Kysymys ei ole "urhaamisesta", niin kuin se monesti ajatellaan. (ulkopuolisen tahdosta tehty, kuten vaimonpoltot Intiassa) Valotan nyt sen verran, että ns. sielut (tai miksi kukainenkin haluaa niitä kutsua) ovat "taivaassa" jo ennen syntymäänsä maan päälle. Ja tänne tullaan kasvamaan ja hankkimaan kokemuksia asioista, joita "taivaassa" ei voi kokea.
Tulemme tänne itse valitsemiimme olosuhteisiin, jotka parhaiten täyttävät henkiset tarpeemme.
Tuo oli suoraan kirjasta, jonka perään kerrotaan esimerkki pultsarista, joka on ennen syntymäänsä päättänyt tällaisen polun elämälleen, toista ihmistä auttaakseen. Me kaikki olemme henkimaailmassa sopineet toistemme auttamisesta, vaikkemme edes tuntisi täällä toisiamme.
Itse koin myös valtavan odotus - menetys -tapahtuman muutama vuosi takaperin ja voi sitä suuttumuksen, katkeruuden ja kyynelten määrää! Nyt jos tapahtumaan vaikuttanut henkilö tulisi kadulla vastaan, niin en kertakaikkiaan voisi tehdä muuta kuin halata ja kiittää kauniisti siittä, mitä tapahtui, sillä olen saanut niin paljon hyvää "tilalle."
Kauniisti ja osuvasti on sanottu myös "Sound Of Music" -elokuvassa: "Kun Jumala sulkee oven, hän aukaisee jossakin ikkunan."
Ystäväni ovat monta kertaa ihmetelleet, miten jaksan "nousta tuhkista" kerta toisensa jälkeen. Ja vastaus on yksinkertaisesti se, että
luotan siihen, että kaikella on tarkoituksensa. Kaikki ei selviä heti, ei edes vuosien tai kymmenien vuosien kuluttua, mutta katkeroituminen söisi minut elävältä eikä olisi oikein läheisiäni kohtaan. Elämä jatkuu kaikesta huolimatta, ja jokaisella on mahdollisuus valita, kuinka sitä aikoo jatkaa. Jatkamatta jättäminen aiheuttaa sen, että sielu joutuu opetteleman samaa läksyä uudelleen ja uudelleen. Minun oppituntini uskoakseni on juuri joku odotukseen ja menetykseen liittyvä, olen sen kokenut niin monta kertaa.
Sympatiani ovat täysin aloittajan luona, sama olisi voinut tapahtua minullekin esikoista synnyttäessä (imukuppisynnytys, lääkäri toheloi yli puoli tuntia uudella imukupilla, jota ei ollut ennen käyttänyt). Ja tottakai pelottaa, että tuleva synnytys on yhtä vaikea/vaikeampi. Luottamus lääkäreihinkin on ihan nollalukemissa.
Siltikin, que sera, sera...
Yksi asia, mitä voimme kaikki tehdä, on rukoilla aloittajan ja perheen jaksamisen puolesta, kaikki omalla tavallamme vilpittömin mielin, pyytää heille ajatuksissamme hyvää.
T: mammammaa tippa linssissä