Heippa pitkästä aikaa!
Täällä kans yks laiskansutjakka kirjoittelija, joka on kyllä lueskellut kuulumiset, mutta ei itse jaksa näpytellä...
Sekundamamma mulla oli esikoinen viisto/perätilassa vielä muistaakseni viikolla 34 neuvolan käsikopelolla tunnusteltaessa. Vedin aiheesta hirveät stressit, kun mulla on tuo sama pelko sektiota kohtaan. Luin silloin jo jostakin tuosta Tammitytön linkissäkin näkyneestä "pää alaspäin" roikkumisesta, ja ihan juurikin tuommoisessa asennossa pöngin sitten ison mahani kanssa illasta toiseen sohvalla. Miehellä oli aika hauskaa En tiedä auttoiko toi asento asiaa, vai kääntyikö muuten vaan (vai oliko edes perätilassa, kun en mä ainakaan mitään selkeää muljahdusta itse huomannut), mutta ultrassa viikolla 36 oli sitten kumminkin raivotarjonnassa ja kiinnittynyt lantioonkin. Tosi monelta taholta kyllä kuulin, että kyllä osa vauvoista kääntyy vielä myöhemmilläkin viikoilla. Saapa nähdä kuinka tämän tapauksen kanssa käy, nyt ainakin mylläilee vielä ihan miten päin sattuu. Onhan sillä toki tilaakin vielä...
Synnytys ei vielä ainakaan pelota, mutta jotenkin pessimistisesti siihen kyllä suhtaudun sikäli, että en oikein osaa kuvitella kaiken sujuvan ongelmitta. Esikoinen syntyi imukupin avustuksella, oli sykkeen laskut, napanuora kaulan ympärillä ja vielä istukkakin irroiteltiin käsin. Jotenkin on sellainen olo, että tällä kertaa sitten varmaan lopputulema on se sektio. Enkä tosiaankaan haluaisi sitä, ahdistaa niin koko ajatuskin!! Juurikin se leikkauksesta toipuminen, joka on sata kertaa hitaampaa kuin alatiesynnytyksestä, leikkaukseen liittyvät komplikaatiot, se, ettei saisikaan vauvaa heti viereen kun se on syntynyt, haava mahalla jne jne. Toki jos se on edessä vauvan turvallisuuden vuoksi, niin tietenkin tehdään, mutta lähtökohtaisesti synnytän miljoona kertaa mielummin alateitse ja kärvistelen supistuksissani taas liki vuorokauden. Kun se on ohi ja vauva on sylissä, niin sitten se on tosiaan ohi!!
Kipukynnyksestäni en tiedä. Musta niitä on niin hassua ajatella, kun ethän sä koskaan voi omaa kipuasi toisen kipuun verrata. Jokainen kokee kivun ihan omalla tavallaan ja joku kokee vaikka jalkasäryn paljon ärsyttävämpänä, kuin esim päänsäryn tai toisinpäin. Mutta herkästi nappaan särkylääkettä, enkä koe olevani mitenkään "urhea" kestämään särkyjä.
Kauhean paniikin sain itseeni lietsottua tässä pari viikkoa sitten. Samankuuloisen "apuavauvatuleeoikeestimeille" -tilan kuin Jeannalla. Musta vaan alkoi tuntua, etten voi mitenkään selvitä kahden lapsen kanssa. En osaa mitään ja masennun unenpuutteesta ja yövalvomisesta, vajoan lapsivuodepsykoosiin ja lapset huostaanotetaan. (Saa nauraa, nyt naurattaa jo itseäkin ) Eikä mulla nyt ollut mitään järkevää perustetta miksi näin tulisi tapahtumaan, esikoisen kanssa oli rankkaa, mutta selvisin silloinkin masentumatta, en oikein muista et olis ollut mainittavaa baby bluesiakaan.
Pari viikkoa itketti ja huolestutti. Tosin olin kyllä taas niin huonoilla yöunillakin, että ehkäpä sillä oli vaikutusta asiaan ja hormoneilla joita tuntuu tässä raskaudessa riittävän vaikka muille jakaa. Nyt mieli kumminkin on jo ihan hyvä, tasoittunut ja luottamusta tulevaan löytyy. Kaipa se oli joku äidiksi kasvamisen vaihe taas, joka piti läpi käydä...
Selvisin sokerirasituksesta puhtain paperein. Neuvolakäynnillä kaikki ok, vauva myllää ja potkii joka suuntaan, vatsa tuntuu kasvavan vauhdilla. -Ainakin saan koko ajan kommenttia että onpa se ISO. Vaikkakin sf-mitta on ihan keskikäyrillä... Äitiyspakkaus tuli alkuviikosta postissa ja on jo ihasteltu läpi. Eli odotellaan odotellaan kesää:heart:
Ihania ultrakuvia ja masukuvia teillä muilla! Ja onnea uusille plussanneille, teitäkin oli taas saatu pari mukaan.:flower:
Täällä kans yks laiskansutjakka kirjoittelija, joka on kyllä lueskellut kuulumiset, mutta ei itse jaksa näpytellä...
