Lapsettomuushoitoketjussa plussanneet

[tasaraha]

Me ollaan vietetty kesälomaa: ollaan oltu mökillä, käyty reissussa vähän pidemmälläkin ja yövytty hotelleissa, saunottu ja polskittu.

Laitoin sänkyyn kosteussuojan omalle paikalleni, jos lapsivedet meneekin sänkyyn, niin täähän on ihan hirveä nukkua! Kroppa yöllä hiessä ja lakana kiinni ihossa. Mietin, että pitääkö muutama lakanakerros laittaa tuohon päälle, niin ei olisi niin hiostava. Vinkkejä otetaan vastaan!

Reilu viikon päästä on nla-lääkäri.

35+3

 

[Keltainenkukka92]

Oi sinäkin olet aivan loppusuoralla @tasaraha Kuulostaa siltä että vointi on melko hyvä! Kosteussuojat ovat erilaiset. Esikoisen aikana oli sotkalta ostettu just tuollainen hiostava ja sen todella huomasi muutenkin. Onneksi pilasin sen vahingossa kuivausrummussa. Nyt ostimme uuden Stockalta ja se on niiiiin paljon parempi, ihan kuin normilakana, en edes tunne että lakanan alla on kosteussuoja. Ihan siis vahingossa tuli upgradeaus, en tiennyt että erot ovat noin valtavat. Haluat todennäköisesti pitää sitä kauan, puklua ja vuotavia vaippoja kuitenkin luvassa, joten satsaa ihmeessä laatuun.

Onkohan @sara3 vauva jo syntynyt?

Siis pianhan tämä ketju jää pois, jos kaikki vauvat syntyvät ja uusia ei tule.uten Paitsi nyt on pakko tulla, toivon niin paljon monen puolesta. Oikeassa elämässä plussat satelevat. Seuraan omia tunteita tarkasti ja yritän analysoida + antaa tunteille tilaa jotta joskus saan vuodet 2024-5 käsiteltyä. Long story short huomaan, että voin olla aidosti iloinen vauvauutiststa. Ei tee pahaa. (Onneksi!!) Vähän kirpisee jos mennyt tosi helposti & nopeasti tai/ja toinen ei yhtään jossittele vaan olettaa että plussa=terve vauva. Sitten oon muuten vain vähän kateellinen ja mietin saanko minäkin vielä olla raskaana ja pesiä vastasyntyneen kanssa. Vaikka haluan edelleen tyytyä kahteen koska resurssit, oma keho jne jne niin käääk, vauvakuume menee next levelille kun kuulen raskaudesta.

 

[vierailija]

Kuinka Zelinan vauva-arki on lähtenyt sujumaan? Kiinnostaa, koska itsellä lähes samanikäinen pikkuinen.

 

[Karhurouvanen]

Noniin, mun synnytyksestä.

Mulla meni tosiaan elokuvamaisesti vedet yöllä klo 3. Siitä sitten alkoi supistelemaan aikalailla heti ja tuli heti 4min välein 50sknt supistuksia.

Klo 6:45 mun isä tuli lapsia kattomaan ja
klo 7:30 oltiin sairaalassa. Tässä vaiheessa supisteli 3min välein, supparin kesto noin 1min. Olin sairaalan aulassa odotellessa jo aika kipeä ja örisin matalaa "aaaa" ja nojailin millon minnekin. Kätilö tuli hakemaan ja päästiin heti saliin. No olin 3cm auki ja aattelin vaan, että mitä h*lvettiä, niin vähän. Otin heti ilokaasun, olin jumppapallolla ja kävin suihkussa, mut kipu oli jotain aivan karseeta. En saanu yhtään hyvää asentoa, supisteli 2min välein ja itkua väänsin, kun oli niin infernaalisen kipeetä.
Klo 9 olin 6cm auki ja alkoivat laittamaan mulle epiduraalia, et saisin vähän rentouduttua.
Klo 9:30 kesken epin laiton alko jo vähän ponnistuttamaan ja olinkin sit 10cm auki. Eli 2h aikana aukesin 7cm. Ilmankos oli niin tuskasta. Epi ei ehtinyt ponnistukseen vaikuttamaan, kun alkoi tosiaan ponnistuttamaan jo samantien kun anelääkäri lähti pois. Siinä sit aloin ponnistaa ja en jotenkin meinannut uskaltaa ponnistaa tarpeeks kovasti kivun takia. Vauva oli myös vähän pää vinossa niin en alkuun meinannut saada tulemaan ja jäi siihen pahimpaan venytykseen hetkeks aikaa. Mut sit lopulta oli pakko vaan luottaa ja puskea vaikka sattui aivan h*lvetillisesti ja tyttö syntyi lopulta 15min ponnistuksen jälkeen. Ja kaikki synnytyskipu loppui siihen. Voi, kun tän muistais siinä kohtaa kun tuntuu, että on repeämässä justiinsa kainaloihin asti.

