Kunhan puran ajatuksiani

Mä en usko että naisilla on keskenään sellaista ystävyyttä, jota mä kaipaan, tai
en ole ainakaan sellaista kellään nähnyt olevan. Ehkä jos
on sisko, mutta muuten en usko. Mä olen ainakin tavannut elämäni aikana niin monia
ihmisiä, eikä yhdestäkään ole tullut mulle sellaista oikeaa ystävää, jonka kanssa
olisi läheiset välit. Jokaisella on ollut jotain suojamuureja, joita ei on ollut
mahdoton ylittää.

Mä olen niin yksinäinen, koska mulla on vain yksi oikea ystävä, mieheni ja äitiini
on myös läheiset välit. Puuttuu sellaiset ystävät, joilta saa uutta ajateltavaa ja
erilaista perspektiiviä kun mitä omalta perheeltä saa.

Mulle ei soiteta koskaan, tai pyydetä johonkin. Jos mä jotain "ystävää" olen halunnut
nähdä, on mun ollut pyydettävä. Se on loukkaavaa ajan mittaan, joten kun lopetin
sen, ei jäljelle jäänyt enää ketään. Tuntuu hassulta, että yksinäisiä ihmisiä tuntuu
kuitenkin olevan pilvin pimein, mutta mä en tapaa niitä, jotka mua oikeasti kaipaisi
tai keitä minä haluaisin ystäväkseni. Eihän kaikkien kanssa synkkaa todellakaan.

Ystäviä olen etsinyt netistäkin, tuloksetta. Tuttuja olen löytänyt, niitä joita
voi tavata, jos minä ehdotan ja jotka kertovat asioita, jos minä kysyn. Masentavaa.

 

Kuule, ihan samaa olen itsekin ajatellut.

Olisiko ne ystävät pitänyt saada silloin lapsuudessa? Itselläni oli kaksi parasta ystävää eri aikaan, mutta kasvoimme ilmeisesti erilleen murrosiässä. Tämän jälkeen en ole sellaista tosiystävää tavannut. Silti vielä ystäviä toivon löytäväni ja ilmoituksen tänne jätin. Toivo siis elää.

Aikuisiässä tuntuu olevan kaikilla jo ne ystävät ja omat kuviot ja tällaisen yksinäisen on ilmeisesti mahdotonta sopia joukkoon. Sitä tuntee aina itsensä jotenkin ulkopuoliseksi. Tunkeilijaksi. Sinkuilla on omat sinkkuystävänsä, perheellisillä on omat ystäväperheet. Mihin mahtuu perheellinen ihminen, jolla ei ole ystäviä? Entä kun puolisollakaan ei ole ystäviä? Onko meidän tulevaisuus se, että vietämme sen todellakin kaksistaan katsellen lasten kasvua?

Olen paljon kotona, sillä en halua olla Aina Se, joka kysyy voiko mennä kylään tai haluaako toinen tulla meille. Voisin yleistää, että kerran puolessa vuodessa jokainen näistä kavereista, joita tapaan näinkin säännöllisesti, ottaa yhteyttä ja kysyy voiko tulla käymään minun luonani. Miten siinä sitten pitäisi soitella huomattavasti useammin, kun haluaisi tavata? Tuntuu, ettei toinen halua tavata, kun ei ota yhteyttä.

Nykyaikana on kiirekiirekiire, mutta sekö on sitten joku syy ystävyyden kaatumiseen, katoamiseen tai puuttumiseen? Ei minun mielestäni.
Kun kaverin tapaa, eli sanotaan nyt vaikka peräti joka toinen kuukausi, jää automaattisesti keskusteluissa jalkoihin se hiljaisempi osapuoli. Tuntuu, että toisella on niin paljon sanottavaa ja kerrottavaa, että tämä harvinainen vierailu menee pääasiassa toisen yksinpuheluun ja ujompi nyökyttelee vieressä ymmärtäväisenä.

Vierailun jälkeen on tyhjä olo. Väsynyt. Tuntuu, kuin ei olisi saanut siitä mitään irti. Tapahtui tämä vierailu siellä jossain tai kotona, aina puhuu tämä toinen. Asiat niitänäitä parin kuukauden tapahtumia, ei mitään oikeasti henkilökohtaista. Juoruja. Ei omia kuulumisia. Muiden mielipiteitä, ei omia.

