Ei kai moni ajattelakaan, että juuri äitiys olisi se kaikkein kasvattavin kokemus? Vaan että vanhemmuudesta ei voi paljoakaan ymmärtää ennen kuin on itse vanhempi, ja vanhemmaksi kasvetaan lapsen mukana. Jos lapsi on vauva vielä, ei sillä tiellä pitkällä ollaakaan vaan se vaatii aikaa.
Minullakin on ollut paljon kasvattavampia kokemuksia elämässä kuin äitiys. Ja myös paljon vaikeampia karikoita kuin lapsettomuus. Mutta ei kuitenkaan mitään kokemusta, mikä olisi verrattavissa juuri äitiyteen.
Tunnen ihmisiä, joille äitiys on ollut elämässä se kaikkein mullistavin asia, mutta en väheksy heitä. Moni perhe (myös isät) jotka ovat aiemmin ajatelleet, ettei heistä tule ikinä ihmisiä, joiden elämä pyörii lapsen ympärillä, ovat kertoneet, että niin silti kävi. En näe siinä mitään pahaa. Huolestuttavampaa on jos elämässä ei mikään muutu lapsen synnyttyä.
En ole koskaan tuntenut kuuluuvani mihinkään mammaklubiin vaan pikemminkin pysyttelen kaukana kaikesta, jossa juuri äitiys on keskeinen yhdistävä tekijä. On tietysti lapsistakin kiva jutella kaiken muun ohella, mutta myös sinkkuystävät ovat säilyneet. Omaksi ei tarvitse vaippapulinoita tunteakaan, mutta jos kokee kovaa vastenmielisyyttä muita äitejä kohtaan, kuulostaa se enemmän omalta käsittelemättömältä ongelmalta kuin muiden äitien ongelmalta.
Ja ihan kuten kaikissa muissakin asioissa: yrittää ymmärtää voi kuka vain, mutta todellista ymmärrystä on vain niillä, jotka ovat kokeneet saman. Oli sitten kyse lapsettomuudesta, äitiydestä, auton alle jäämisestä, sairastumisesta tai mistä hyvänsä.
