Kunhan puran ajatuksiani

tuttua... näihin voisin lisätä vielä yhden "syyn". Olemme molemmat mieheni ja minä absolutisteja(maisteltu on, ei ollut meidän juttu). Heti ensimmäiseksi oletetaan että on syvästi uskonnollinen kun ei juo.(Oma veljeni jopa, ei tahdo ymmärtää asia!).

Monesti olen netissä seikkailut ja vastaillut -vailla tulosta.

Yksi todellinen ystävä minulla on, mutta ihan kaikkea en hänellekkään voi/halua/pysty kertomaan. Elämän tilanteemme on jonkin verran erilaiset.

Olisi kiva löytää joku toinen absolutisti jonka kanssa vaihtaa ajatuksia.

 

Heippa vaan!
Lueskelin teidän kirjoituksia ja kuin omasta suusta olisin päästellyt!
Mies on mun paras ja ainoa ystävä. Esikoisemme on vajaan vuoden ikäinen, ihana pieni poika. Sisaruksia mulla ei ole ja vanhempani ovat kuolleet. Olisi kiva, kun olisi joku muukin ystävä jonka kanssa jakaa ajatuksia ja tapailla/kyläillä sekä touhuilla lasten kanssa. Ja ystäväperheitä... Onko sellaisia ihan oikeasti vielä nykyään? Sellainen olisi ihan mahtavaa. Tuntuu, että lapsuudessani ystäväperheitä oli kaikilla (ehkä se vaan tuntuu siltä, kun aika kultaa muistot). Se oli tosi mukavaa, kun vierailtiin toistemme mökeillä kesäisin ym.
Ystäviä olen yrittänyt saada jos jostakin... mutta turhaan. Ei tunnu vastauksia irtoavan tai sitten ne jää yhteen-kahteen ja loppuu kokonaan.
Kurjaa tämä tälläinen, ettei aikuisiällä enää saa ystäviä! Tuntuu kuitenkin, että meitä ystävää kaipaavia on jonkin verran olemassa. Kunpa saataisiin tiemme vaan kohtaamaan jollain lailla...
Haluaisiko joku tutustua?

Minä olen päälle vuoden ikäisen pojan viikarin äiti, jonka paras ystävä on myös oma aviomies. Suren sitä, että ystäviä en aikuisiällä ole saanut. Kovin aktiivisesti en kyllä ole asiaa yrittänyt edistää; jotenkin minua kai nolottaa myöntää, että olen yksinäinen. Toki poikani ja mieheni ja työni pitävät minut kiireisenä, mutta kaveria kaipaan. Asumme lähellä HKI:tä. Jos haluat, niin laita mailia osoitteeseen: matildav@luukku.com

 

Mulla on sama tilanne kuin teillä muillakin. Paras ja oikeestaan ainoa ystäväni on aviomieheni. Me asustellaan Tampereen lähellä. Jos joku haluaa kirjotella, niin mulle voi laittaa mailia osoitteeseen marzy79@luukku.com

 

Mä löydän itseni kans noista kirjotuksista, lisänä vielä et mun on todella vaikee luottaa ihmisiin liiallisten pettämisten takia (lähinnä ystävät pettäneet) ja siks avautuminen saattaa kestää hetken, mutta olis ihan jos olis ihminen jolle vois kertoa ihan kaiken, kun sille miehelle vaikka se miten ihana onkin niin joitakin asioita olis kiva jutella toisen naisen kanssa....
saa kirjottaa jos haluaa tutustua kidius@suomi24.fi

 

kirjoittelet?

(Mihinköhän on hävinnyt lainausmahdollisuus??)

 

Olipas "ihanaa" ja ihanaa huomata, että minunlaisia on muitakin. Mä olen aina ollut sillä kannalla, että mä olen jotenkin "viallinen", kun kukaan ei ota yhteyttä eikä seura kelpaa. Mä olen aina soittanut ystävilleni ja yrittänyt järkätä treffejä ja joskus he suostuvatkin, mutta koskaan he eivät ota yhteyttä minuun. Minulla on parasystävä, mieheni. Hän on oikein hyvää seuraa, mutta silti olisi kiva jakaa asioita muun kuin perheenjäsenen kanssa. Joskus, jos on miehen kanssa vaikeaa olisi kiva jakaa ajatuksia ystävän kanssa.

En tiedä minne ystävät katosivat. Ehkä mekin kasvoimme erilleen. Se on ikävää ja harmillista, mutta ketään ei voi väkisin lähellään pitää.

