Ottis ilmoittautuu suurkuluttajaksi. Ikää 45. Vauvahaaveet jäämässä taakse ihan puhtaasti kaikessa toivottomuudessaan. Miehiä 1, lapsia 0, kissoja 2, siinä minun elämäni saldo. Työpaikka edelleen samassa rakennuksessa, jossa vuonna -74 aloitin koulutaipaleeni. Luokasta onneksi pääsin eroon jo pari vuotta sitten, joten jotain edistystä on elämässäni tapahtunut kuitenkin =).
Vauvahaave oli kaikessa mahdottomuudessaan toteutua kesällä 2009, jolloin Kreikan loman tuliaisina sain plussan r-testiin. Tuolloin oli ovis siirtynyt varmaankin lomastressin seurauksena ja ovis tapahtui kp17. Vieläkin muistan kuin eilisen päivän, kuinka lauantai-aamuna 'suostuin' miehen yllytyksiin pupustella ajatellen, ett "Eihän sitä tiedä jos vaikka ovis olisi myöhässä'. Asiaa en sittemmin tuon kummemmin ajatellut, vana uskoin käyneen kuin monta kertaa aiemminkin, että 'hutihan tästäkin kierrosta tulee'. Loma loppui, palattiin koti-Suomeen ja mieskin vietti vielä lomaa eikä niin ihanalla tavalla ollenkaan, vaan kun keskiviikkona palattiin kotiin, käsitti hän oikeudekseen ottaa kuppia torstainakin ja tuon päivän hän puhui puhelimessa koko (h**vetin*) päivän. Perjantaina sama rata jatkui ja muistan kuinka linnottauduin silloisen maailmani kilteimmän ja rakkaimman kissani kanssa kattelemaan videoita meidän kesäkamariin. Veli kävi kavereineen houkuttelemassa kupin ottoon niin miestä kuin minuakin, mutt minua ei vaan huvittanut ja mies ei enää uskaltanut ottaa mitään.
Viikonloppu kului ja sunnuntaina vahvistui epäilys, ettei kaikki ole kuin ennen, sillä täti-oireet olivat kyllä päällä, vaan eipä tuota punanuttua näkynyt eikä kuulunut. Tuolloin en vielä ollut r-testien suurkuluttaja, vaan sunnuntaina tein netissä raskauslaskurilla testin, kuinka pitkällä olisinkaan, jos olisin raskaana. Ko. tiedoston tallensin koneelleni ja lähetin sen miehen s-postiin ja lähdin mökille sanaakaan sanomatta. Halusin miettiä mikä eteen ja mitä sitten jos sittenkin kuitenkin olisin r.a.s.k.a.a.n.a, sillä ajatus oli utopistinen. Reumani vuoksi olin jo 14 vuotiaana saanut tuomion, ett raskaaksi ei kannata edes yrittää tulla, sillä lapsella olisi vain promillen mahdollisuus olla terve käyttämäni lääkityksen vuoksi. Tuon lääkityksen olin kuitenkin lopettanut, kun vauvahaave alkoi mielissä itää. Se lähti miehestä liikkeelle. Juuri lääkityksen lopettamisen varoajan kuluttua olinkin siis yht'äkkiä raskaana, mikä tuntui aivan uskomattomalta.
Iloa ei kauaa kestänyt, vaikkakin ekassa kontrolliultrssa näkyi lääkärin mukaan ihanteellisen pyöreä kohtu ja "hyvin alkanut raskaus". Sydämenlyöntejä ei kuitenkaan näkynyt, vaan lääkäri epäili, ett "ehkä huomenna näkyisi jo" ja antoi uuden ajan viikon päähän. En jaksa tähän kirjata kaikkia ajatuksia mitä mielessäni pyöri tuona aamuna ultraan lähtiessä, mutt jotenkin tiesin, ettei meille ole lasta tulossa ja niinhän se oli, että uudessa ultrassa näkyi enää riekaleita sikiökalvosta ja virallisessa lausunnossa minulla todettiin olleen 'tuulimunaraskaus', sillä sykettähän ei alkiolla koskaan havaittu. Seuraavana aamuna ajoin taas 100 km sairaalaan ja kaavintaan. Samalla poistettiin kohdunsuulla havaittu polyyppi.
Kuolemanultran ja kaavinnan jälkeen toivo vauvasta oli hyvin vauva ensimmäisen puoli vuotta, ehkä pitempäänkin, mutta hiljalleen toivo alkoi hiipua ja niin alkoi hiipua myös into pupuilla vauvan alkuunsaamiseksi ja tuntui suhdekin miehen kanssa/ mieheen mutkistuneen. Tänä päivänä elämä on tasapaksua tylsyyttä, jos näin voi sanoa
.. mutt tavallaan kuitenkin täynnä toivoa siitä että jonain päivänä elämä näyttää kyntensä ja haaveet toteutuvat. Paljon on jo toteutunutkin, mutta täytyy vain oppia elämään sen ajatuksen kanssa, että me ei lisäännytä, vaan ilo ja onni on löydettävä siitä mitä nyt on...
