Minä olen kokenut lapsettomuuden, koska esikoista yritettiin tehdä melkein 10 vuotta. Mutta en tuntenut katkeruutta muita kohtaan, tai haukkumista. Tietysti tuntui epäreilulta, että toisille raskaaksi tulo oli niin helppoa, mutta en olisi toivonut sitä heiltä pois, tai ajatellut, että itse olen niin paljon parempi ihminen joten ansaitsen sen enemmän. Anteeksi, mutta minä en osannut olla ilkeä tai katkera. MINUA kohtaan eräs ihminen tälläkin hetkellä on uskomattoman ilkeä, koska minulla on pieni lapsi ja olen raskaana. Sukulainen, joka pahoittaa mieleni ilkeällä kielellään. Syyttää minua, ja vihaa minua, koska minä olen raskaana. Hekin ovat lapsettomia, ovat olleet naimisissa 4 vuotta. Koska meillä on suvun pienimmät lapset, minä olen hänen katkeruutensa kohde. Varmaan hänkin siellä kiukkupalstalla sylkee myrkkyä suustaan. Olen huomannut, että lapsettomille on turha sanoa tai neuvoa mitään (itsekin sen kokeneena huomasin joidenkin asioiden auttavan siihen kaipuuseen), mutta siitä saa vaan vihat niskaan, ja just tätä kuinka kukaan ei voi ymmärtää miten hirveää se on. No ymmärrän minä, mutta ei se todellakaan ole maailman hirvein asia. Pahempiakin asioita elämässä on. Mutta ei ne tajuu, elämä on oman navan ympärillä.