Kun on minuus hukassa

Mulle se henkireikä on Jääkiekko..Siellä hallissa kun on,ei ehdi eikä edes kuule ajatella muuta kuin sitä peliä, ihanat 2,5 tuntia ihan ajattelematta mitään.

Muuten mä kyllä koen tällä hetkellä, kotiäitinä, vihdoin löytäneeni itseni, pidän itsestäni enemmän kuin vuosiin, saan tehdä sitä mitä haluan, viettää aikaa lasteni kanssa ja olla kotona.

Aivan.

Toivottavasti mun jutuista ei saanut kuvaa, etten tykkäisi tästä, äitiydestä, vaimoudesta, perhe-elämästä. Mäkin nautin ihan suunnattomasti, rakastan perhettäni ihan mielettömästi. Elämäni suola ja valo. En vaihtaisi hetkeäkään pois-

Mulle on vaan iskeny pieni paniikki, kuka mä olen ja missä mä olen. Joihinkin asioihin olen vaan reagoinut itseänikin yllättävällä tavalla.
Enne mä olen ollut vahva, mutta yllätyin itse kun en ollutkaan niin vahva, en enää.

Alma etsii hukattua minuttaan kaks+ palstalta... Voi elämä..

Voi tiedätkö Alma, mulla on ollut justiin tuollaista juttua kuin sinulla. Täytän pian 34 vuotta ja kauhukseni olen huomannut, etten enää aina jaksakaan olla se sama vanha itseni, joka puskee kaiken läpi.

Olen kymmenen lapsen äiti ja nyt olen vähän laidasta oppinut, mitä se tarkoittaa, kun on pakko osata tunnustaa itselle, että voi joskus olla vähän heikkokin.

Mutta edelleenkin vain joskus! Ja mulla on niin valtava vastuu (kuten myös muilla perheellisillä) näistä lapsista. Nuorempana se vastuu ei niin kovin painanut, mutta nykyään...ja se ajoittainen murhe, jos jollekin sattuu jotain...miten sen kestää.

Mutta aikaa olen aina antanut itselleni kolme kertaa viikossa tunnin verran kerrallaan käydä lenkillä. Sitten on pää tyhjentynyt ja jaksaa taas. Toinen jännä juttu on nuoruusaikaisten ystävien tapaaminen; voi miten sitä nuortuu, virkistyy ja muistaa, että tällainenhan minä olen, kun kuoritaan äitiys ja vaimous pois ja jää jäljelle se paljas minä.

No, jopa intouduin pulisemaan, jaksoitkohan edes lukea?

 

Kysynpä näin, että koska sinulla on viimeksi ollut sitä ihan omaa aikaa?
Aikaa ainoastaan itsellesi, hyvällä omallatunnolla.

Ei mulla sellaista ihan ikiomaa aikaa oikeastaan ole useinan, mutta kyllä mulla on saumaa vanhimman lapsen kanssa useinkin tehdä jotain kahdestaan. Ne on aivan ihania hetkiä.

Mä luulen, että nautin ihan itseni seurasta yvän kirjan parissa, kunhan tuo vauvelikin tuosta kuukahtaa. Ehkä se olisi sitä kireisen perheeäidin uudistunutta omaa aikaa.

 

Hukassa on, mutta minkäs teet... vituttaahan se olla jatkuvasti kuuppa jumissa...

 

Sulla ei varmaan ole siellä saunaakaan :/ Sekin olisi niin hyvä rentoutumis- ja mietintäpaikka. Mutta ei se minuus oikeasti minnekään katoa, se vaan lasten ollessa pieniä siirtyy usein taka-alalle. Niin kauan, kun näet itsesi peilistä, minuutesi ei ole kadonnut minnekään. Laiha lohtu, mutta lapset kasvavat ja yks kaks huomaat, ettei sulla kotona juuri muuta enää olekaan kuin omaa aikaa.

Ei ole saunaa, mutta pelkkä kiuas löytyy varastosta. Pitäsköhän sinne edes kylmille kiville kiville mennä vähän vettä viskomaan, edes muodon vuoksi. Ainiin, rotat liikkuu yöllä, no thanks..


Tottahan tuo. Tiekkö, tai luitko sen sylkemisepisodin. Mä säikähdin vähän itse omaa reaktiotani, kun kotiin tultiin. Mä itkin. En mä ikinä ennen olisi tuollaista itkenyt, olisin vaan haukkunut ne pojat matalaksi. Nyt mä en sitä tehnyt.
Säikähdin ihan, että missä mä oikein menen itseni kanssa.

