mutta hän oli kuuitenkin hyvä äiti minulle ja sisarilleni joten olen saanut myös hyvän aikuisen mallin kodistani. Nuorempana oli samoja oireita, halusin olla kaikkien ihailema ja ystävä ja pelkäsin näyttää mitä oikesati olen. Häpeä isäni juomisesta johti huonoon itsetuntoon jossa minun piti olla aina parempi kuin muut ja kyllähän siinä onnistuinkin niin hyvin ettei lopuksi kukaan halunnut olla ystäväni kun olin niin täydellinen. Nyt hieman vanhempana olen rakentanut itsetuntoani ja uskallan luottaa mieheeni, ystäviin ja siihen että olen todella yhtä tärkeä kuin muut.

Olen saanut synnyinlahjaksi nin paljon muuta, ei ollut rakastavaa isää mutta sain lahjoja ja kauniin ulkonäön joten en osaa olla katkera, sekin kestää että pääsee eroon katkeruudesta. Töitä on tehtävä itsensä kanssa mutta uskon alkuperäinen että sinä eheydyt. Muista että kaikilla on jokin painolasti lapsuudestaan, sinulla vain taisi olla hieman rankempi ja selviät siitä terapian ja itsetutkiskelun avulla aivan varmasti. Upeaa ettö olet noinkin nuorena tiedostanut tilanteesi, itselläni kesti pidempään ennenkin tajusin miksi olen sellainen kuin olen.
 
Minusta tuntuu, että jos ihmisen pitäisi katsoa tulevaisuuteensa innokkaana, mutta sen sijaan hän katsoo elämässään kaikessa vain taaksepäin menneisyyteensä tuskaisena, niin silloin on ehdottomasti terapian paikka. Jos menneisyys hallitsee liikaa elämää, se sotkee nykyistä ja tulevaa elämää. Mitä suurempaa surua ja väärinkohtelua on elämässään kohdannut ja mitä nuorempana on joutunut kohtaamaan pahaa ja ikävää, niin sitä vaikeampaa niistä kokemuksista on toipua omin voimin.

Lapsuus ja nuoruus pitäisi olla aikaa, jolloin luodaan pohja sille, että kokee itsensä arvokkaaksi. Elämä pitäisi tuntua ihanalta. Vanhempien tehtävä on luoda puitteet turvalliselle kasvulle niin fyysisesti kuin henkisestikin. Lapsetkin kaipaavat arvostamista ja hyväksytyksi tulemista. Myös erilaisia tunteita (myös kiukkua, vihaa ja raivoa) pitäisi pystyä näyttämään omassa kotona turvallisesti ilman, että vanhemmat käyttävät asemaansa väärin ja rankaisevat asiasta esim. väkivallalla, alistamisella tms.

Ehkä terapiassa kannattaisi hakea sellainen terapeutti, jonka kanssa on turvallista käydä menneisyyden asioita läpi, sillä heissäkin on hyviä ja huonoja ammattilaisia. Terapia ei varmasti ole helppoa ja mitä vaikeampia ongelmia on käsiteltävänä, sen pidempään terapia todennäköisesti kestää. Toisaalta jos pelissä on parempi ja onnellisempi tulevaisuus ja eheämpi minä, niin terapia tuntuisi ainoalta oikealta vaihtoehdolta.

Minullakin oli viikonloppujuoppo isä, mutta raitis äiti. Tosin isä oli dominoiva ja äiti alistuva, joten olin sellainen kiltti esikoistyttö, joka sai vanhempien huomiota olemalla avulias ja reipas. Minun lapsuuteni vaikutukset itsetuntoon on selvästi nähtävissä, mutta ongelmat ovat olleet sen verran pieniä (esim. liiallinen kiltteys ja negatiivisten tunteiden patoaminen), että olen pystynyt kehittämään itse itseäni ilman terapiaa. Tosin näin jälkikäteen ajateltuna varmasti ammattiavun turvin olisin nopeammin päässyt eheytymään, kuin omin voimin yrittämällä ja erehtymällä.
 
Alkoholistiperheestä minäkin. Väkivaltaa ei ollut, mutta isä hävisi aina päiviksi tai viikoiksi ilman mitään varoituksia. Sitä oppi olemaan varpaillaan. Ei enää luottanut siihen, että kun isä lähtee johonkin, hän tulee takaisin. Kun odoteltiin puolilleöin, tiedettiin jo mikä on homman nimi. Äiti ei puhunut, tuhisi vaan vihaisena. Koskaan ei minulta kysytty miten jaksan. Lähentelen jo 30 ikävuotta. Tuntuu etten pysty päästämään irti, tai että joku patoutuma vai viha on sisälläni vain vieläkin. Ehkä nyt se on oikeasti iskenytkin pahemmin siksi, että olen ollut poissa tuosta koko kaupungista jonkun aikaa. Jos se vielä siellä jatkuu, en siitä saa aina tietää. Olin nuorin lapsi, isoveli ja -sisko muuttivat pois ja jäin äidin kanssa kahden jo ennen kuin olin 10-vuotias. Ja sitä jatkui aikuisikään saakka, vaikka muutin pois kotoa. Perhesuhteeni ovat muuten hyvät, välit äitiini lämpimät ja isäänkin ihan kohdallaan. Emme ole koskaan perheenä jutelleet tästä, pientä apua saanut isosiskolta.

Ja nyt olen päättänyt että täytyy jotain apua hakea, koska välillä se tuska tuntuu niin pahalta sisällä. Olen luultavasti läheisriippuvainen, mutta en kuitenkaan voi luottaa mieheeni. Myös muissa arjen asioissakin tämä vaikuttaa, mielialani vaihtelevat, olen ärtyisä ja joskus taas masentunut. Eilen illalla en taas saanut unta, kun kaikkia muistoja lapsuudesta tuli mieleen - ihan syyttä, mutta ehkä tämän pimentyneen syksyn takia, kun mieliala muuttuu jokatapauksessa. Lisäksi ehkä eniten niitä ryyppyputkia on ollut näin syksyisin ja joulun alla. Koskaan ei tiennyt millainen Joulu tulee olemaan. Isänpäiväkortteja oli kiva vääntää tarhassa ja ala-asteella tietäen, että isä on ryyppäämässä ja kortti odottaa ehkä sitten kun hän takaisin tulee, yleensä ambulanssilla tai sairaalan kautta.

Osaisiko joku kertoa että mikä on paras paikka hakea apua, siis ihan terapiaa, kun taustalla on alkoholismi-perhe? Olen valmis maksamaan joistain käynneistä vaikka yksityiselle, mutta haluan varmistaa että lähtökohdat ovat oikeat.
 
"Olen nykyään opettaja ja en tiedä miten voisin auttaa niitä lukiolaisia, jotka painiskelevat tällaisten ongelmien kanssa. Minulla heräsi kysymys, että miten voisin auttaa nuorta, joka voi niin pahoin kuin kuvailit. Siis onko jotain sellaisia salaisia HÄTÄHUUTOJA joita ulkopuoliset aikuiset eivät huomaa."

"Osaisiko joku kertoa että mikä on paras paikka hakea apua, siis ihan terapiaa, kun taustalla on alkoholismi-perhe? Olen valmis maksamaan joistain käynneistä vaikka yksityiselle, mutta haluan varmistaa että lähtökohdat ovat oikeat."

Vilkaiskaa www.al-anon.fi sivuja. Lukioikäsille sopii Alateen-ryhmä.
Aikuisille Alkoholistien aikuiset lapset tai Al-Anon.

Olin eilen Johanna Broman tilaisuudessa Kampin palvelukeskuksessa. Luin Johannan uusimman kirjan kansilehteä. En ostanut kirjaa. Minulla oli niitä aikaisemmin kaksi kappaletta. Juttelin Johannan kanssa.

Apua on monenlaista. Moni terapeutti on melko hukassa alkoholismiongelman kanssa.
Heillä ei ole kykyä auttaa vaikka tahtoa olisikin.

Nuoruuteen kuuluu kuohunta. Älkää laittako kaikkea vaikea lapsuuden ja juovan isän tilille. Aika tasoittaa luonnetta. Vaikeitakin tunteita pitää vain uskaltaa kokea ja käydä läpi.