Sekundamamma mulla oli esikoinen viisto/perätilassa vielä muistaakseni viikolla 34 neuvolan käsikopelolla tunnusteltaessa. Vedin aiheesta hirveät stressit, kun mulla on tuo sama pelko sektiota kohtaan. Luin silloin jo jostakin tuosta Tammitytön linkissäkin näkyneestä "pää alaspäin" roikkumisesta, ja ihan juurikin tuommoisessa asennossa pöngin sitten ison mahani kanssa illasta toiseen sohvalla. Miehellä oli aika hauskaa En tiedä auttoiko toi asento asiaa, vai kääntyikö muuten vaan (vai oliko edes perätilassa, kun en mä ainakaan mitään selkeää muljahdusta itse huomannut), mutta ultrassa viikolla 36 oli sitten kumminkin raivotarjonnassa ja kiinnittynyt lantioonkin. Tosi monelta taholta kyllä kuulin, että kyllä osa vauvoista kääntyy vielä myöhemmilläkin viikoilla. Saapa nähdä kuinka tämän tapauksen kanssa käy, nyt ainakin mylläilee vielä ihan miten päin sattuu. Onhan sillä toki tilaakin vielä...
Synnytys ei vielä ainakaan pelota, mutta jotenkin pessimistisesti siihen kyllä suhtaudun sikäli, että en oikein osaa kuvitella kaiken sujuvan ongelmitta. Esikoinen syntyi imukupin avustuksella, oli sykkeen laskut, napanuora kaulan ympärillä ja vielä istukkakin irroiteltiin käsin. Jotenkin on sellainen olo, että tällä kertaa sitten varmaan lopputulema on se sektio. Enkä tosiaankaan haluaisi sitä, ahdistaa niin koko ajatuskin!! Juurikin se leikkauksesta toipuminen, joka on sata kertaa hitaampaa kuin alatiesynnytyksestä, leikkaukseen liittyvät komplikaatiot, se, ettei saisikaan vauvaa heti viereen kun se on syntynyt, haava mahalla jne jne. Toki jos se on edessä vauvan turvallisuuden vuoksi, niin tietenkin tehdään, mutta lähtökohtaisesti synnytän miljoona kertaa mielummin alateitse ja kärvistelen supistuksissani taas liki vuorokauden. Kun se on ohi ja vauva on sylissä, niin sitten se on tosiaan ohi!!
Kipukynnyksestäni en tiedä. Musta niitä on niin hassua ajatella, kun ethän sä koskaan voi omaa kipuasi toisen kipuun verrata. Jokainen kokee kivun ihan omalla tavallaan ja joku kokee vaikka jalkasäryn paljon ärsyttävämpänä, kuin esim päänsäryn tai toisinpäin. Mutta herkästi nappaan särkylääkettä, enkä koe olevani mitenkään "urhea" kestämään särkyjä.
Kauhean paniikin sain itseeni lietsottua tässä pari viikkoa sitten. Samankuuloisen "apuavauvatuleeoikeestimeille" -tilan kuin Jeannalla. Musta vaan alkoi tuntua, etten voi mitenkään selvitä kahden lapsen kanssa. En osaa mitään ja masennun unenpuutteesta ja yövalvomisesta, vajoan lapsivuodepsykoosiin ja lapset huostaanotetaan. (Saa nauraa, nyt naurattaa jo itseäkin ) Eikä mulla nyt ollut mitään järkevää perustetta miksi näin tulisi tapahtumaan, esikoisen kanssa oli rankkaa, mutta selvisin silloinkin masentumatta, en oikein muista et olis ollut mainittavaa baby bluesiakaan.
Pari viikkoa itketti ja huolestutti. Tosin olin kyllä taas niin huonoilla yöunillakin, että ehkäpä sillä oli vaikutusta asiaan ja hormoneilla joita tuntuu tässä raskaudessa riittävän vaikka muille jakaa. Nyt mieli kumminkin on jo ihan hyvä, tasoittunut ja luottamusta tulevaan löytyy. Kaipa se oli joku äidiksi kasvamisen vaihe taas, joka piti läpi käydä...
Selvisin sokerirasituksesta puhtain paperein. Neuvolakäynnillä kaikki ok, vauva myllää ja potkii joka suuntaan, vatsa tuntuu kasvavan vauhdilla. -Ainakin saan koko ajan kommenttia että onpa se ISO. Vaikkakin sf-mitta on ihan keskikäyrillä... Äitiyspakkaus tuli alkuviikosta postissa ja on jo ihasteltu läpi. Eli odotellaan odotellaan kesää:heart:
Ihania ultrakuvia ja masukuvia teillä muilla! Ja onnea uusille plussanneille, teitäkin oli taas saatu pari mukaan.:flower: