Hei pitkasta aikaa kaikille!
Luulin, etta multa menee ikuisuus paivittaakseni itseni tanne takaisin, mutta taallahan on ollut hiirenhiljaista parin viikon ajan. Kaikki taitaa olla lomatunnelmlissa
?
Selinella on ollut hirmuisen jannat paikat, voin vain kuvitella, etta itse olisin ihan paniikkitilassa. Nyt vain rauhallisesti vaikka hankalaahan on tietaa, mita se rauhallisesti ottaminen on kenellekkin. Mutta itse sen varmasti parhaiten tietaa ja tuntee. Huimasti tsemppia sinne!
Taytyypa itsekin jo katsastaa tuota vakuutusasiaa, olemme kylla ajatelleet sen ottaa, mutta luulin myos, etta sen saa vasta sitten kun on raskaustodistus. Mutta kai se on parast ottaa hetimmiten, tieda hanta mita tassa tapahtuu.
Neppu Mulla on kylla semmoinen kutina, etta ei siina vakuutuksessa tekotapaa kysella tai jos kysytaan, niin vaitiolovelvollisiahan virkailijat ovat, olivat sitten sukulaisia tai ei. Mutta ymmarran kylla pointtisi. Itsella on ollut kylla se asenne alusta asti, etta mita avoimempia asiassa ollaan, niin sen parempi. Ei tarvi selitella kenellekkaan mitaan, eika tarvi purra hammasta yhteen ja niella kaikkea mita ymparilla tapahtuu.
Tosin edelleen syvassa tama lapsettomuus on mielen sopukoissa, vahitellen se tuntuu kylla halvenevan, mutta asioita tajuaa vasta kun aikaa on kulunut riittavasti. Itse haluaisin kasitella kaikki nama ihnottavauudet pois, etteivat ala sitten kiusaamaan myohemmin, kun yhdessa elaman suurimmassa kriisissahan sita on eletty, niin eihan siita noin vain eroon paase katta heilauttamalla, vaikka moni sanoo, etta nythan kaikki on hyvin. Ja tajusinkin, etta viimeinen vuosi seitsemasta on ollut se kovin paikka, kun ensimmainen IVF ei onnistunut, niin oikeasti siita se kovin taival vasta alkoi. Ja kotona lapsen yrittaminen on ollut kylla lastenleikkia hoitoihin verrattuna. Kylla tama tasta halvenee, mutta oman aikansahan selviaminen ottaa ja se aika sille pitaa antaa. Onko teilla muilla viela paakopassa lapsettomuuden ajatuksia, vai olettko paasseet niista jo hyvin eroon?
Taalla on palattu kaupunki kaukomatkalta ja hienostihan se meni ensimmainen pitka matka pikkuinen mahassa. Ruoan kanssa oli tietysti vahan enemman haasetta kuin normaalisti, kun etovuus vaivasi ensimmaiset paivat. Ja vahan alkuun jannitti, jos iskee ihan hirvea olo, etta ei pysty edes liikkumaan, mutta ennemmin se paha olo halveni reissussa. Ja aina ma sain ruokaa mahaani, paikallisia ihania herkkuja tuli syotya, eika mikaan nyt toistaisesi vaivaa, joten ihan hyvin siita selvittiin. Ja ihana mieshan musta huolehti koko ajan, lepuuteltiin enemman ja pidettiin taukoja, vaikka kaveltiin kylla paivittain mukavia matkoja. Mutta ihana oli palata takaisin kotiin, kun voi syoda salaattia ja hedelmia sydamensa kyllyydesta ja viela omasta maasta, kun siella kulttuurissa ei niita juurikaan harrastattu.
Uskalsin jo ennen reissua ostaa parit mammahousut, onneksi, kun normi housut eivat ole menneet kiinni pitkaan aikaan, lautamaha ja tiukat thousut... Paluuta ei kylla tavallisiin enaa ole, ovat ne mammapokat niin mukavia paalla. Tosin nyt voi heilua hellehameissa, mika vain ylakerrasta paalle mahtuu. Tosin mies passitti mut liiviostoksille
, kun rinnat alko tursuamaan yli ja itse asiassa alkoivat jo puristaakin inhottavasti. No nyt on sitten kuppikokoa isommat liivit, katsotaan kuinka kauan sopivat paalle. Ihan hirvittaa nuo koot, nyt mennaan E:ssa :O!
Nyt kun etovuus ja suurin vasymys nayttaa halvenneen, niin jotenkin nyt uskallan nauttia ja uskoa, etta kylla siella mahassa elamaa on
. Ja reissussa uskalsin jo hipeloida vauvanvaatteita ja muita vauvaharpakkeita, mita ei ole tapahtunut vuosi kausiin, olen kiertanyt vauvaosastot kaukaa vuosia, enka ole kyennyt edes lapi kavelemaan. Nyt alkaa ihana tunne valtaaman mielen vauvaosaston kohdalla, kylla tama tasta!
Ihanaa kesapaivaa kaikille!
Ameile ja muksu 14+0