Olen pitänyt omia lapsia liikaakin pumpulissa isän alkoholiongelman takia.

Elleissä auttaminen on melko mahdotonta. Kirjoitan nytkin työkoneella ja huoneeseen tuli päiväsiivooja.

Jos ahdistus on kova, soita Al-Anon puhelinpäivystykseen. Rauhallinen ja saman kokenut maalikko on hyvä tuki. Niin minä tein, kun aikoinaan ahdisti niin perusteellisesti.

Raivoraitis äiti on varmasti ahdistava läheinen. Exäni sanoikin, että olen liian täydellinen ihminen.

En suosittele Hellstenin oppeja. Hän on alkoholistiperheen lapsi ja kirjoittaa omasta toipumisestaan. Jokainen tapaus on erilainen.

Jos minulla olisi enemmän aikaa ja rahaa, kirjoittaisin valoisan kirjeen alkoholistiperheen toipumisesta. Ehkä sen kirjan kirjoittaa lastemme isä eli Tuhna Pappa. Eilen Johanna lähetti hänelle lämpimiä terveisiä. Ehkä ne menevät netin kautta perille. Mies tykkää kovasti netistä, kännykästä, digikamerasta ja ties mistä.

Miten hauska kirja siitä tulisikaan. Nettikirja, jota voisi lukea ja kommentoida.
Siihen saa vapaasti lainata kirjoituksiani Ellien palstoilta.

Al-Anon 12. askel tulee otettua silloin tällöin. Kävin äsken vessassa lattian luuttuamisen aikaan. Huomasin ikkunasta, että maahan on satanut ensilumi.

Nyt elämän voi alkaa taas "puhtaalta pöydältä".

Älkää nuoret pelätkö alkoholismia. Se on vain sairaus muiden joukossa. Tunnesairaus, josta voi myös parantua.

Meidän perhe voi nykyään äärettömän hyvin. Lähetän teille kaikille positiivista energiaa Ellien välityksellä. Tehkää jokainen lumilinna jonnekin, maassa selällään enkeleitä, lumilyhty. Polttakaa kynttilöitä. Viettäkää jo pikkujoulua. Antakaa hyvää mieltä, hymyilkää omalle peilikuvalle.

Nuoruus on seikkailu suunnaton. Kuuntelin tuota laulua 70-luvulla nuorena kauppaopiston kahvilassa nimeltään Saluuna. Enpä olisi uskonut, että joskus olen kahden aikuisen naisen äiti. Kijoitan netissä alkoholismista.

Niin se elämä vain on mennyt. Ehkä tulevaisuudessa saan auttaa päivätyökseni.
Siihen minulla olisi niin kova halu.


 
Yleensä helpointa on ottaa yhteyttä terveyskeskuksen tai työterveyslääkäriin ja sitä kautta saada lähete. Tosin terveyskeskuksen kautta asiat eivät etene kovin nopeasti.

Alkoholismi on niin iso osa suomalaista elämänmenoa, että uskon jokaisen psykologin olevan koulutettu auttamaan alkoholismista aiheutuvia ongelmia. Yksi helppo tapa on vaikkapa etsiä puhelinluettelon keltaisilta sivuilta tai sitten netistä googlettamalla sanat psykologi ja kotipaikkakunnan nimi. Yksityisiin psykologipalveluita tarjoaviin yrityksiin tai yrittäjiin voi ottaa yhteyttä ihan suoraan puhelimitse ja varata aikaa.

Netistä löytyy myös tietoa esim. a-klinikka.fi ja markkuojanen.com. Lisäksi on runsain mitoin kirjallisuutta saatavana esim. Tommy Hellstenin kirjoja, joissa kerrotaan, miten kasvaa yli vaikeista kokemuksista.

 
Niin, on monia tapoja, mutta vaikka kannattaa olla avoimin mielin liikkeellä, niin kannattaa säilyttää myös kritiikki. Kaikille ei sovi kaikki tavat. Voi olla, että joudut käymään muutaman eri psykologin luona, ennenkuin löytyy sellainen, jonka kanssa tunnet kykeneväsi käymään läpi ongelmia.
 