Tunnenko mä itseäni kuitenkaan niin hyvin, kuin luulin?

 

Voi tiedätkö Alma, mulla on ollut justiin tuollaista juttua kuin sinulla. Täytän pian 34 vuotta ja kauhukseni olen huomannut, etten enää aina jaksakaan olla se sama vanha itseni, joka puskee kaiken läpi.

Olen kymmenen lapsen äiti ja nyt olen vähän laidasta oppinut, mitä se tarkoittaa, kun on pakko osata tunnustaa itselle, että voi joskus olla vähän heikkokin.

Mutta edelleenkin vain joskus! Ja mulla on niin valtava vastuu (kuten myös muilla perheellisillä) näistä lapsista. Nuorempana se vastuu ei niin kovin painanut, mutta nykyään...ja se ajoittainen murhe, jos jollekin sattuu jotain...miten sen kestää.

Mutta aikaa olen aina antanut itselleni kolme kertaa viikossa tunnin verran kerrallaan käydä lenkillä. Sitten on pää tyhjentynyt ja jaksaa taas. Toinen jännä juttu on nuoruusaikaisten ystävien tapaaminen; voi miten sitä nuortuu, virkistyy ja muistaa, että tällainenhan minä olen, kun kuoritaan äitiys ja vaimous pois ja jää jäljelle se paljas minä.

No, jopa intouduin pulisemaan, jaksoitkohan edes lukea?

Jaksan lukea, tokikin.

Välillä tosiaan tuon vastuun alle tuntuu tukehtuvan. Ei olekaan kaikki vastaukset valmiina, eikä tiedäkään miten lastenkaan kanssa pitäisi toimia.

No kyllä mä siellä alla jossain olen, kun kaikki keran niin sanoo..

 

Hukassa on, mutta minkäs teet... vituttaahan se olla jatkuvasti kuuppa jumissa...

Voi ei...

 

Hukassa on, mutta minkäs teet... vituttaahan se olla jatkuvasti kuuppa jumissa...

Voi ei...

Saako kysyä että minkä maalainen mies sulla on? Jos kerta kuljet huivien peitossa? Mä en oikeestaan ymmärrä syytä semmoiseen että miksi naisen tarvii peittää kauniit kasvonsa? Edes minkään uskonnon takia!

 

Hukassa on, mutta minkäs teet... vituttaahan se olla jatkuvasti kuuppa jumissa...

Voi ei...

Saako kysyä että minkä maalainen mies sulla on? Jos kerta kuljet huivien peitossa? Mä en oikeestaan ymmärrä syytä semmoiseen että miksi naisen tarvii peittää kauniit kasvonsa? Edes minkään uskonnon takia!

Niin ja oletko itse suomalainen?

 

Hukassa on, mutta minkäs teet... vituttaahan se olla jatkuvasti kuuppa jumissa...

Voi ei...

Saako kysyä että minkä maalainen mies sulla on? Jos kerta kuljet huivien peitossa? Mä en oikeestaan ymmärrä syytä semmoiseen että miksi naisen tarvii peittää kauniit kasvonsa? Edes minkään uskonnon takia!

Niin ja oletko itse suomalainen?

Olen itse suomalainen. muslimi.

Mieheni kansalaisuudella ei ole tämän asian kanssa mitään tekemistä. En ole itseasiassasanallakaan kirjoittanut miehestäni tässä ketjussa, vaan minusta. Kadonneesta, hukkuneesta, muuttuneesta minuudestani. Nih.

 

Ei ole saunaa, mutta pelkkä kiuas löytyy varastosta. Pitäsköhän sinne edes kylmille kiville kiville mennä vähän vettä viskomaan, edes muodon vuoksi. Ainiin, rotat liikkuu yöllä, no thanks..


Tottahan tuo. Tiekkö, tai luitko sen sylkemisepisodin. Mä säikähdin vähän itse omaa reaktiotani, kun kotiin tultiin. Mä itkin. En mä ikinä ennen olisi tuollaista itkenyt, olisin vaan haukkunut ne pojat matalaksi. Nyt mä en sitä tehnyt.
Säikähdin ihan, että missä mä oikein menen itseni kanssa.

Tunnenko mä itseäni kuitenkaan niin hyvin, kuin luulin?

