Hölmölän-iita piipahtaa kotvan.
Tänään, vihdoin on ollut hyvä päivä taloasian suhteen, edistystä hieman.Paperit alkaneet edes hieman menemään eteenpäin, toukokuussa tulee jo kaksi pitkää raskasta vuotta täyteen homeen tultua ilmi. Meillä on siis hometalo, home sweet home, etten sanoisi, kirjaimellisesti.
Mies, voi hyvin, käy yhä kontrolleissa aika ajoin, mutta tilanne hyvä. Hänellä oli 2 vuotta sitten imusolmukesyöpä, mikä onneksi saatiin selätettyä. Kasvain on yhä luun sisällä, mutta ei ole aktivoitunut, kyseinen syöpä uusiutuu yhtä helposti kuin lähtee poiskin.Stressaava uusiutumisen pelko siis seuraa arkipäivissämme.
Lapset voivat mainiosti, ihania maaliman menoa ajattelevia juttukavereita.Mainio tunne, kun voi jutella lastensa kanssa kaikenlaisista asioista, kuinka paljon nuo pikkuihmiset ajattelevatkin.
Veeti 8v sanoi tuossa joululomalla kun juteltiin kahdestaan pitkä tovi: "äiti, minä tiedän , että isi olisi voinut kuolla, se syöpä sana tarkoittaa sitä." Tästä asiasta ei silloin puhuttu lapsille sillä sanalla, olivat silloin niin pieniä, etteivät vielä tajunneet mikä isillä hätänä. Tuona iltana koin suurta ahdistusta, katsoin poikaa josta näin hurjan pelon, häpeän kun myönsi pelkonsa, itkua yritti pidättää. Halasin ja sanoin, että niin, niin siinä olisi voinut käydä, mutta isi voitti sen sairauden. Minulla kyyneleet valui pitkin poskea ja kerroin kuinka hieno asia on kun uskaltaa kertoa peloistaan ja kuinka se auttaa omaa oloaan. Siihen poika "äiti, on minulla käynyt aika hyvä tuuri , kun minulla on sinä ja isi. "
Hometalo meinaa viedä minulta voimat kokonaan, se valtava kaipuu kotiin, lasten ikävä kotiin, omaan pihaan ja se kaikki. On kaamea tunne menettää koti. Koitan ajatella, tätä kestää aikansa, ei tämä taistelu voi loputtomiin kestää"-ajatuksilla, mutta silti olen välillä aivan lamaantunut. Tiedän kuinka minun pitäisi jaksaa taistella, mutta yhtäkkiä olenkin kuin kone, mikä toimii kun on pakko.
Pari päivää sitten yhtäkkiä huomasin toisella kaksosistamme , Pinjalla, oudon surullisen katseen katsoessaan minua, kun minä katsoin häntä takaisin , hän noloontui. Sanoi " äiti rakastan sinua." Lapsetkin varmasti huomaavat suruni ja pelko paistaa läpi. Touhuamme yhdessä , askartelemme ja sen sellaista, mutta varmasti he huomaavat hymyn takaa, että äitin ajatukset on muualla.
Voi että miten kaipaan hetkeä , kun ...niin, no elämään kuuluu murheita , iloja , suruja...luulinko , että tätä elämää katsellaan ruusunpunaisinlasein päivästä päivään. En luullut, mutta silti kaipaan hetken huilitaukoa, time out.
Siltikin tämän valtavan taakan kanssa, se rakkaus mikä vallitsee ympärilläni, lasten silityksissä, jutteluissa, miehen katseessa, teoissa, pienissä arkiasioissa, saa minut jatkamaan tätä taistelua, taistelua elämän kanssa.
Tarkoitus ei ollut kirjaa kirjoittaa... Mutta..
Tänään, vihdoin on ollut hyvä päivä taloasian suhteen, edistystä hieman.Paperit alkaneet edes hieman menemään eteenpäin, toukokuussa tulee jo kaksi pitkää raskasta vuotta täyteen homeen tultua ilmi. Meillä on siis hometalo, home sweet home, etten sanoisi, kirjaimellisesti.
Mies, voi hyvin, käy yhä kontrolleissa aika ajoin, mutta tilanne hyvä. Hänellä oli 2 vuotta sitten imusolmukesyöpä, mikä onneksi saatiin selätettyä. Kasvain on yhä luun sisällä, mutta ei ole aktivoitunut, kyseinen syöpä uusiutuu yhtä helposti kuin lähtee poiskin.Stressaava uusiutumisen pelko siis seuraa arkipäivissämme.
Lapset voivat mainiosti, ihania maaliman menoa ajattelevia juttukavereita.Mainio tunne, kun voi jutella lastensa kanssa kaikenlaisista asioista, kuinka paljon nuo pikkuihmiset ajattelevatkin.
Veeti 8v sanoi tuossa joululomalla kun juteltiin kahdestaan pitkä tovi: "äiti, minä tiedän , että isi olisi voinut kuolla, se syöpä sana tarkoittaa sitä." Tästä asiasta ei silloin puhuttu lapsille sillä sanalla, olivat silloin niin pieniä, etteivät vielä tajunneet mikä isillä hätänä. Tuona iltana koin suurta ahdistusta, katsoin poikaa josta näin hurjan pelon, häpeän kun myönsi pelkonsa, itkua yritti pidättää. Halasin ja sanoin, että niin, niin siinä olisi voinut käydä, mutta isi voitti sen sairauden. Minulla kyyneleet valui pitkin poskea ja kerroin kuinka hieno asia on kun uskaltaa kertoa peloistaan ja kuinka se auttaa omaa oloaan. Siihen poika "äiti, on minulla käynyt aika hyvä tuuri , kun minulla on sinä ja isi. "
Hometalo meinaa viedä minulta voimat kokonaan, se valtava kaipuu kotiin, lasten ikävä kotiin, omaan pihaan ja se kaikki. On kaamea tunne menettää koti. Koitan ajatella, tätä kestää aikansa, ei tämä taistelu voi loputtomiin kestää"-ajatuksilla, mutta silti olen välillä aivan lamaantunut. Tiedän kuinka minun pitäisi jaksaa taistella, mutta yhtäkkiä olenkin kuin kone, mikä toimii kun on pakko.
Pari päivää sitten yhtäkkiä huomasin toisella kaksosistamme , Pinjalla, oudon surullisen katseen katsoessaan minua, kun minä katsoin häntä takaisin , hän noloontui. Sanoi " äiti rakastan sinua." Lapsetkin varmasti huomaavat suruni ja pelko paistaa läpi. Touhuamme yhdessä , askartelemme ja sen sellaista, mutta varmasti he huomaavat hymyn takaa, että äitin ajatukset on muualla.
Voi että miten kaipaan hetkeä , kun ...niin, no elämään kuuluu murheita , iloja , suruja...luulinko , että tätä elämää katsellaan ruusunpunaisinlasein päivästä päivään. En luullut, mutta silti kaipaan hetken huilitaukoa, time out.
Siltikin tämän valtavan taakan kanssa, se rakkaus mikä vallitsee ympärilläni, lasten silityksissä, jutteluissa, miehen katseessa, teoissa, pienissä arkiasioissa, saa minut jatkamaan tätä taistelua, taistelua elämän kanssa.
Tarkoitus ei ollut kirjaa kirjoittaa... Mutta..
jaksuja. :hug: ihana perhe kun jaksaa silti porskuttaa yhessä eteenpäin. :heart:
