Lapsen hankkiminen yksin/ilman parisuhdetta. Keskustelua, mielipiteitä kokemuksia. :)

Ei, en ole hankkimassa lasta yksin. Kunhan ajankulukseni tein tällaisen aloituksen.

Onko mielestäsi "hyväksyttävää" hankkia lapsia yksin ja/tai ilman parisuhdetta? Mikäli et olisi löytänyt kumppania, olisitko jossain elämänvaiheessa halunnut lapsia yksin tai ilman parisuhdetta? Adoptoimalla, keinohedelmöityksellä, ystävämiehen/jonkun muun lasta haluavan miehen kanssa? Olisitko voinut toimia näin jo nuorena vai vasta yli kolmikymppisenä? Näetkö näissä asioissa eettisiä ongelmia? Onko mielestäsi (tuomittavalla tavalla) itsekästä hankkia lapsia yksin tai parisuhteen ulkopuolella?

Luen muiden vastauksia ja osallistun sitten keskusteluun.

 

Niitäkin varmaan löytyy, jotka eivät hyväksy lapsen hankkimista yksin. Kun kaikki eivät hyväksy naisparienkaan hedelmöityshoitoja yms.

 

Mun mielestä yksin lapsen hankkiminen on ok, jos se tuntuu itselle sopivalta vaihtoehdolta, oli syy sitten se ettei halua parisuhdetta, ei ole seksuaalisesti kiinnostunut miehistä tai ei vaan ole kumppania löytänyt. Mutta sitä en hyväksy että nainen esim. valehtelee miehelle syövänsä pillereitä eikä oikeasti syökään.
Tunnen yhden naisen joka sai lapsen yksin hedelmöityshoidoilla luovutetulla spermalla, ja hän ainakin on onnellinen lapsesta vaikka ei miestä löytänyt.

Kun mä tulin raskaaksi niin mies yritti alkujärkytyksessä painostaa mua aborttiin, ja päätin että pidän lapsen yksin jos mies ei halua isäksi ryhtyä (ei se mies kyllä mihinkään mennyt, onnellinen 1-vuotiaan isä on). Mutta jos en olisi kumppania löytänyt niin kyllä mä varmasti olisin jossain vaiheessa alkanut miettimään lapsen saamista yksin, kun oon aina tiennyt että lapsen/lapsia haluan.

Sekava selitys, sori.

 

En missään nimessä hyväksy! Lapsi tarvitsee rakastavan äidin JA isän. Taas ei välitetä lapsesta yhtään ja itsekkyys valtaa alaa

 

Hiljaista on. Noh, mä kommentoin tähän vaikka jotain. En usko, että haluaisin elää lapsettomana vaikken löytäisi koskaan parisuhdetta ja/tai isäehdokasta lapselle. Näin nuorena en voisi kuvitella hankkivani lapsia ilman parisuhdetta, koska haluaisin lapsia ensisijaisesti vakaassa parisuhteessa ja lapsille perheen, jossa vanhemmat asuvat saman katon alla ja ovat kummatkin täysipainoisia vanhempia. Yli kolmikymppisenä saattaisin jo harkita muita vaihtoehtoja. Sitten kun ikä alkaisi uhkaavasti edetä kohti neljääkymppiä.

Luulisin, että menisin hedelmöityshoitoihin, mikäli haaveilisin lapsesta ja puolisoa ei olisi. Adoptoidakin voisin, jos hoidot eivät onnistuisi ja jos kelpaisin ja kykenisin adoptoimaan. Toki kaikkein paras vaihtoehto olisi, jos mulla olisi joku tuttu mies, ystävä/tuttava, joka haluaisi lapsia, muttei olisi löytänyt sopivaa kumppania. Voisin asua tämän miehen kanssa lähekkäin, jos ei samassa talossa niin naapurissa tai lyhyen välimatkan päässä ja lapsi kasvatettaisiin yhdessä.

Hyväksyn siis lasten hankkimisen parisuhteen ulkopuolella, hedelmöityshoidot/adoptiot (myös naisparien keinohedelmöityksen ja adoptoimisen). No joo, tää on vaan tämmöstä tylsän hetken mietiskelyä.

 

Minun on vaikea sellaista hyväksyä. Lapsi ansaitsee tuntea isänsä/äitinsä.

