Kyynärpäilläkö täällä vain pärjää päiväkodista lähtien?

[väärin tehnyt mietiskelijä]

Mietityttää tämä maailman meno. Miten herkät ihmiset tulee tulevaisuudessa pärjäämään? Tuntuu, että elämässä pärjää vain osaamalla töniä ja talloa muita. Siis itsekkyydellä ja omaa etua tavoittelemalla. Onko kohtelias ja hyvä, toiset huomioon ottava käytös aivan katoavaa kansanperinnettä?

Oma lapseni on jotenkin niin hirveän herkkä ja symppis. Päiväkodista tullessa lähes päivittäin jutellaan siitä, miksi joku lapsi sanoi tai teki jotain mikä häntä on jäänyt askarruttamaan. Vienyt tavaran kädestä, sanonut piirrustusta rumaksi tai lasta tyhmäksi jne. Olen yrittänyt sanoa, että ei kaikkea tarvi vain kestää ja takaisinkin saa sanoa, mutta ei, hän ei halua. Menee kuulemma mieluummin isolle kivelle istumaan yksin ja miettimään.

Eilen viimeksi juttelimme näistä ja sanoin sitten kuulleeni, että joillakin ihmisillä on ruma sydän ja siksi he kiusaavat toisia ja tykkäävät pahoittaa jonkun mielen. Aamulla hoitoon viedessä lapsi kysyy minulta muuttuuko hänenkin sydämensä rumaksi jos hän sanoo jollekulle tämän sydämen olevan ruma? Ei kuulemma aio sanoa, koska ei halua että hänen sydämensä muuttuu rumaksi.

Mutta siis, sanot niin tai näin ja aina tulee lisää pohdittavaa ja selitettävää. :/

Miten te muut, joilla on herkkiä / kilttejä / kohteliaita / hyväntahtoisia pohdiskelevia lapsia, käsittelette näitä asioita lasten kanssa? Välillä sitä vaan väsyy ja toivoo, että lapsi vain vetäisi samalla mitalla "turpaan". Vaikka oikeasti olen kyllä onnellinen siitä, että lapseni on tällainen hyvää tahtova pohdiskelija.

 

["Misty"]

Minulla on tällainen 3-vuotias. Mutta olen huomannut, että näillä elämönohjeilla voi tuollaiseen herkkikseen olla myös negatiivinen vaikutus. Koska on itse niin killtti ja sääntöihin takertuva, ei meinaa millään kestää toisten sääntöjen rikkomista ja tuhmailua. Jo hampaidenpesu on meillä sellainen, että lapsi kokee olevansa tuhma lapsi, jos ei pese hampaitaan ja sitten hammaspeikko tulee jne. Suorastaan pelkää hammaspeikkoa. Emme ole sillä tosiaankaan pelotelleet, mutta lapsi kokee sen niin. Ja sitten ruokapöydässä kun syö jäätelöä, kyselee että tuleeko se hammaspeikko nyt, kun joku on joskus keksinyt mainita, että hammaspeikko tykkää sokerista jne. Joten olen todennut, että ehkä tällaisille herkkiksille ei niin kauheasti edes kannata kaikkea selittää, kun ottavat kaiken niin kirjaimellisesti ja enemmän sitten ehkä ahdistuvatkin asioista. Enkä haluaisi että tuon ikäinen tuntisi jo syyllisyyttä milloin mistäkin, siis siitä että on lapsi ja käyttäytyy iälleen tyypillisellä tavalla.

 

[alkuperä]

Onko teidä kaikkien muiden muksut noita toisenlaisia joiden takia meillä päivittäin keskustellaan??

 

[miiiii]

Olen käynyt lapsen kanssa keskusteluja siitä, että maailma on epäreilu paikka. Aina asiat ei mene sillein, miten omasta mielestä kuuluisi mennä. Pitää löytää tasapaino, ettei tule itse jyrätyksi, muttei myöskään itse jyrääjäksi.

Koitan kovasti opettaa lapselle ja uskoa siihen, että ystävällisyydellä kuitenkin pärjää elämässä paremmin kun olemalla vaan omaa etuaan tavoittelemassa. Toki monilla aloilla nykyään on tärkeää osata tuoda itsensä esiin, muuten jää muiden jalkoihin. Mä niin haluan uskoa, että se miten itse muita kohtelee, palaa sulle takaisin.

 

[Viikate]

Minä olin lapsena ap:n lapsen kaltainen. Minun oli hyvin vaikea pitää puoliani ja monta kertaa päädyinkin sitten kiusatun rooliin, vaikka toisaalta olin ulospäinsuuntautunut ja pidetty. Hyökkäävämmät lapset ottivat kyllä hanakasti hampaisiinsa huomattuaan, ettei minusta ole vastusta. Kotonakin kasvatettiin lähinnä liialliseen kiltteyteen ja alistuvuuteen ja kantapään kautta piti oppia maailman raadolliset säännöt.

 

["vieras"]

Meillä kanssa lapsi (kohta 4 vuotta) siirtynyt "isojen" ryhmään kuukausi sitten päiväkodissa ja itseäni ahdistaa, että nyt se maailman kovuus alkaa jo tuntua. Tyttö puhuu, että se ja se lapsi ei halua olla hänen kaveri ym. juttuja ja huomaa, että monet pienet sanat ja teot vaivaavat mieltä. Kuitenkin maailma on mikä on ja lasten pitää kovettua kasvaessaan pärjäämään siinä, ikävää mutta totta...Itse tietysti toivoisi, että lapsi säilyisi ilman isompia kolhuja mahdollisimman pitkään.

 

[alkuperä]

Kiitos teille kommenteistanne. Täytyy siis vain jaksaa jatkaa keskusteluja. Siis antaa lapselle mahdollisuus "purkaa ja käsitellä" kokemansa "vääryydet". Ehkä hän pikkuhiljaa ymmärtää ja oivaltaa, että elämä on...

Ihana asia on, että hänellä on samanhenkinen ystävä. Eivät ole samassa päiväkodissa, mutta mahdollisesti vartuttuaan pystyvät kenties keskenäänkin juttelemaan kokemuksistaan ja kasvamaan yhdessä. Täytynee vaalia tätä heidä suhdettaan!