Luin jo aiemmin ja nyt luin lisää ja ...huh..huh..mä kuule pukkaan sulle yytä huomenna, nyt pitää lähteä käyttämään tuo karvakorva iltalenkillä, jotta pääsen ennen aamua nukkumaan =)

 

Mä kaivoin tämän vanhan ketjun esille, koska tuntui, että muillakin oli tarvetta etsiskellä omaa sisäistä itseään.

Mä olen ihan tietoisesti alkanut järjestämään itselleni päivittäin sellaisia hiljaisia hetkiä, jolloin en mieti kotihommia, yrityshommia, enkä mitään muutakaan erityistä. Olen uppoutunut hyvän kirjan pariin tai lähtenyt kävelylle, kirjoitellut kirjeitä tai runoja...

Tässä lyhyessä ajassa oon huomannut sen, että osaksi lasten tuoman vastuun takia, osaksi monen muun asian summana, mä olen herkistynyt aika paljon. Välillä on tuntunut, että huoli noista mukuloista on liian suuri kantaa. Ja se suojelemisen tarve.. Tässä kaikessa myllerryksessä kovempikin kivi pehmenee, eikä sille mitään voi.

Positiivistahan se pehmeneminen tavallaan on, mutta puolensa kaikella...

Mutta jotta tosiaan, pitää uskaltaa ehtiä ja osata järjestää itselleen aikaa hengähtää, olla kantamatta huolta ja vastuuta hetken, olla miettimättä muita, ja kysyä vaan itseltään, että missä mennään ja mistäs päin tuulee...

Että tällaisia tällä kertaa..

 

Mäkin itkin eilen miehelle, että voisko se sanoo minussa edes yhden hyvän ominaisuuden, kun minä en keksi itsestäni mitään ominaisuutta, mikä minulla olisi.
No se sano sitten lopuksi että mä oon mielenkiintoinen ja keksi itse loput.

Ehkä sä voisit kirjottaa paperille kaikkea, mitä olet?

 

Kyllä se minuus sieltä löytyy tai ainakin hetkittäin näyttäytyy kun viettää itsensä kanssa tarpeeksi aikaa. Välillä se ei tietenkään ole mahdollista, ainakaan tarpeellisessa määriin. Eli musta kans tuntuu että aluksi aina yksinkin vain miettii lapsia ja perhettä, mutta kun/jos aikaa on hieman enemmän ja saa ensin rauhassa ajateltua perheasiat perinpohjin niin sen jälkeen sieltä se oma itsekin nostaa päätään. Onnistuu siis esim. kävelyllä, punttisalilla tms, joskus tosin vaatii jopa kokonaisen päivän... Hyvä kuitenkin aina silloin tälläin yrittää itseään henkisesti katsella peiliin, ettei sitten lasten kasvettua ja kodista lähdettyä tule ihan hukassa olon fiilistä. Vaikka voihan sen oman itsensä sittenkin varmaan vielä löytää, tuntuu vain että itsellä olisi silloin helposti kriisin paikka.

No, tulipa nyt tälläistä ajatusten virtaa...

 

Mäkin itkin eilen miehelle, että voisko se sanoo minussa edes yhden hyvän ominaisuuden, kun minä en keksi itsestäni mitään ominaisuutta, mikä minulla olisi.
No se sano sitten lopuksi että mä oon mielenkiintoinen ja keksi itse loput.

Ehkä sä voisit kirjottaa paperille kaikkea, mitä olet?

Aivan, itseasiassa mietiskelinkin itseäni tuossa yksi päivä, ja havaitsin sellaisen seika, että suuri osa ominaisuuksistani liittyy lapsiin tai mieheeni. Eli pitää kaivaa niistä ominaisuuksista se ihan oma itseni osuus esiin, ja sitten pääsee siihen itsetutkiskelun makuun vasta..

 

Kyllä se minuus sieltä löytyy tai ainakin hetkittäin näyttäytyy kun viettää itsensä kanssa tarpeeksi aikaa. Välillä se ei tietenkään ole mahdollista, ainakaan tarpeellisessa määriin. Eli musta kans tuntuu että aluksi aina yksinkin vain miettii lapsia ja perhettä, mutta kun/jos aikaa on hieman enemmän ja saa ensin rauhassa ajateltua perheasiat perinpohjin niin sen jälkeen sieltä se oma itsekin nostaa päätään. Onnistuu siis esim. kävelyllä, punttisalilla tms, joskus tosin vaatii jopa kokonaisen päivän... Hyvä kuitenkin aina silloin tälläin yrittää itseään henkisesti katsella peiliin, ettei sitten lasten kasvettua ja kodista lähdettyä tule ihan hukassa olon fiilistä. Vaikka voihan sen oman itsensä sittenkin varmaan vielä löytää, tuntuu vain että itsellä olisi silloin helposti kriisin paikka.