Nykyään olen alkanut välttämään ihmissuhteita, etten vaan tuottaisi kenellekkään vaivaa ja pettymystä :ashamed:

 

Moi kaikki! Multa puuttuu myös se sydänystävä. Kavereita on sellasia, joiden kans joskus nähdään, viestitellään.Mutta haluaisin sellasen ystävän,jolle vois puhua ihan kaikki ja luottamuksella.Joka jaksais kuunnella,antaa tukea... Kaikilla meillä on välillä sellasia päiviä,että haluais purkaa jollekin.Mulla on ihana mies, kaksi pientä lasta. Mutta meiltä puuttuu myös ne yhteiset ystävät. Olis kiva joskus vielä lapset mummolaan, ja lähteä viihteelle ystäväpariskunnan kanssa. Tai muuten kahvitella joskus, puolin ja toisin.Eikä mulla ole sellasta ystävää, joka lähtis shoppailemaan (monesti tarttis makutuomariakin vaatteiden ostossa).Välillä haluais jotain vastapainoa lastenhoitoon ja kotona olemiseen. Olisi kiva lähteä joskus tanssimaan hyvän ystävän kanssa. Miehelläkin on välillä työpaikan illanistujaisia yms. Pääsen kyllä lähtemään, ei ole kyse siitä, mutta se ystävä puuttuu...No tulipahan purettua. Jos joku haluaa kirjoitella/tutustua, niin tässä osoite: markki.75@netikka.fi Ps. Olen 31v.ja asun Seinäjoen lähettyvillä

 

Olen lukenut palstaa ja samoja asioita on minullakin päässä pyörinyt. Sinun kanssasi olen samallatavalla outo tai erilainen ettei kiroilut ym.em mainitsemasi oikein kuulu kuvioihin tahtoisitkos yhden erolaisen ystävän? Mun avoimuuteni on tässä maailmassa varsinainen kirous (josta en kyllä haluaisi luopua) mut kirouksesta kyllä...meni vähän vaikeaksi kirjoittele minulle ja voivat muutkin minut huömanneet tehdä niin.
puolikuu@kolumbus.fi

 

Just eilen kirjoittelin yhdelle toiselle nettipalstalle aiheesta. Eli mistähän johtunee, että aikuisena on vaikeampa saada ns. "kunnon" ystäviä. Minulla on hyviä ystäviä kotipaikkakunnaltani sekä myös opiskelupaikkakunnaltani. Mutta valitettavasti heistä kukaan ei asu täällä Oulussa. Olen jotain 7v asustellut täällä ja saldona on vain paljon tuttavia. Ei ketään jota tavata säännölisesti ja jonka kanssa voisi lähteä shoppailemaan tms.

Minusta tämä on aika masentavaa. En jaksa olla tuputtamassa seuraani ja pyydellä jatkuvasti jonnekin. Usein tuttavat lupaavat, että soitellaan ja tulkaa vaikka meille vuorostanne käymään tai mennään yhdessä kuntosalille jne. Mutta yhteyttä ei sitten kuitenkaan oteta. Alan olla niin kypsä tähän tilanteeseen, etten jaksa enää pyytää ketään minnekään.
Ilmeisesti ihmisillä on niin paljon kiireitä tai jo valmiiksi kavereita, ettei uusille ole tilaa. Vai olenkohan sitten jotekin niin epämiellyttävä ihminen. En oikein usko sitäkään, koska ystäviä on aina aiemmin ollut ihan sopivasti, eikä kukaan ole vihamieheksikään ilmoittautunut.

Sitä aina toiveikkaana luulee lähtiessään ihmisten ilmoille, kuten vaikka uuteen harrastukseen, että jospa
täältä löytyisi jokin uusi syvempi tuttavuus. Mutta ei ole vielä onnistanut.

 

Mm. Deep sanoi: "Jos se, että sanoo suoraan, mitä toiselta toivoo, on turhasta kiukuttelua, olen vahvasti sitä mieltä, että parempi onkin olla erossa heistä jotka niin ajattelevat. Koska musta turhaa kiukuttelua ei ole olemassakaan. Aina ihmisellä on joku syy ja on todella ala-arvoista tuomita toisen syyt, jos ei edes tunne ihmistä kunnolla."
Oikeita ystäviä onkin juuri ne joiden kanssa saa aikaan tunteita: Erimielisyyksiä,kinastelua,suuttumisen tunnetta,pettymistä,itsehäpeää. Oikeat ystävät kertoo miltä tuntuu ja osaa asettua myös toisen asemaan. Pyytää anteeksi /myöntää olleensa väärässä. Hyvänpäivän tutuille suututaan ikihyväksi loukkauksesta,näin ei uskalleta kertoa tunteista, kaunistellaan. Ei sille pohjalle voi ystävyyttä syntyä koskaan. Ja tälläisiä ihmisiä löytää läheltä aivan liian vähän.
Jos joku kuitenkin on sattumoisin Turusta tai kauempaakin ja kaipaa tälläistä ystävää kun minä niin :wave:

