Meillä aloitettiin lapsen tekeminen kaksi vuotta sitten. Mieheni sanoi pilke silmäkulmassa tuolloin, että toivottavasti ei heti tärppää, että saadaan yrittää muutama kuukausi. Minä taas luin parin epäonnistuneen kierron jälkeen nettipalstan lapsettomuudesta kärsivien kirjoituksia ja ajattelin, että onneksi meille ei ainakaan noin käy kuin noille. Me emme ole noin säälittäviä. Olemmehan terveitä, normaalipainoisia, nuoria, emme tupakoi, emme juo paljoa alkoholia... mutta toisinpa kävi.
Enpä olisi silloin aavistanut, miltä lapsettomuus tuntuu.
Tässä ketjussa on paljon sellaisia kirjoituksia, mitä minä itse olisin voinut kirjoittaa pari vuotta sitten. Silloin, kun luulin, että meillä tärppää neljän kuukauden yrittämisellä. Monet kirjoitukset täällä ovat loukkaavia, mutta ne voi antaa anteeksi, sillä sellainen, joka ei ole kärsinyt lapsettomuudesta ei voi tietää, miltä tämä tuntuu.
Luin jostain, että lapsettomuutta voi verrata läheisen ihmisen kuolemaan. Erona on vain se, että lapsettomuudesta kärsivällä ei ole mitään muistoja siitä ihmisestä, jota pitäisi surra.
Jouluna minulla oli tosi vaikeaa. Mietin hiljaa mielessäni, että olisipa meillä edes kuollut lapsi. Voisin sitten viedä lapseni haudalle kynttilän. Nyt en voinut tehdä edes sitä, kun ei ole koskaan ollutkaan ketään. Toisinaan itken joka päivä muutaman kyyneleen - muuten en jaksa. Sitten tulee taas joku valtava pettymys ja en edes jaksa itkeä.
Lapsettomuudesta kärsivien ajatukset voivat tuntua käsittämättömiltä - siltä ne minustakin silloin ennen tuntuivat. Koittakaa te normaalit antaa meille anteeksi, sillä tämä on niin suuri taakka kantaa.