 

Hyväksyn mutta en niin että lapsi hankitaan mieheltä salaa! Tällaista kaverini suunnittelee.
Tiedän tapauksen joka hankki lapsen rikkaalta varatulta mieheltä ihan hyötymistarkoituksessa. Näitä halveksin!

Mutta jos haluaa lapsen niin hyväksyn keinohedelmöityksen ja minkä tahansa tavan, kunhan ketään ei huijata.

 

En missään nimessä hyväksy! Lapsi tarvitsee rakastavan äidin JA isän. Taas ei välitetä lapsesta yhtään ja itsekkyys valtaa alaa

Jäisitkö siis lapsettomaksi, jos parisuhdetta ei löytyisi? Entä, jos mies lähtisi kävelemään raskausaikana? Tekisitkö abortin? Minustakin ihannetilanteessa lapsi saa asua ja kasvaa molempien biologisten vanhempiensa kanssa (jos vanhemmat ovat kykeneviä vanhemmuuteen), mutta mielestäni lapselle riittää yksikin rakastava ja hyvä vanhempi ja siihen lisäksi välittävät sukulaiset ja muut läheiset.

 

Minun on vaikea sellaista hyväksyä. Lapsi ansaitsee tuntea isänsä/äitinsä.

Entäs parisuhteen ulkopuolella, siis esim. jonkun tutun lasta toivovan miehen kanssa? Miehestä tulisi siis etäisä.

 

No ihan hyvin voi, jos pystyy itse elättämään lapsensa. Sen sijaan kenekään sosiaalipummin, vaikka olisi pariskuntakin ei tulisi lisääntyä.

 

Hyväksyn ja voisin kuvitella itsekin niin tekevän, jos ei miestä löytyisi ja haluaisin kovasti lapsen.

 

En missään nimessä hyväksy! Lapsi tarvitsee rakastavan äidin JA isän. Taas ei välitetä lapsesta yhtään ja itsekkyys valtaa alaa

Hurjan, hurjan mustavalkoista.. Mitäs jos isä jättää äidin? Löytää uuden? Lähtee jo raskausaikana?

Tai jos nainen raiskataan pitääkö hänen mielestäsi väistämättä tehdä abortti?

Rakastavan äidin ja isän? Se että tekee lapsia parisuhteessa ja se että lapsi elää äidin ja isän kanssa ei suinkaan takaa sitä lapsen tarvitsemaa rakkautta.

 

Hyväksyn ja näin olen itsekin toiminut.
28 vuotiaana sain tytön yksin ja olen siitä asti ollut hänen kanssaan kahdestaan.Homma hoidettiin perinteisesti peiton alla,mies tiesi koko kuvion,oli tuttu ja turvallinen kumppani,tunnusti isyyden,on tavannut tytön,mutta ei halua olla meidän elämässä enempää!

 

Entäs parisuhteen ulkopuolella, siis esim. jonkun tutun lasta toivovan miehen kanssa? Miehestä tulisi siis etäisä.

Rehellisesti, en osaa sanoa. Ajatus tuntuu ikävältä, sellaiselta että siinä on ajateltu enemmän vain omaa halua lisääntyä, ei lasta. Toki on paljon sellaista etävanhemmuutta että se toimii ja aikuiset ihmiset osaavat sopia sulassa sovussa kaikki lapseen liittyvä. Ja eihän se, että lapsi on yksinhuoltajan lapsi, tarkoita etteikö muita aikuisia olisi lapsen elämässä riittämiin.

Silti.

Ajatuksessa on minusta jotain pielessä, että lähdetään hankkimaan lasta yksin. Miksi? Miksi sellainen lähtökohta? Miksi ei voi odottaa parisuhdetta, jolloin vanhemmuus EHKÄ on helpompaa? Tai miksi ei saa aikaiseksi toimivia parisuhteita? Kaikenlaisia kysymyksiä tulee mieleen enemmän kuin omia valmiita mielipiteitä asiaan.

 

Mun mielestä on itsekkyyden multihuipentuma tehtailla tahallisesti isätön lapsi.