Näiden pitkästyttävien tuntien jälkeen sitä miettii, että kysyiköhän tämä toinen laisinkaan, että mitä minulle kuuluu? Ja jos kysyi, niin ehdinkö sanoa kahta lausetta enempää vai tyydyinkö vastamaan tämän perus "ihan hyvää" -lausahduksen?

Vielä se jäi mieleen, että onko pariskuntasuhteissa mahdollista puhua oikein mieltä askarruttavista asioita vai meneekö se aina siihen meidän ja teidän parisuhteiden tai puolisoiden vertailuun? En tiedä, kun ei meillä yhtään tuttavapariskuntaa ole, mutta näin voisin kuvitella.

Kuten edellä, minunkin paras ja ainoa ystäväni on oma rakas mieheni. Toinen ihminen, joka on hyvin läheinen, on anoppini. Silti sitä kaipaa hieman muita kuvioita, kuin aina vain oman perheensä. Tasavertaisen ystävyyssuhteen.

Että tällasta minulla mielessä..

 

\

Kuule, ihan samaa olen itsekin ajatellut.

Olisiko ne ystävät pitänyt saada silloin lapsuudessa? Itselläni oli kaksi parasta ystävää eri aikaan, mutta kasvoimme ilmeisesti erilleen murrosiässä. Tämän jälkeen en ole sellaista tosiystävää tavannut. Silti vielä ystäviä toivon löytäväni ja ilmoituksen tänne jätin. Toivo siis elää.

Aikuisiässä tuntuu olevan kaikilla jo ne ystävät ja omat kuviot ja tällaisen yksinäisen on ilmeisesti mahdotonta sopia joukkoon. Sitä tuntee aina itsensä jotenkin ulkopuoliseksi. Tunkeilijaksi. Sinkuilla on omat sinkkuystävänsä, perheellisillä on omat ystäväperheet. Mihin mahtuu perheellinen ihminen, jolla ei ole ystäviä? Entä kun puolisollakaan ei ole ystäviä? Onko meidän tulevaisuus se, että vietämme sen todellakin kaksistaan katsellen lasten kasvua?

Olen paljon kotona, sillä en halua olla Aina Se, joka kysyy voiko mennä kylään tai haluaako toinen tulla meille. Voisin yleistää, että kerran puolessa vuodessa jokainen näistä kavereista, joita tapaan näinkin säännöllisesti, ottaa yhteyttä ja kysyy voiko tulla käymään minun luonani. Miten siinä sitten pitäisi soitella huomattavasti useammin, kun haluaisi tavata? Tuntuu, ettei toinen halua tavata, kun ei ota yhteyttä.

Nykyaikana on kiirekiirekiire, mutta sekö on sitten joku syy ystävyyden kaatumiseen, katoamiseen tai puuttumiseen? Ei minun mielestäni.
Kun kaverin tapaa, eli sanotaan nyt vaikka peräti joka toinen kuukausi, jää automaattisesti keskusteluissa jalkoihin se hiljaisempi osapuoli. Tuntuu, että toisella on niin paljon sanottavaa ja kerrottavaa, että tämä harvinainen vierailu menee pääasiassa toisen yksinpuheluun ja ujompi nyökyttelee vieressä ymmärtäväisenä.

Vierailun jälkeen on tyhjä olo. Väsynyt. Tuntuu, kuin ei olisi saanut siitä mitään irti. Tapahtui tämä vierailu siellä jossain tai kotona, aina puhuu tämä toinen. Asiat niitänäitä parin kuukauden tapahtumia, ei mitään oikeasti henkilökohtaista. Juoruja. Ei omia kuulumisia. Muiden mielipiteitä, ei omia.

Näiden pitkästyttävien tuntien jälkeen sitä miettii, että kysyiköhän tämä toinen laisinkaan, että mitä minulle kuuluu? Ja jos kysyi, niin ehdinkö sanoa kahta lausetta enempää vai tyydyinkö vastamaan tämän perus "ihan hyvää" -lausahduksen?

Vielä se jäi mieleen, että onko pariskuntasuhteissa mahdollista puhua oikein mieltä askarruttavista asioita vai meneekö se aina siihen meidän ja teidän parisuhteiden tai puolisoiden vertailuun? En tiedä, kun ei meillä yhtään tuttavapariskuntaa ole, mutta näin voisin kuvitella.

Kuten edellä, minunkin paras ja ainoa ystäväni on oma rakas mieheni. Toinen ihminen, joka on hyvin läheinen, on anoppini. Silti sitä kaipaa hieman muita kuvioita, kuin aina vain oman perheensä. Tasavertaisen ystävyyssuhteen.

Että tällasta minulla mielessä..

 

Hups, enteriä vahingossa.


Mä kanssa luulen, että ne kunnon ystävyyssuhteet (läheiset) olisi täytynyt saada solmittua nuoruudessa, silloin kun ihmiset olivat edes vähän avoimempia kirjoja, vailla ihan kaikkia suojamuureja. Silloin kun itseä etsittiin, eikä ollut perhettä, hienoa uraa tai jotain muuta tekosyytä esteenä.

Silloin, kun ystävät olivat vielä tärkeitä ihan oikeasti, välttämättömyys, jotta pääsi juhlimaan ja tutustumaan maailmaan. Eihän sitä nyt yksin voinut.

Mulla kävi huono tuuri. Tutustuin vääränlaisiin ystäviin aikoinaan. Tuntuu jopa että mua vedettiin höplästä. Mulla oli nuoruudessa ja varhaisaikuisiällä kaksi ystävää, joita rakastin, niin kuin ystävää nyt voi, mutta jotka eivät rakastaneet minua. Kun tarve loppui, mut unohdettiin aika kylmästi. Muhun sattui ihan hirveästi. Haaveet ja kuvitelmat elinikäisestä ystävyydestä karisi sen siliän tien ja harmittaa että heihin luotin enkä esim. lukioaikana nähnyt enempää vaivaa tutustuakseni oman kouluni oppilaisiin paremmin. Toisaalta uskon, että he ovat ystäviä, jotka luontaisesti siihen lähelle tulevat ja siihen jäävät.

Mun viereeni ei jäänyt kukaan.

Jokainen ansaistsee tulla pidetyksi ihan sellaisena kun on. Ja löysinhän mä kultaisen ihanan miehenkin, jolle mä olen ihana juuri sellaisena kun olen, joten minussa ei kaikki vika ole, sen tiedän.

Kiitos sulle mammahoo kirjoituksestasi, tuntuu hyvältä tietää, että joku, jolla on samanoloisia ajatuksia, luki viestini ja tunsi jotain samaa. Kiitos.

:flower:

 

Ole hyvä vain. :hug: Itseäkin helpotti kyllä tämä lukeminen ja oman ajatuksen purkaminen.

Pyysin eilen miestäni lukemaan nuo meidän molempien tekstit ja hän sanoikin, että kylläpä siinä on paljon asiaa, joista ei koskaan oikein missään puhuta.

Itsekin olen ihmetellyt sitä, että miehelleni kelpaan täysin, kaikkine vikoineni niin miksei maailmasta sitten löydy yhtä ainoaa naispuolista ihmistä, jolle kelpaisin samalla tavalla, pyyteettömästi.

Myönnän, että en minäkään kaikista ihmisistä pidä, mutta tutustumisvaiheessa sen huomaa miten erilainen toinen on ja ei siitä sitten ystävyyttä kasvakaan.

Nämä on näitä mielessä pyöriviä monimutkaisia asioita, joita sitä yksinäisinä hetkinä pohtii. Onneksi olen päässyt pois siitä alemmuudentunteesta, joka masensi aiemmin. Enää en siis ajattele, että mikä vika minussa on tai miksi minussa on kaikki vika.

Kiitän minäkin kaikkia, jotka tähän asiaan haluavat omia näkökantojaan ojentaa.

 

Mistä päin mammahoo olet? Itse asun helsingissä. Olisi mukava kirjoitella ja tutustua.

 

ihan samat ajatukset täälläkin päin-
helpottavaa huomata että joku muukin kokee saman.
-pääkaupunkiseutu-

 

Voivoi.. Kylläpä mä tohelo olen enkä huomannut tot viestiä, anteeksi!

Jos nyt vielä näet niin kirjoittele postia osoitteeseen:

mammahoo@hotmail.com

 

voi ja oi.. mul on saman laisia kokemuksia.. oon saanu pysyviä ihmis suhteita nais ihmisiin nyt vasta vähän vanhempana.. oon nyt 31v ja kohta 32v.. viimesen 10vuoden aikana vasta 2 kaveruutta alkanu jotka on kestäny.. välil pidetään enempi yhteyttä ja toisinaan vaan kerran kuussa.. asutaan tosin eri paikkakunnilla ja kasvattaahan se puhelinlaskua.. mut varmaan mulla vaikutti nuorempana se et muutin tosi usein.. melkein jokavuosi oli uus koulu ja aina oli ulkopuolinen... välillä nykyäänkin tulee välillä niin pirun yksinäinen olo.. onhan mulla ihana mies.. ja mutsi.. mut kun välil vaan tarvitsis jotain muutakin seuraa.

 

Minullakin parhaat ystäväni ovat mieheni ja äitini.

Vielä lukiossa ja vuoden pari sen jälkeen meillä oli hyvin tiivis tyttöporukka joka sittemmin hajosi riitaisissa merkeissä...
Yksi ystävä minulla on, ainoa joka tuolloin jäi rinnalleni, sekä pari kaveria jota todella harvoin näen.
Mutta kaikki ovat eri paikkakunnilla nykyään ja tuntuvat olevan niin kiireisiä omien juttujen kanssa.

Työni on onneksi todella sosiaalista, mutta pelkään että tulen hulluksi yksinäisyydestä kun äippälomalle jäännin aika joskus koittaa.

Uskoin löytäneeni ystäviä, joiden kanssa voisin jakaa ilot ja surut vielä eläkkeelläkin...mutta kun vakiinnuin mieheni kanssa menivät sukset ristiin. 20-vuotias kun ei kuulemma voi vielä suunnitella häitä.
Yritin 8 kuukautta saada ystäväni ymmärtämään, mutta he laittoivat minut valitsemaan mieheni ja heidän välillään.
Ei jäänyt paljon vaihtoehtoja... onneksi valitsin mieheni.

Ihmettelen yhä näiden ihmisten reaktiota, he kun sanoivat kyllä pitävänsä miehestäni, mutta eivät kuulemma voineet antaa siunaustaan naimisiin menolle. Mietin, enkö tuntenutkaan heitä ollenkaan.
Ymmärtäisin, jos mieheni olisi juoppo tai väkivaltainen tai mitä vain, mutta kaikki muut (perheeni, muut ystäväni) ovat "rakastuneet" häneen ja hän on todella ihana mies.
Miksei voi hyväksyä toisen tahtoa sitoutua nuorella iällä, vaikkei itse kokisikaan olevansa valmis siihen?
En ymmärrä mitä tapahtui...

Kiitän luojaa pikkusiskostani, josta on jo hiukan ystäväksikin, olen varma että suhde syventyy kun hän hiukan vielä vanhenee. Nyt hänelle ei vielä ihan kaikesta voi puhua.
Vielä olemme niin eri maailmoissa vaikka muutoin olemmekin samalla aaltopituudella (esim. huumorin ym. suhteen), vaikkei ikäeroa olekaan kuin 5 vuotta. Hän täytti juuri 18.

Elättelen toiveita, että jonain päivänä minullakin olisi todellinen ystävä hiukan lähempänä asuinpaikkaani.
Minä kun olen niin kovin sosiaalinen että viimeiset kaksi vuotta on ollut todella vaikeaa.

 

Todella kurja kuulla, että meitä yksinäisiä, ihmisten potkimia, on muitakin.

Varsinkin tämän edellä mainitun (sori, unohdin nimen) tarina sai aikaan todella pahan mielen. Koskaan ei pitäisi joutua valitsemaan ystävien ja rakkaan välillä. Usein olen tähän tilanteeseen törmännyt (en henk.koht.) ja ihmetellyt, miten sitten voiton vie ne ystävät. Itsekin meinaan valitsisin miehen, jos varma parisuhteesta ja sen kestävyydestä sekä molempien tunteista olen.

Voimmehan me kaikki keskenämme ajatuksia vaihdella, jos haluatte? Ihan privana siis. Mun osoite oli jo tossa aiemmin.

Aurinkoisia päiviä kuitenkin kaikille toivotan, paistaa se meillekin.

 

Mulla on ihan samoja ajatuksia kuin sinulla. Jos en itse pidä yhteyttä ns. ystäviin niin ei kukaan soita tai viestittele minulle ikinä. Onneksi on sisko jonkan kanssa voi puhua, mutta elämäntilanteet on aika erinlaiset, että ei ehkä kuitenkaan aina olla samalla aaltopituudella. Voi tietysti olla, että olen vain niin tyhjänpäiväinen ihminen, että kukaan vaan ei välitä

 

\

Voi tietysti olla, että olen vain niin tyhjänpäiväinen ihminen, että kukaan vaan ei välitä

Joo, ajatus hiipii helposti mieleen, mutta sit löytyy se tunne, että ei se niin voi olla, eikä olekaan. Jokainen ansaitsee välittämistä ihan omana itsenään.

 

Turhauttaa...

Miehelläni alkoivat vuorotyöt ja joka toinen viikko illat menee yksin...
Tänään tein pitkän päivän töissä, jottei aika kävisi niin pitkäksi, mutta eipä sekään tunnu auttavan.

Luulen, ettei ehkä kukaan lähelläni huomaa kuinka yksin välillä tunnen olevani. Eniten sattuu se, ettei edes syntymäpäivänä käy ketään ystävää kylässä. Ne jotka muistavat asuvat kaukana ja onnittelevat tekstiviestillä.
Ennen juhlittiin porukalla.
Uutena vuotena, vappuna, juhannuksena...kaikkina juhlina jotka vietin ennen ystävieni kanssa...tunnen olevani niin yksin.

Emme kyllä silloinkaan istu kotona vaan nykyään yleensä sukuloimme, olemme vanhempieni luona. Mutta kaikki nämä päivät muistuttavat minua siitä miten asiat olivat ennen.

Olen ulospäin edelleen niin hyväntuulisen oloinen, ettei kukaan varmaan tajua miltä minusta tuntuu, vaan kaikki luulevat minun päässeen yli pettymyksestäni. En ole vihainen, en kait katkerakaan, mutta olen yksinäinen, siitä ei pääse mihinkään.

Onneksi mies tulee kohta kotiin...mutta sitten mennään nukkumaan ja huomenna on uusi yksin vietettävä päivä edessä.

 

\

En ole vihainen, en kait katkerakaan, mutta olen yksinäinen, siitä ei pääse mihinkään.

Mistä päin kirjoittelet?

Olisi kiva tutustua aidosti yksinäisiin ihmisiin. Mä oon tutustunut vain niihin näennäisesti yksinäisiin, joilla kuitenkin on jo niin paljon ystäviä ja menoa, etteivät edes pidä säännöllistä yhteyttä. Meili kerran viikossa ei paljon lämmitä... no ehkä vähän.

 

\

Mistä päin kirjoittelet?

Olisi kiva tutustua aidosti yksinäisiin ihmisiin. Mä oon tutustunut vain niihin näennäisesti yksinäisiin, joilla kuitenkin on jo niin paljon ystäviä ja menoa, etteivät edes pidä säännöllistä yhteyttä. Meili kerran viikossa ei paljon lämmitä... no ehkä vähän.

Tampereeltahan minä.

 

Täältä Tampereelta löytyisi ystävä, haluaisitko tutustua?

 

Mulle ei soiteta koskaan, tai pyydetä johonkin. Jos mä jotain "ystävää" olen halunnut
nähdä, on mun ollut pyydettävä. Se on loukkaavaa ajan mittaan, joten kun lopetin
sen, ei jäljelle jäänyt enää ketään. Tuntuu hassulta, että yksinäisiä ihmisiä tuntuu
kuitenkin olevan pilvin pimein, mutta mä en tapaa niitä, jotka mua oikeasti kaipaisi
tai keitä minä haluaisin ystäväkseni. Eihän kaikkien kanssa synkkaa todellakaan.

Ystäviä olen etsinyt netistäkin, tuloksetta. Tuttuja olen löytänyt, niitä joita
voi tavata, jos minä ehdotan ja jotka kertovat asioita, jos minä kysyn. Masentavaa.

Täällä ihan samoten. Ja kaikki tuo alkoi, kun lapseni syntyi. Kaverit jätti. Ja nyt sekin, mikä enään on jäljellä, joka pitää mua vaan roskakorinaan, aina vaan tekee ohareita, jos ollaan esim. kaupunkiin lähdössä. Hän ilmoittaa puolta tuntia aiemmin, ettei tulekaan. Ei tuokaan kivaa ole!

Ja esim. jos haluaisi lähteä viihtelle (silloin harvoin kun haluaisi mennä, jos saa kaverin), ja vaikka viikkoa ennenkin kysyn jotakuta, ja sovitaan alustavasti. Niin hän ilmoittaa sitten sovitun päivän aikana, ettei lähdekään! Joka ikinen on tehnyt näinkin.

Mikähän siinä sitten on, ettei lupauksiaan voi pitää, vaikkei mikään sydänystävä olekaan? Vähemmästäkin menee usko oikeaan ystävyyteen!

 

oli tossa sellai asia, johon voisin pari sanaa sanoa..

Usein mielestäni just lapsettomat ystävät meille "lapsellisille" ovat niitä oharin tekijöitä ja katoavia kavereita.

Ihan kuin he luulisivat, ettei meillä ole muuta elämää.

Seurustelu alkaa, niin ystävä jätetään, koska hänellä ei enää ole aikaa muuhun. Kysyikö kukaan koskaan, että onko aikaa muuhun? Ei.

Kun ollaan raskaana, yhtäkkiä ystävät jää. Ainakin, kun ei enää baareihin lähde mukaan, lähes vuoteen. Vuosi on pitkä aika olla erossa, ihan noin niinkö toimivan ystävyyden kannalta. Kysyikö kukaan, saako tulla käymään tai voidaanko nähdä? Ei.

Lapsen synnyttyä sitä ilmeisesti nämä lapsettomat juuri kuvittelevat, että eihän sillä nyt voi olla muuta asiaa kuin vauvajuttuja. Menot ja tulemiset perutaan viime tipassa, kun ajatellaan, ettei sitä kyllä koko reissua jaksa kuunnella juttuja haisevista vaipoista ja rääkyvästä kakarasta. Jaksoiko joku seistä rinnalla kaikki nämä vuodet ja katsoa oliko sulla kenties muutakin juteltavaa, kun pääset hetkeksi pois siitä perherumbasta? Ei.

Johtuuko tämä kaikki sitten ennakkoluuloista? Kyllä. Olettamisen ihanuus on asia, josta mä jaksan paasata vaikka miten pitkään. Sanon usein ihmisille, että "Älä oleta. Kysy suoraan, jos et ole varma, mutta älä missään nimessä vain oleta."

Että tällasta tänään.

 

Näinpä taas. Mammahoo on ihan oikeilla asioilla. Hienoa, että kehtaat valaista toisia Mulle ainakin oli apua sun kirjoituksista, kiitos niistä!

Tuossa viimeyön olen ajatellut tätä nykyistä ystävyyssuhdetta, ja tullut tulokseen, ettei hän ole "ansainnut" munlaista ystävää, olen ollut liian kiltti ja antanut anteeksi liian usein. Silti saamatta muuta, kuin p*skaa niskaan. Itse olen itsestäni kaiken antanut ja olen kuunnellut. Itse kuitenkaan en ole sitä ystävän olkapäätä saanut silloin, kun olisin sitä tarvinnut.

Se vaan, että saapa nähdä miten tää "ystävä" pärjää, hän nimittäin saa vauvan piakkoin. Meille hän ei sitä ainakaan tuo hoitoon. Sellaiseen pompottamiseen en enää suostu!

 

Joskus valitetaan, että ihmiset ovat liian itsekkäitä, mutta jos kerran muut niin miksei mekin? Toisinaan on vaan valittava se asia, mikä itselleen on tärkeintä.

 

Hei,

Puhutte asiaa tästä yksinäisyydestä! Olen viimeksi tänään ajatellut, että olisi edes yksi sellainen ystävä, jolle voisi soittaa ja sanoa, että tulemme nyt kylään. Valitettavasti näin ei kuitenkaan ole, tuttavia kyllä on. Kylään jos haluaa, niin täytyy jo viikkoa aikaisemmin olla kyselemässä ohjelmaa... Että sopiikohan tulla? Miehelläni ja minulla ei kummallakaan ole sisaruksia ja minulla ei edes vanhempia. Olen niin totaalisen yksin, puhelin harvemmin soi. Lapsen myötä meitä ei senkään vertaa pyydetä mihinkään. Mistä ihmeestä ystäväperheitä oikein löytyy? Mielestäni ollaan ihan tavallisia, kumpikin. Välillä tuntuu, että olen liian avoin uusille ihmisille? Välillä taas yritän niin kovasti olla jotain sellaista mistä pidettäisiin. Kai se on sitten yksinäinen tämä elämä minulle tarkoitettu. Olen nyt yrittänyt jättää liiallisen yrittämisen ja antaa itseni olla yksinäinen.

Pajupilli

 

juhlin 30-vuotispäivääni. Vieraiden poistuttua, siinä kahvikuppeja tiskatessani ajattelin, että "Tässäkö tämä oli? Kävi vanhemmat, isovanhemmat, anoppi, lankomies, täti ja setä tulevat vielä myöhemmin illalla. Eikö mulla todellakaan ole lähipiirissä ihmistä, joka ei kuulu jotain kautta sukuun?" Veti mielen hieman apeaksi ja samassa soi puhelin.
Eräs kaverini soitti ja kysyi sopiiko tulla. Hänet olin pyytänyt käymään, mutta ajattelin, ettei tule kun ei mitään kuulunut. En vieläkään tiedä, että pyysinkö hänet vain siksi, että hän kutsui minut kuukautta aiemmin omiin juhliinsa vaiko siksi, että oikeasti halusin hänet mukaan tähän tapahtumaan. Ystävänä.
Onhan minulla näitä kavereita ja tuttuja, mutta ei yhtäkään sellaista, jonka olisin halunnut kutsua. Nämä juhlat olivat minulle sen verran tärkeät, vaikka vain kakkukahvit olikin, että en halua teeskennellä tekohymy kasvoilla, että nautin tilanteesta, jossa on joitain kerran kuukaudessa/kerran vuodessa tapaamiani ihmisiä, jotka tällöin vuodattavat omat ongelmansa, mutteivät sanallakaan kysy, että mitä minulle kuuluu.

Pajupilli puhui tuosta ystäväperheasiasta. Ei ole hajuakaan, on minun vastaukseni. Eihän tällä planeetalla voi olla mikään kovin helppoa meille, joilla ei ystäviä löydy niin ei kannata edes unelmoida ystäväperheestä, jossa siis olisi ystävä sekä miehelle että itselleni. Huh, ajatus kuulostaa ihanalta, mutta miten, miten ihmeessä sellaisen perheen voi löytää? Vielä jos lapset tulisivat hyvin toimeen keskenään niin olisipa luksusta.
Minä olisin mieluusti tällainen ystävä ja perheeni on varmasti myös samaa mieltä. Muistan, kun pienenä meidän perheellä oli ystäväperhe, jossa oli samanikäiset kolme lasta ja joka joulu ja uusi vuosi juhlittiin toistemme luona vuorotellen. Oli hyvää ruokaa ja vanhemmilla tietysti ne omat jutut (joista voisin myös paasata pitkään), mutta ihaninta oli se, että tällöin tuntui kuin olisi kahdet vanhemmat ja kolme sisarusta lisää.
Sellaisen tunteen haluaisin lapsillenikin. En sitä, että eristäytyvät maailmasta siksi, että kaverit rajoittuvat koulu- ja päivähoitokavereihin ja muuta elämää ei ole. Meille vanhemmille olisi varmasti myös siis hyväksi se, että olisi niitä ystäviä, joiden kanssa tehdä asioita ja joiden kanssa käydä jossain.
Lapsuudessa kävimme kylässä juuri soittamalla puolisen tuntia etukäteen, että tulemme kohta. Joskus jopa niin, että ajoimme vain pihaan ja jos eivät olleetkaan kotona niin lähdimme käymään muuten vain ajelulla. Meillä molemmilla perheillä oli sellaiset pienet puiset mökit siinä ulko-oven pielessä, jossa oli paperia ja kynä ja sinne vanhemmat jättivät viestin, että kävimme, mutta soitellaan vaikka illalla sitten, kun emme törmänneet.
Tällaista tuskin enää tapahtuu, kun on kännykät ja netit, mutta se tunne heräsi elävästi mieleeni ja tuntuisi ihanalta jättää vaikka vain postiluukusta lappu, että kävimme pimpottelemassa ovikelloa, esim.