Kiitos teille vastauksista. Olenkin noihin A-Anon sivuihin jo tutustunut, mutta en tiedä onko sellainen ryhmätapaaminen minulle parasta. Varmasti olisi hyvä jutella myös kohtalotovereiden kanssa. Mielestäni ymmärsin myös että se aikuisten lasten ryhmä ei ole toiminnassa nyt. Ehkä kuitenkin välillä tuntuu että täytyisi saada ns. akuuttia apua - ehkä jopa lääkkeitä omaan masennukseen. Olen kyllä sellaisessa elämänvaiheessakin, tässä siis kolmeakymppiä lähestyvänä, että pakostakin mietiskelee näitä asioita. Mahdollisesti oman perheen perustaminen ja pelko sitä myötä.. omien lapsien hankkiminen?! Vaikea ajatus, kun tuntuu että itsekin on niin sekaisin. Miten saada edes parisuhde toimimaan - avoero muutama vuosi sitten edellisestä miesystävästä johtui varmasti osaksi omasta mustasukkaisuudestani ja äkkipikaisuudestani.. jne jne.

Tiedän että täällä on vaikea apua antaa, kiitos kun annoitte vähän edes ohjeistusta oikeaan suuntaan. Kun tietäisi, mitä sitten terapeutille/psykologillekin sanoisi.. masentaa, ahdistaa, raivostuttaa.. Pitäisi varmaan kirjoittaa paperille. En tietenkään voi kaikkea pistää lapsuuden piikkiin. En syytä isääni enkä äitiäni, vaikka toisaalta ehkä pitäisi. Itkeminen ei ole nyt melkein vuoteen oikein onnistunut, ja se sitten purkautuu kun itse on humalassa. Juon kuitenkin harvoin.

Pääasia varmaan että ottaa asian puheeksi, vaikka sitten täällä, ja omassa päässä miettii myös. Ehkä kirjojen lukeminenkin auttaisi. Toisaalta olen aika hyvä omia reaktioitani ja tunteitani ymmärtämään, mutta en hallitsemaan. Enkä hyväksymään, koska en halua kokea vihaa tai aggressioita. En halua satuttaa rakkaitani.
 
Yhden asian poimin kirjoituksestasi: sinä et uskalla elää. Sinä pelkäät reaktioitasi. Minusta sinä kontrolloit väärällä tavalla itseäsi. Se on totta, että mitä tahansa ei saa kenelle tahansa puhua. Mutta suuttua saa ja pitääkin. Kyllä minä ainakin olen ihan oikeasti vihainen, kun minua suututtaa. Sanon myös muille, niin kuin varmasti olette huomanneet. Minä luotan, että muut ymmärtää, jos olen aiheesta tuohtunut. Ei ole hyvä olla , jos yhtenään kätkee sisälle tunteensa.
On myös ihmisiä, jotka alkavat heti hyssyttelemään, jos ovat aikeissa paljastaa jotakin. Minä olen muuten saanut hyviä ja luotettavia ystäviä niistä ihmisistä, jotka sanovat suoraan myös minulle. Välillä kiukuttaa, kun toinen ojentaa, mutta lopulta sen ymmärtää, että ihminen hänkin on.
Kyllä terapeutti kuuntelee, vaikka puhuisit villasukista, sitä se on.
 
Jos minulle puhut, niin minähän nimenomaan en kontrolloi itseäni, kuten kirjoitin: ymmärrän reaktioni ja tunteeni, mutta en hallitse niitä. Huudan ja raivoan usein, annan kyllä kuulua. Mutta en haluaisi, varsinkaan jos syy ei oikeasti ole siinä vastapuolessa vaan minussa ja minun traumoissani. Sitä ehkä ei osaa ymmärtää kuin saman kokenut. Minä en todellakaan hyssyttele, enkä ketään siihen rohkaise. Minä todellakin elän täysillä - mutta joskus sillä on myös huonot vaikutukset. Siksi näitä asioita pitäisi päästä purkamaan, jotta pystyisi elämään tasapainoisemmin ja siis nimenomaan niin, että nuo tunteet pysyisivät normaalin rajoissa, esim mustasukkaisuuteni tiedän menevän joskus täysin yli. Niitä asioita on pakko jotenkin työstää, ettei satuta itseään ja muita.
 

Yhteistyössä