Siinä en näe mitään väärää, että tekee lapsen parisuhteen ulkopuolella, jos molemmat (äiti ja isä) ovat hommassa mukana ja ottavat vaikkapa yhteishuoltajuuden.


Mä en ole oikein ikinä haaveillut lapsista, en osaa sanoa olisinko ruvennut haaveilemaan joskus keski-ikäisenä, mutta vaikea kuvitella itseäni tilanteeseen, jossa yritän epätoivoisesti miettiä miten saisin siementä sisääni.
Mä en vaan kykene ymmärtämään, mutta toisaalta, eipä se multa oo pois.
Itsekästä tosin, ja väärin niitä lapsia kohtaan.

 

Onko mielestäsi "hyväksyttävää" hankkia lapsia yksin ja/tai ilman parisuhdetta? Mikäli et olisi löytänyt kumppania, olisitko jossain elämänvaiheessa halunnut lapsia yksin tai ilman parisuhdetta? Adoptoimalla, keinohedelmöityksellä, ystävämiehen/jonkun muun lasta haluavan miehen kanssa? Olisitko voinut toimia näin jo nuorena vai vasta yli kolmikymppisenä? Näetkö näissä asioissa eettisiä ongelmia? Onko mielestäsi (tuomittavalla tavalla) itsekästä hankkia lapsia yksin tai parisuhteen ulkopuolella?

On hyväksyttävää. Jos en olisi löytänyt kumppania, olisin hyvin todennäköisesti hankkinut lapsen yksin, ja todennäköisesti hedelmöityshoidoilla. Adoptiosta minun olisi turha haaveillakaan, joten se ei olisi ollut vaihtoehto (en täyttäisi kriteerejä, ja toisaalta se tulisi hedelmöityshoitojakin kalliimmaksi). Varmaan olisin hakeutunut hedelmöityshoitoihin kolmekymppisenä - aloimme yrittää lasta minun ollessani 28, ja luulen, että niihin aikoihin olisin tehnyt myös sinkkuna päätöksen lapsen hankinnasta. Nuorempana en lapsia hankkinut parisuhteessakaan, vaikka saman miehen kanssa olen ollut parikymppisestä asti - oli opiskelua ja matkustelin, kaikkea sellaista... eli ei ollut silloin vielä ajankohtaista.

En näe sinänsä asiassa eettisiä ongelmia. Minusta ydinperhe ei ole ainoa hyvä perhemalli, tai siis sanotaanko näin, että hyvinvoinnin, onnellisuuden ja tasapainoisen kehityksen kannalta perhemuodolla ei ole väliä. Lähinnä näen asiassa käytännön ongelmia: olisi hyvä olla aika hyvä tukiverkko, kun ei ole sitä toista aikuista jakamassa arkea ja lapsenhoitoa. Ei minusta lapsen hankkiminen yksin ole oikeastaan sen itsekkäämpää kuin lapsen hankkiminen parisuhteessakaan. Yleensäkään en näe, että lapsen hankkiminen olisi sinänsä "itsekästä", joskaan ei se epäitsekästäkään ole.

Ja mitä tulee siihen, onko lapsella oikeus kahteen eri sukupuolta olevaan vanhempaan... Minusta lapsella on oikeus rakastavaan ja turvalliseen kasvuympäristöön, oli niitä huoltajia sitten yksi, kaksi, kolme tai kahdeksan.

 

Rehellisesti, en osaa sanoa. Ajatus tuntuu ikävältä, sellaiselta että siinä on ajateltu enemmän vain omaa halua lisääntyä, ei lasta. Toki on paljon sellaista etävanhemmuutta että se toimii ja aikuiset ihmiset osaavat sopia sulassa sovussa kaikki lapseen liittyvä. Ja eihän se, että lapsi on yksinhuoltajan lapsi, tarkoita etteikö muita aikuisia olisi lapsen elämässä riittämiin.

Silti.

Ajatuksessa on minusta jotain pielessä, että lähdetään hankkimaan lasta yksin. Miksi? Miksi sellainen lähtökohta? Miksi ei voi odottaa parisuhdetta, jolloin vanhemmuus EHKÄ on helpompaa? Tai miksi ei saa aikaiseksi toimivia parisuhteita? Kaikenlaisia kysymyksiä tulee mieleen enemmän kuin omia valmiita mielipiteitä asiaan.