No, tulipa nyt tälläistä ajatusten virtaa...

Hienoa virtaa tulikin..

Mä oon aika itsekkäästi aina pitänyt kiinni siitä, että mä haluan olla ihan itsekseni joskus, mutta tosiaan, yleensä se aika on se, jonka useimmiten jättää väliin esim kauppareissun takia, tai vaikka siivoilun vuoksi. Varsoinkin viimeiset kuukaudet pienimmän syntymän jälkeen ovat olleet sellaisia, että eipä ole saanut oikein mitään mietiskeltyä.. Eli jos 9 kk jo hukkaa itsensä sinne maitopullojen, koulukirjojen ja muiden perheasioiden sekaan, niin mitäs sitten 20 vuodessa..

Jaiks...

 

Kyllä se tuppaa hukkumaan, tai jäämään arjen paineiden, koko tämä rumban alle, se minuus... Toisaalta minä voin jopa sanoa olevani varma, ettei se ns. ihan oma aikakaan välttämättä tuo vastausta minästäni: Mikä/kuka olen/ minne menossa/ mistä tulossa/ mitä haluan/ mitä en haluan? Jotenkin TUNTUU; että se minuus on aika epämääräinen, tai sanotaanko eri aikakausina eri tavoin itsestään ilmoittava/ilmoittamatta oleva asia... Tarkoitan, että kyllähän se "ihan oma minä/minuus" on koko ajan siinä ihan "syömmessä", mutta sitä EI välttämättä KUULE, tunnista tai sille ei ole omaa tilaa tarpeeksi, jotta sen tunnistaisi. Mutta mitään ihan ikiomaa aikaa se ei välttämättä tarvitse. Minä olen kai ikuinen "ikkunaklasihaaveksija", ja takuulla otan arjestani, kiireessäkin, ne omat hetkeni (kaiken kaaoksen keskellä), jolloin pysähdyn/mietin ja pähkään. Muttei se minuus sen kirkkaammaksi minulle ole tullut. Ehkä juuri se onkin minun minuuttani: häilyvää, perin hiljaa itsestään "puhuvaa", usein syrjäänvetäyvää....
tuntuu, että mitä enemmän ikävuosia karttuu, sitä vähemmän asiat, se minuuskin, on selkeitä, itsestäänselviä, mustavalkoisia... Ikä ei tuonutkaan mitään ahaa-elämystä, osoitti vain elämän monimuotoisuuden/ keskeneräisyyden... Sen, että elämä on polku, väliin kapea, väliin ihan umpeenkasvanut, välillä se jopa muistuttaa (ihme kyllä) enemmän tietä, kuin polkua. Siellä se minuuskin, mukanani, taapertaa, vaikken sitä aina osaa kuulla. :wave:

 

Minulla minuus ei ole tainnut olla kovinkaan hukassa koskaan, ehkä se on johtunut siitä, että olen aina pitänyt siitä niin tiukasti kiinni, en ole suostunut olemaan mitään VAIN, en vain äiti, vain vaimo, vain ammattini edustaja, vain nainen. Vaan niitä kaikkea ja muutakin, millaiseksi olen kehittynyt vuosien varrella. Olihan sitä ne pikkulapsivuodet eritavalla sidottu/sitoutunut kotiin ja perheeseen, kuin nyt, kun lapsilla on omat juttunsa ja parisuhdekin on muotoutunut turvallisiin uomiin, joissa voidaan matkata elämää samaan suuntaan, muttei tarvi olla koko ajan kiinni toisessa, ei fyysisesti eikä henkisesti. On turvallinen ja hyvä olla juuri sellaisena kuin olen. Vaikka olenkin aika paljon mielestäni muuttunut viimeisimpien 10 vuoden kuluessa, olen löytänyt monta uutta mielenkiinnon kohdetta ja ottanut itseni omaksi tärkeimmäksi ihmisekseni =)