 

se olikin Beep. Annan anteeksi :ashamed:
ja pisteet nousee silmissä
*ensikertalainen ilmoittautuu *

 

se olikin Beep. Annan anteeksi :ashamed:
ja pisteet nousee silmissä
*ensikertalainen ilmoittautuu *

'


Hih hih... Ei se yhtään haittaa!

=) =)

Kivasti kirjoitit sinäkin.

 

Kirjoitin ton ekan tekstin kun oli oikein ärsyttävä olo kaikkien ystävyysyrityksien takia. Eli minä olen toi ap. Harvemmin jaksan kirjoitella anonyymisti, mutta tona päivänä oli sellanen olo et teki mieli.

Kiva kun tää ketju on pysynyt täällä aktiivisena. Jotenkin lohduttaa kun tietää että on toisia samanlaisia ajatuksia omaavia ihmisiä... fiksuja, yksinäisiä, ihania. :heart:

 

B) Minäkin olen huomannut että lapsuudessa ja nuoruudessa saadut ystävät ovat todellisia ystäviä. Ehkä kuitenkin syytunteeseen onkin siinä että, kun ihminen vanhenee ei enää luota ihmisiin. Liian usein huomataan että ns. ystävä vain juoruilee yms. Maailma on pullolaan ilkeitä sieluja, tai ehkä he eivät tiedä mitä ystävyys ja välittäminen tarkoittaa. :hug: :snotty:

 

...olen aikuisiällä jopa saanut ystäviä jotka ovat käyneet kylässä ja joiden kans oon käynyt ulkona syömässä tms.Mutta jonkin ajan kuluttua ystävyys on loppunut,enkä tiedä miksi.Ehkä heillä on ollut entisiä parempia ystäviä.Tosin olen huomannut että yleensä useimmilla paras kaveri onkin oma sisko!Mutta miksei vois muitakin kavereita olla?Vai eikö aika riitä?Asun muuten Oulussa kuten joku muukin keskusteluun osallistunut!Siis minä ainakin kaipaan ystäviä, Oulusta tai lähikunnista.

 

Lueskelin noita teidän kirjoituksia ihan pintapuolisesti ja aloin itsekin miettiä tuota ystävyyspulmaa. Miksi on niin paljon yksinäisiä, miksi ei löydä ystäviä, miksi ystävät eivät pysy jne. Kuulun itse osittain samaan osastoon yksinäisten kanssa. Kotona asuessani oli vielä ystäviä mutta kun muutin pois kotoa, myös ystävät jäivät sinne ja kuka lähti mihinkin päin Suomea.
Toki olisi helpompaa löytää ystäviä esim töiden kautta mutta entä jos työ on kotona tai yksinäistä työtä vailla työkaveria? Vieraalla paikkakunnalla on todella vaikea mennä soittamaan naapurin ovikelloa ja sanoa että voisikko jutella mun kans (eihän aikuisen enää leiki). Jos jonkun paikallisen sattuu ystäväksi saamaan niin tuskin se kovain kauan kestää kun tällä ystävällä on oma tivis ystäväpiiri joka on ollut jo lapsesta lähtien. Yritäpä siihen sitten vieraana änkeä.
Totta on että vanhemmalla iällä on todella paljon vaikeampaa ystävystyä, eikä vain omalta puolelta, vaan myös saattaa olla vanhemmalla vaikea ottaa uusia ystäviä itselle.
Minä itse en allekirjoita näitä kirjoituksiani, sillä mun ystäväpiiriin kyllä mahtuu enkä koe kauheana asiana saada uusia ystäviä. Kivaahan se olisi jos olisi muutama sellainen jonka luona käydä iltasella kattomassa mitä kuuluu tai kuka piipahtaisi kutsumatta kahville. Mutta näitä suhteita odotellessa on kai pakko tyytyä tähän koneen kautta kaveeraamiseen.
Satakunta kutsuu ja kuuntelee.....

 

Viimeksi tänään mieleni valtasi masennus siitä, kuinka vähän ja kaukana minulla on ystäviä.
Minulla on sosiaalinen työ jossa tapaan paljon ihmisiä ja tuskin kukaan uskoo että olen hieman ujo ja arka solmiessani uusia ystävyyssuhteita.
Kadehdin ihmisiä joilla on laaja ystäväpiiri.Minulla on 2 TODELLISTA ystävää, joita tapaan harvoin välimatkan takia.Yksi ystäyyssuhde on säilynyt lapsuudesta asti.
Minulla ei ole lapsia, mutta minulla on kyllä " lapsellisia" ystäviä/ tuttavia.
Välillä on surullista kuunnella toisten juttuja kuinka ovat kahvitelleet , tehneet ystävien kanssa mitä milloinkin.Sukulaisemmekin asuvat kaukana.
Olisi mukavaa kun olisi lähellä ihminen(muukin kuin mies) jonka kanssa jakaa ilot ja surut SINUN JA MINUN asiat, jolle voisi soittaa vaikka keskellä yötä" jos sille tuntuu.
Päijät-häme vaikenee"

 

voi kun on tutunoloista tekstiä! ihanaa lueskella ja huomata, ettei ole ainoa tällainen "epätrendikäs" tyyppi, jolla ei todellakaan ole laajaa ystäväpiiriä. jotenkin yksinäisyyden tunnustaminen on "noloa", mutta noloa on myös olla aina se osapuoli, joka ottaa yhteyttä, kyselee mukaan puistoihin, kerhoihin jne. nojoo, toki on hyvänpäiväntuttuja, joiden kanssa jutella lapsista, on ihana mies ja pari lapsuudenystävää, jotka asustaa tasaisesti 200km:n päässä...

erilaisuudesta on ollut puhetta. sellaiseksi taidan itsekin lukeutua, tykkään jutella asioista syvällisestikin (ei tarkoita sitä, että liitelisin jossain arjen yläpuolella), en vain jaksa jauhaa esim. keittiöremontista vaan enemmin lukemistani kirjoista. =)

kaikenlisäksi olen melkoisen sosiaalinen, eli tämä kotiäidinuraan kuuluva yksinpuurtaminen on toisinaan melkoista :headwall:

 

Satakunnasta löytyisi myös yksi ystävää etsivä!

Ystäviä jokunen on(lapsuudenystäviä), tosin asuvat kaukana max.kerran vuodessa nähdään, jos silloinkaan. Minä olen se joka käy heitä tapaamassa. Heistä ei kukaan ole käynyt meillä koskaan. Joten aikas yksinäistä on, mutta onneksi poikani tuo edes jotain lohtua elämään. Mieheni on mitä on, aina töissä tai muuten vaan menossa...

 

Osaksi olen varmaan omaakin syytäni yksinäinen, koska en jaksa jatkuvasti soitella/tekstailla/käydä kylässä, koska työpäivinä herään aamulla tosi aikaisin ja vasta illalla olen kotosalla, jossa odottavat kotityöt sekä perhe: mies ja kaksi alle 4v. lasta sekä harrastukset ja opiskelut. Tämä pitää kiireisenä. Talo on lähes aina kuin pyörremyrskyn jäljiltä enkä jaksa sitä aina siivoilla. Siksipä en kehtaa tänne kyläänkään ketään kutsua.

Yhden mamman kans käydään kerran viikkoon lenkkeilemässä ja hänen kanssaan syntyjä syviä jutskataan. Kotiseudulla on hyviä ystäviä ja heidän kanssaan aina välillä pidetään yhteyttä. Mutta yksinäiseksi kyllä tahdon täällä Oulun seudulla itseni tuntea. Ois kiva lähtä joskus shoppailemaan muidenkin kuin oman perheen kans. Oma mies ei ole kovin hyvä makutuomari naisten vaatteiden suhteen =(. Niin ja minullakin oma mies on paras ystäväni - hänelle voin kertoa kaikki ilot ja surut - kuten myös hän minulle. Minusta saa kyllä luotettavan ja pitkäaikaisen ystävän, jos joku sellaista kaipaa... Ja kyläänkin voi tulla jos ei sekasorto haittaa =).

Minä olen varmaan kans sellainen outo lintu, kun en kokoajan hauku miestäni, perhettäni vaan kun kerron totuuden miten hyvin asiat on niin eipä niitä ystäviäkään tahdo olla =(. Olen huomannut työssä, että pitäis vaan kokoajan haukkua omaa miestä ja perhettä sekä valittaa kuinka huonosti asiat on niin kyllä "kavereita" riitää, mutta auta armias jos asiat on hyvin, niin eipä tuon kans viitti kaveerata kun se vaan kokoajan kehua retostelee... Miksi ei voi asiat olla hyvinkin??? Miksi pitää vaan toisista etsiä kokoajan niitä huonoja puolia? Varmasti meissä kaikissa niitä on, mutta miksi ei voi etsiä niitä hyviä puolia?

Kai minussa sitten on jokin perusteellinen vika kun en niitä ystäviä tahdo saada, on varmaan joku vipstaakkeli mennyt syntyissä väärinpäin =(

 

Osaksi olen varmaan omaakin syytäni yksinäinen, koska en jaksa jatkuvasti soitella/tekstailla/käydä kylässä, koska työpäivinä herään aamulla tosi aikaisin ja vasta illalla olen kotosalla, jossa odottavat kotityöt sekä perhe: mies ja kaksi alle 4v. lasta sekä harrastukset ja opiskelut. Tämä pitää kiireisenä. Talo on lähes aina kuin pyörremyrskyn jäljiltä enkä jaksa sitä aina siivoilla. Siksipä en kehtaa tänne kyläänkään ketään kutsua.

Yhden mamman kans käydään kerran viikkoon lenkkeilemässä ja hänen kanssaan syntyjä syviä jutskataan. Kotiseudulla on hyviä ystäviä ja heidän kanssaan aina välillä pidetään yhteyttä. Mutta yksinäiseksi kyllä tahdon täällä Oulun seudulla itseni tuntea. Ois kiva lähtä joskus shoppailemaan muidenkin kuin oman perheen kans. Oma mies ei ole kovin hyvä makutuomari naisten vaatteiden suhteen =(. Niin ja minullakin oma mies on paras ystäväni - hänelle voin kertoa kaikki ilot ja surut - kuten myös hän minulle. Minusta saa kyllä luotettavan ja pitkäaikaisen ystävän, jos joku sellaista kaipaa... Ja kyläänkin voi tulla jos ei sekasorto haittaa =).

Minä olen varmaan kans sellainen outo lintu, kun en kokoajan hauku miestäni, perhettäni vaan kun kerron totuuden miten hyvin asiat on niin eipä niitä ystäviäkään tahdo olla =(. Olen huomannut työssä, että pitäis vaan kokoajan haukkua omaa miestä ja perhettä sekä valittaa kuinka huonosti asiat on niin kyllä "kavereita" riitää, mutta auta armias jos asiat on hyvin, niin eipä tuon kans viitti kaveerata kun se vaan kokoajan kehua retostelee... Miksi ei voi asiat olla hyvinkin??? Miksi pitää vaan toisista etsiä kokoajan niitä huonoja puolia? Varmasti meissä kaikissa niitä on, mutta miksi ei voi etsiä niitä hyviä puolia?

Kai minussa sitten on jokin perusteellinen vika kun en niitä ystäviä tahdo saada, on varmaan joku vipstaakkeli mennyt syntyissä väärinpäin =(

Niin olen siis yli 35v. ja Oulun seudulla asunut 7 vuotta.

 

Laittelin sulle y-viestiä...

 

Laittelin sulle y-viestiä...

 

Kauheaa miten paljon meitä "yksinäisiä" onkaan.Ja kuinka paljon meitä vielä on nettipalstan ulkopuolella.Surullista.Itse olen ystäväni kadottanut ja tullut siihen tulokseen ettei minulla mitää Ystäviä ole tainnut ollakkaan koska emme ole yhteyksissä enään.Joku mainitsikin että ystävä ottaa vastaa ilot ja surut,jakaa ne kanssasi.On rehellinen sinulle ja avoin.Uskaltaa sanoa oman mielipiteensä vaikka tietäisi sen loukkaavan.Tosi ystävyys kestää totuuden.Mistä sen löytää jos tietäisin olisin rikas sillä minulla olisi Ystävä.

 

Kauheaa miten paljon meitä "yksinäisiä" onkaan.Ja kuinka paljon meitä vielä on nettipalstan ulkopuolella.Surullista.Itse olen ystäväni kadottanut ja tullut siihen tulokseen ettei minulla mitää Ystäviä ole tainnut ollakkaan koska emme ole yhteyksissä enään.Joku mainitsikin että ystävä ottaa vastaa ilot ja surut,jakaa ne kanssasi.On rehellinen sinulle ja avoin.Uskaltaa sanoa oman mielipiteensä vaikka tietäisi sen loukkaavan.Tosi ystävyys kestää totuuden.Mistä sen löytää jos tietäisin olisin rikas sillä minulla olisi Ystävä.

Mustakin se on surullista ja tylsää. Niin monta yksinäistä, ja kuitenkaan eivät sitten keskenään ystävysty... tylsää.