Mutta oli tosiaan kaikista kolmesta synnytyksestä heittämällä kivuliain. Sekä avautuminen, että ponnistus. Aikasemmissa oon pärjännyt ilokaasulla, mutta nyt ei puhettakaan että olisin selvinnyt vaikka periaatteessa selvisin sillä, kun ei se epi ehtinyt auttamaan. Edelliset on kestäneet paljon pidempään, eka 14h (2h ponnistus) ja toka 10h (2min ponnistus) eli avautuminen ollut rauhallisempaa ja jotenkin hallitumpaa. Nyt tää oli todella nopeaa ja rajua ja siks varmaan niin kipeää. Mutta vaikka oli tuskasta, hyvä mieli jäi silti ja oon kuitenkin tosi tyytyväinen siihen, miten kaikki meni.

Ja nyt mua taas itkettää. Oon niin onnellinen!! Eilen illalla sain kunnon hormooni-itkukohtauksen ja kattelin vaan meijän isompien lasten kuvia ja nuuskuttelin vauvaa ja itkin kunnon räkäitkua, kun oon niin onnellinen.

Tähän ollu tarkoitus kommentoida vaan enpä ollukaan, aika menee niin nopee! Onpa ihana synnytystarina ja näitä on kyllä niin kiva aina kuulla! Aika ”jännä” että tämä kolmas nyt kivuliain ja että aiemmin oot synnyttäny pelkällä ilokaasulla! Onko se ollu sulla ihan tietoinen päätös että haluat mahd vähillä lääkkeillä vai onko vaan ollut ettei ”ole ollut tarvetta” enemmälle?

Wau sä oot osannu tuota ”matalaa aata” tehdä, mä en kyllä ole yhdessäkään synnytyksessä muistanu/osannu noita kun vaan jotenkin menee siinä hetkessä vaan yrittää selvitä siitä supistuksesta Aika nopsaa sulla sitten alkoi tuo ponnistusvaihe, siis että alkoi tuosta vaan noin nopsaaa. Mulla kanssa tokan synnytyksessä oli kätilö just tsekannu että auki 5 cm kun mua alko ponnistuttaa ja sit se oli vaan että no juu kokeile ponnistella, vaikka eipä siinä oikeen muuta olis voinutkaan kun se oli ihan sellanen ähisevä ponnistustarve

Ihanaa että kuitenkin jäi synnytyksestä hyvä fiilis ja että vauva kunnossa ja kaikki ilmeisen ihanasti lähtenyt sujumaan Miten teillä vauva nukkuu? Miten imetys? Entäs isosisarukset?

Mä tunnistan hyvin tuon hoitotyhjiön Vaikken sitä sinänsä ole vielä niin kokenut mutta se on oikeestaan mulle vähän jo raskausaikoina (!) tullut tai ainakin olen mielessäni käynyt sitä läpi. Siis kun vaikka ne hoidothan on ihan kauheita mutta onhan siinä niin valtavat tunteet pelissä kaikkinensa ja arki ja ajatukset täynnä sitä rumbaa että yhtäkkiä kun sitä ei olekaan niin onhan se vähän ”tyhjää”. Sitäpaitsi ikävöin niitä lääkäreitä, varsinkin yhtä

 

[Karhurouvanen]

Ja siis @Keltainenkukka92 voihan nenä tota miehen dokumentointia, tai dokumentoimattomuutta Onko siinä kuitenkin ollu niin jännät paikat että pää ollu hällä ihan tyhjänä Mutta silti, kyllähän tuo harmittaa. Muakin vähän harmittaa vaikken sinänsä ole mikään innokas kuvailija ja pari kuvaa otin synnytyssalissa ennen synnytystä ja kätilö otti synnytyksen jälkeen mutta silti harmittaa etten jotenkin kerennyt ottaa enemmän tai parempia nimenomaan sieltä synnytyssalista ja ennen synnytystä nimenomaan, niitä olis niin hauska kattella ja ”elää” sitä synnytystapahtumaa uudelleen. Oon myös miettiny paljon sitä synnytystä, mutta siltä kannalta kun se oli niin ihanaa ja haluaisin niin kokea sen vielä uudelleen!