Mä oon ennen luullut sua ihan järkeväksi, mutta nyt katosi kyllä se mielikuva. "Miksi ei saa aikaiseksi toimivia parisuhteita?" Oletko oikeasti noin yksinkertainen?

 

Ajatuksessa on minusta jotain pielessä, että lähdetään hankkimaan lasta yksin. Miksi? Miksi sellainen lähtökohta? Miksi ei voi odottaa parisuhdetta, jolloin vanhemmuus EHKÄ on helpompaa? Tai miksi ei saa aikaiseksi toimivia parisuhteita? Kaikenlaisia kysymyksiä tulee mieleen enemmän kuin omia valmiita mielipiteitä asiaan.

Aiemmassa viestissäni mainitsin tuntevani naisen joka hankki lapsen yksin hedelmöityshoidoilla. Ei ollut löytänyt kumppania neljäänkymmenen ikään mennessä ja päätti hankkia lapsen yksin. Mitä mieltä olet sellaisesta?

 

Hyväksyn (eipähän sitä tietysti paljon minulta kyselläkään), mutta pari juttua:
-Yksin hankkijalla tulee olla muutoi hyvä tukiverkko lastenhoitoapua ja vanhemman (vakavaakin) sairastumista ajatellen.
-Olisi suotavaa, että isä olisi tiedossa ja hyväksyisi asian ja olisi valmis vastaamaan kysymyksiin sukunsa sairaushistoriasta tarvittaessa.

 

Aiemmassa viestissäni mainitsin tuntevani naisen joka hankki lapsen yksin hedelmöityshoidoilla. Ei ollut löytänyt kumppania neljäänkymmenen ikään mennessä ja päätti hankkia lapsen yksin. Mitä mieltä olet sellaisesta?

Tulee harmi lapsen puolesta. Biologinen isä jää tuntemattomaksi, tietynlainen perhe-elämä kokematta.

En siis väitä, että ydinperhe olisi ainoa oikea tapa elää. Enkä väitä, että vain ydinperheessä lapsen on hyvä elää. Mutta itse tiedän, miten tärkeää biologia voi lapselle olla ja harmittaa, miten joskus itsekkäästi se mitätöidään.

 

Mun mielestä on itsekkyyden multihuipentuma tehtailla tahallisesti isätön lapsi.

Siinä en näe mitään väärää, että tekee lapsen parisuhteen ulkopuolella, jos molemmat (äiti ja isä) ovat hommassa mukana ja ottavat vaikkapa yhteishuoltajuuden.


Mä en ole oikein ikinä haaveillut lapsista, en osaa sanoa olisinko ruvennut haaveilemaan joskus keski-ikäisenä, mutta vaikea kuvitella itseäni tilanteeseen, jossa yritän epätoivoisesti miettiä miten saisin siementä sisääni.
Mä en vaan kykene ymmärtämään, mutta toisaalta, eipä se multa oo pois.
Itsekästä tosin, ja väärin niitä lapsia kohtaan.

Mun mielestä lasten hankkiminen on aina itsekästä.

Mites muuten naisparien lapset? Onko tärkeimpänä pointtina se (biologisen) isän olemassaolo, toisen vanhemman olemassaolo vai riittääkö isän roolissa toimiva (ei-biologinen isä..)?

 

Mä en varmaan kuulu kategoriaan yksin lapsen tehneet, koska en tietoisesti hankkiutunut raskaaksi. Mutta se oli tietoinen päätös tietenkin etten aborttia tee ja päädyin pitämään lapsen joka sai alkunsa yhden yön suhteesta.

 

Ajatus on todella vieras itselleni. Ehkä siksi, että olen avioerolapsi, ja olen kärsinyt "isättömyydestäni" - vaikken oikeasti ole todellakaan ollut isätön sanan varsinaisessa merkityksessä, vaan tapasin kuitenkin isääni säännöllisesti muutaman viikon välein. Toivoin kuitenkin lähes täysi-ikäiseksi asti salaa, että vanhempani palaisivat yhteen ja minullakin olisi normaali, ehjä ydinperhe.

Siksi mun on todella, todella vaikea kuvitella, että ehdon tahdoin tekisin tähän maailmaan jo valmiiksi isättömän lapsen.