Noh, näin loppuu mammahoon muistelmat (tältä päivältä), mutta tämä tuli mieleen nyt näin ens alkuun tästä viimeisestä viestistä.

 

Mä olen niin erilainen kuin mitä valtaväestö naisia tuntuu olevan, joten siksi olen yksinäinen. En löydä ihmisiä, jotka kohtelisivat mua niin kun mä heitä. Mulla on yksi mukava kaveri/ystävä ja paras ystävä on mieheni. Äitini on myös nykyään ystäväni.

Miksi erilainen? No esimerkiksi siksi, että inhoan ilkeätä ja välinpitämätöntä kohtelua, inhoan kieroilua, inhoan tapaa, jota niin moni harjoittaa. Esim. että ei vastata tekstiviesteihin, puheluihin, mesessä... Näitä "ystäviä" on tullut ja mennyt kymmeniä ja kymmeniä. No parhaat ystävät nuoruusaikana olivat noin 10 vuotta, kunnes elämäntilanteet yms. erotti lopullisesti.

Mua on sanottu lapselliseksi ja turhasta kiukuttelevaksi. Jos se että sanoo suoraan mikä sapettaa, on lapsellista, olen ylpeä lapsellisuudestani. Harva sellaista kehtaa sanoa, joten olen siis jälleen hyvinkin erilainen.

Jos se, että sanoo suoraan, mitä toiselta toivoo, on turhasta kiukuttelua, olen vahvasti sitä mieltä, että parempi onkin olla erossa heistä jotka niin ajattelevat. Koska musta turhaa kiukuttelua ei ole olemassakaan. Aina ihmisellä on joku syy ja on todella ala-arvoista tuomita toisen syyt, jos ei edes tunne ihmistä kunnolla.

Mieluummin siis yksin, kun ihmisten kanssa, joiden kanssa täytyy esittää eikä saa sanoa asioita suoraan. Silti on yksinäistä, kun on niin vähän hengenheimolaisia. Ei mua kauaa jaksa napata ihmiset, jotka ei ymmärrä mua yhtään ja jotka kohtelee kaiken kukkuraksi mua huonosti.

Tänään aloitin keskustelun kolmelle mesessä (uusia tuttuja kaksi, yksi vanha) kukaan ei vastannut (tätä tapahtuu liian usein) joten päätin että mese ei ole mua varten. Jo riitti mielenpahennus, asensin mesen pois. Miksi ihmiset tekee tollasta??? Aikuiset ihmiset, hävetkää!

Niin ja sit nää tekosyyt, "olin niin kiireinen että kun olin toisen kaverin kanssa en sulle ehtinyt vastata..." niinpä niin.

Terveisin, "lapsellinen" (heh heh)

 

Heippa vaan!
Lueskelin teidän kirjoituksia ja kuin omasta suusta olisin päästellyt!
Mies on mun paras ja ainoa ystävä. Esikoisemme on vajaan vuoden ikäinen, ihana pieni poika. Sisaruksia mulla ei ole ja vanhempani ovat kuolleet. Olisi kiva, kun olisi joku muukin ystävä jonka kanssa jakaa ajatuksia ja tapailla/kyläillä sekä touhuilla lasten kanssa. Ja ystäväperheitä... Onko sellaisia ihan oikeasti vielä nykyään? Sellainen olisi ihan mahtavaa. Tuntuu, että lapsuudessani ystäväperheitä oli kaikilla (ehkä se vaan tuntuu siltä, kun aika kultaa muistot). Se oli tosi mukavaa, kun vierailtiin toistemme mökeillä kesäisin ym.
Ystäviä olen yrittänyt saada jos jostakin... mutta turhaan. Ei tunnu vastauksia irtoavan tai sitten ne jää yhteen-kahteen ja loppuu kokonaan.
Kurjaa tämä tälläinen, ettei aikuisiällä enää saa ystäviä! Tuntuu kuitenkin, että meitä ystävää kaipaavia on jonkin verran olemassa. Kunpa saataisiin tiemme vaan kohtaamaan jollain lailla...
Haluaisiko joku tutustua?