Kyllähän palautuminen varmasti ottaa aikansa mutta aivan varmasti nuorena ihmisenä palaudut hyvin mutta varmastikin jos on kovin liikkuvainen niin kestää aikansa että ihan siihen synnystä edeltävään kerkee kroppa palata Mä en mitään erityistä liikuntaa sillai harrastele että en itse noita palautumisasioita juuri mieti muuta kuin olen tyytyväinen että kaikki vaikuttaa normaalilta että arjessa pystyy normaalisti liikkumaan jne - eikä pissakaan näytä tulevan housuun ainakaan kovin helposti vahingossa

Aika menee niin valtavan nopeasti, en voi uskoa että meiän vauva on jo kuukauden! Siis vastahan se syntyi ja puhuin että nyt on 5 päivää ja 10 päiväää niin miten nyt jo kuukausi! Kaikki on menny niin hyvin ja ollu niin ihanaa - ja helppoa kun vauva nukkuu vaunuissa jne ja muutenkin nukkuu esim 3 h pätkiä eikä 3 min pätkiä

Ikävöin kyllä edelleen raskautta ja raskausmahaa ja kaikkea siihen liittyvää ja sitä synnytystä! Ja tää vastasyntyny-aika on niin ihanaa mutta toisaalta menee nyt niiiiin nopeesti kun arki on niin rattoisaa hyvin nukkuvan vauvan kanssa. Oltiin eka viikko visusti kotona, tokalla viikolla alotettiin ulkoilu ja ulkoiltiinkin sitten varsin ahkerasti, sitten kaksiviikkoisesta alettiin liikkua ihmisten parissa ja ollaankin oltu paljon liikenteessä tosin edelleen mieluummin ulkosalla tai ”väljissä sisätiloissa” että esim asukaspuistoon sisälle ei olla viittitty mennä ettei tulisi niitä flunssia. Nyt on kaikki lapset edelleen kotona mutta parin viikon pääsyä esikoisella alkaa eskari ja keskimmäisellä kerho, aika jännää varsinkin tuo eskarin alkaminen!

 

[sara3]

Täällä kärvistellään vieläkin.
Tänään on 41+1 ja turhautumispiste on kova.

Aiemmat kaksi lastani on syntyneet ennen laskettua aikaa, tämä kolmas ei sitten millään meinaa tulla ulos. Olen käynyt/käyn läpi melkoista tunteiden vuoristorataa. Ihan on yllättänyt, miten vahvoja tunteita on nyt lasketun ajan jälkeen lähtenyt päässä pyörimään.


Aluksi olin ihmeissäni ja turhautunut, nyt pelot ovat iskeneet päälle ja defenssimekanismit myös. Koen suurta pettymystä kroppaani kohtaan, kun se ei osaa aloittaa synnytystä itse. Ainut asia, mihin olen voinut hedelmällisyysasioissa luottaa on kohtuni superintensiivinen supisteluvoima. Ja jotenkin olen sitten tuudittautunut siihen ja ollut jollain oudolla tavalla jopa ylpeä siitä. Nyt kun synnytys ei vaan käynnisty, käännyn sättimään taas omaa vartaloani. Se tuntuu pettäneen minut.

Pelkään, että vauva kasvaa isoksi (isoin synnyttämäni vauva on 2,8kg, eli minulla on hyvin epärealistiset ajatukset siitä, mikä on isokokoinen) ja synnytys tulee olemaan hirveä ja että repeän pahasti.

Pelkään, että istukan toiminta hiipuu ja lapsi kuolee kohtuun. Sekä omassa että mieheni lähisuvussa on tällaista tapahtunut, toki useita vuosikymmeniä sitten.

Pelkään, että lapsi syntyykin normaalikokoisena ja ihmiset laitoksella olettaa minun osaavan imettää sellaista, vaikka olen siinä hommassa ihan umpisurkea ja aiemmat pienipainoisena syntyneet lapseni eivät varsinaisesti auttaneet asiaa. Pelkoni ovat ristiriidassa keskenään.


Oudointa on, että nyt kun käynnistysaika on jo tiedossa (ensi viikon to) ja siihen on niin vähän aikaa, niin en pääse enää yhtään siihen fiilikseen, että meillä olisi syntymässä lapsi. En siis osaa yhtään kuvitella, että ensi viikonloppuna viimeistään sylissäni olisi vastasyntynyt. Enemmänkin mieleni on varautunut kuolleen lapsen synnytykseen. Jotenkin tämä pettymys omaan vartaloon ja kyvyttömyys ennakoida yhtään mitä ihmettä siellä tapahtuu, on saanut mieleni puolustusjärjestelmän päälle ja ikään kun blokannut ajatukset elävästä vauvasta.
Olen normaalisti ihminen, joka ennakoi asioita ja nythän olisi mitä parhain tilaisuus tehdä niin. Hankkia ruokaa pakkaseen, siivota koti valmiiksi sairaalastapaluuta varten yms. Mutta en vaan kykene, kun on jotenkin niin lamautunut olo ja tuo kohtukuoleman pelko kasvaa päivä päivältä.