 

Rehellisesti, en osaa sanoa. Ajatus tuntuu ikävältä, sellaiselta että siinä on ajateltu enemmän vain omaa halua lisääntyä, ei lasta. Toki on paljon sellaista etävanhemmuutta että se toimii ja aikuiset ihmiset osaavat sopia sulassa sovussa kaikki lapseen liittyvä. Ja eihän se, että lapsi on yksinhuoltajan lapsi, tarkoita etteikö muita aikuisia olisi lapsen elämässä riittämiin.

Silti.

Ajatuksessa on minusta jotain pielessä, että lähdetään hankkimaan lasta yksin. Miksi? Miksi sellainen lähtökohta? Miksi ei voi odottaa parisuhdetta, jolloin vanhemmuus EHKÄ on helpompaa? Tai miksi ei saa aikaiseksi toimivia parisuhteita? Kaikenlaisia kysymyksiä tulee mieleen enemmän kuin omia valmiita mielipiteitä asiaan.

Toisaalta moni avio/avoliitto päättyy nykyään eroon. Niitä etävanhempia on siis näilläkin lapsilla, jotka ovat joutuneet kokemaan vielä vanhempien avioeronkin.

 

Ajatuksessa on minusta jotain pielessä, että lähdetään hankkimaan lasta yksin. Miksi? Miksi sellainen lähtökohta? Miksi ei voi odottaa parisuhdetta, jolloin vanhemmuus EHKÄ on helpompaa? Tai miksi ei saa aikaiseksi toimivia parisuhteita? Kaikenlaisia kysymyksiä tulee mieleen enemmän kuin omia valmiita mielipiteitä asiaan.

En tiedä, minkä ikäisiä te muut kirjoittajat olette. Mutta itse yli 30-vuotiaana ihan sattumalta tunnen paljon ikäisiäni naisia, joilla ei ole parisuhdetta eikä lapsia. Ja tietääkseni heistä ehkä vain yksi on sellainen, joka ei edes halua lapsia koskaan. Suurin osa on puhunut jo pitkään, miten haluaisi lapsia jossain vaiheessa. Yhdellä oli parisuhde, jossa hän yritti saada miehen lämpenemään ajatukselle siinä onnistumatta, ja lopulta tulikin ero (ihan muista syistä tosin). Ja koska sen tietää, ettei ikäisilläni naisilla enää hirveästi ole hedelmällisiä vuosia jäljellä - tai ainakin se hedelmällisyys laskee koko ajan - ymmärrän hyvin, jos jossain vaiheessa ei enää jää "odottelemaan" parisuhdetta.

Syitä, joiden vuoksi suhteet eivät ole kestäneet, on varmasti yhtä monta kuin on ihmisiäkin. Noissa minun tuttavissani suurimmalla osalla on kuitenkin takanaan ainakin yksi pitkä suhde, eli kyse ei ole siitä, etteivätkö he kykenisi ihmissuhteeseen. Mutta aina ne suhteet eivät silti kestä, vaikka aikansa olisivatkin ihan toimivia.

Ja aina ei elämä mene niin kuin ajattelee, että olisi ihanteellisinta. Tottakai on helpompaa saada lapsi toisen ihmisen kanssa kuin yksin - on joku, jonka kanssa jakaa valvominen, vastuu, huolet ja ilot, ja toisaalta joku auttaa raskausaikana, on mukana synnytyksessä, auttaa synnytyksen jälkeen, jakaa lapsenhoidon... Mutta jos ei ole mahdollista tähän monen mielestä ehkä ideaaliin, niin silloin pitää miettiä, mikä on se toiseksi paras vaihtoehto. Jollekin se voi olla se, että hankkii lapsen yksin ja elää perheenä tämän kanssa.

Hyvin harva varmaan alunperin suunnittelee hankkivansa lapsen nimenomaan yksin. Aika vahvasti meihin lienee iskostunut ajatus kahden vanhemman perheestä. Mutta elämä ei aina kulje normien mukaan. Joskus pitää tehdä normista poikkeavia ratkaisuja, jos haluaa saada elämässä sen, mitä haluaa. Tällaisessa asiassa se vaatii kyllä varmasti harkintaa ja uskallustakin.