Onneksi on sen verran paljon tullut vuosien aikana omia tunteitani reflektoitua, että tiedän näiden tunteiden liittyvän siihen, että defenssimekanismit vaan aktivoituvat ja minun on helpompi valmistautua pettymykseen kuin onnistumiseen.
Tätä ei tietenkään ympäristö ihan ehkä tajua, muuthan pystyvät helposti vaan ajattelemaan, että parin päivän päästä synnytän. Itse en vaan pääse siihen ajatukseen enää kiinni. Edes pinnasänkyä en saa aikaiseksi laittaa kuntoon (siinä siis pitäisi nostaa se pohja ylemmäs), kun jotenkin en vaan halua sitä tehdä. En usko ennen kun näen, että saisin elävän lapsen.
Ja nyt kun huomaan taas että en vaan pysty omaa kroppaani tulkitsemaan, niin on helpompi olla ajattelematta asiaa. Vaikka tämä asia on mielessä koko ajan ja päivät alkaa olla tosi tuskaa sekä fyysisesti että henkisesti.


Täällä ollaan siis sellaisessa tunnemyrskyssä, että oksat pois!

 

[sara3]

Onko täällä muilla jotenkin outo tai tyhjä olo sen suhteen, ettei enää tartte jatkuvasti kytätä kierron vaiheita, testata ovulaatioita, ajottaa yhdyntöjä, pettyä ja taas kerätä itsensä seuraavaan kiertoon. Ei klinikka käyntejä tai pelossa elämistä. Tuo aika oli ahdistavaa, enkä kaipaa näitä yhtään, mutta silti on jotenkin ontto olo tämän asian suhteen. Raskausaika jotenkin lukeutui tähän samaan epävarmuuteen, mutta nyt tuntuu että ne kaikki on ohi. En osaa edes selittää tarkkaan mikä tässä on. Onko muilla samanlaisia ajatuksia?

Täälläkin käsi nousee ylös ja tunnistan nuo tunteet! Vaikka itse olen koko raskauden ajan puhunut, kuinka odotan pääseväni eroon juurikin tuosta "yrittämiselämästä", niin se on samalla outoa.
Tajusin, että kun minulle laitetaan syksyllä kierukka niin eihän minulle ole enää mitään väliä silläkään, ottaako se kuukautiset "pois". En periaatteessa enää tarvitse niitä, en testejä, en limojen analysointia tai mitään. Tuollainen iso elämää jaksottanut asia (joka tosin itselläni on ollut myös todella iso turhautumisen kohde, kun kierrot ovat sen 35-57 päivää ja mitään logiikkaa ei niissä ole ollut) poistuu.

Se on aika erikoinen ajatus niin monen vuoden jälkeen. Samalla hyvin vapauttavaa, mutta samalla outoa.

Minulla diagnosoitiin viime vuonna PCOS (sen uusi nimi ei ole vielä omaan mieleen jäänyt) ja syksynä ajattelin hurahtaa sitten sen hoitamiseen ja siihen perehtymiseen.

Lapsettomuushoitoihin keskittyvät sivustot ja podcastit saavat jäädä taakseni, mutta tuon pcos:n takia voin tehdä ns. hallitun alasajon ja pysyä vielä hieman taustalla näissä asioissa.

 

[tasaraha]

@Keltainenkukka92 Juu vointi on ollut hyvä, sain anopilta kommentteja ettei pitäisi tehdä niin paljon enää tässä vaiheessa, kun tyhjensin mökillä huussin nestesäiliön (25kg ämpäri) ja kiinteän puolen (kotttikärryllinen täyttä tavaraa).

Meillä tosiaan täältä kohta loppuu porukka, kun siirrytään kohta kaikki synnyttäneisiin eikä onnistumisia toisella puolella ole monia pitkään aikaan ollut :/

Itsellä varmaan lapsiluku jää kahteen. Täytän syksyllä 38 ja milloin sitä saisikaan vaikka alkionsiirtoon siirtyä ja alkuraskaus oli melko stressaavaa aikaa. Ja kaksi on meille "käytännöllinen" määrä lapsia. Mahutaan autoon tavaroiden kaa (ehkä ), lomareissukustannukset ei nouse niin pilviin eikä lasten harrastukset vie kaikkea omaa aikaa (tähänkin ehkä)