Kun on minuus hukassa

Mulla on tänään masentavia aloituksia, mutta mutta..

Mietintämyssyn alla myllertää ja mietin sitä, että miten arjen myllerryksen keskellä ehtii, jaksaa ja muistaa kehittää itseään ja muistaa tutkiskella itseään ja omia ajatuksiaan, omaa minuuttaan?

Mä oon ainakin hukkunut jonnekin lasten ja perheen asioiden huoltamisen ja hoitamisen keskellä oma minuus. Mä tarviin aikaa miettiä asioita, tutkiskella ja pohtia. Ei sillä, ettenkö nauttisi lasten ja perheen kanssa olemisesta, huolehtimisesta, tohottamisest, mutta aina se ei mulle riitä.

Olenko ihan outo, ja jos en , niin miten te muut pystytte olemaan hukkumatta arjen tohinaan kokonaan?

 

Mä menen lenkille ja mukaan otan vain itseni.

(ehkä vähän vettä lisäksi)

 

On ollut aikoja, jolloin hukuinkin. Arjen pyörittämisessä meni kaikki energia ja lopun aikaa nukuin. Viimeiset 11 vuotta on ollut tuo koira ja sen kanssa kun lähtee ulos, niin siinä pääkin kirkastuu. Nykyisin nautin suunnattomasti siitä, kun lähden tuonne pimeään metsään, jossa en näe lainkaan eteeni ja annan vain tuon karvanaaman kuljettaa mua eteenpäin. Se pyyhkii multa kaiken painon vastuusta pois, sillä koira vie ja mä menen vain perässä, minne ikinä se kulkeekin.

 

Itseasiassa mietin juuri tällä viikolla (jouduin eräässä yhteydessä miettimään harrastuksiani ja yhteisöjä joihin kuulun jne) tätä samaa. Kuka ihme minä olen? Aiemmin kuuluin josvaikka johonkin yhdistykseen ja yhteisöön. Harrastin monia asioita. Nyt jäljellä on perhe ja ystävät. Mikä tekee minusta minän. Joskus ykkösen ja kakkosenkin jälkeen lähdin muutaman kerran käymään niissä vanhoissa porukoissa, tekemään asioita niiden ihmisten kanssa joita tapasin säännöllisesti ennen lapsia. Koin valtavaa helpotusta kun sain taas olla minä. Kuitenkin olen muuttuut sen verran perheen myötä, että ne kaikki kuviot on jääneet. Ehkä olenkin vain noita kersoja ja miestä varten tällä hetkellä. En tiedä. Muu tuntuu jonkin verran merkityksettömältä. Eikä henkistä tilaakaan oikeastaan olisi minulle juuri nyt. Aina tulee joku muu asia joka menee edelle. Paha mieli, uhmakohtaus, ahdistus mitä niitä nyt on? Tiedäthän????

 

Minulla se on ainakin hävinnyt tai ainakin hautautunut jonnekin arjen alle.
Siis minuus.
Eikä sitä aina edes huomaa, tässä arjessa on niin pinnalla toisenlaiset asiat.

Tein viime syksynä kaksi lyhyttä matkaa ilman perhettä, sellaisiin paikkoihin ja sellaisten ihmisten luo- joita olen kohdannut silloin kun olin vielä perheetön.
Ja se minuus, kaikkinaisine tunteineen hiipi hiukan esiin sieltä kätköistään-
se oli aika hämmentäväkin tunne.

Pitääkseen minuutensa "pinnalla" tarvitsisi kai enemmän sitä omaa aikaa ja taitoa vapauttaa itsensä hetkeksi arjestaan ja rooleistaan siinä- myös henkisellä tasolla.

 

Itseasiassa mietin juuri tällä viikolla (jouduin eräässä yhteydessä miettimään harrastuksiani ja yhteisöjä joihin kuulun jne) tätä samaa. Kuka ihme minä olen? Aiemmin kuuluin josvaikka johonkin yhdistykseen ja yhteisöön. Harrastin monia asioita. Nyt jäljellä on perhe ja ystävät. Mikä tekee minusta minän. Joskus ykkösen ja kakkosenkin jälkeen lähdin muutaman kerran käymään niissä vanhoissa porukoissa, tekemään asioita niiden ihmisten kanssa joita tapasin säännöllisesti ennen lapsia. Koin valtavaa helpotusta kun sain taas olla minä. Kuitenkin olen muuttuut sen verran perheen myötä, että ne kaikki kuviot on jääneet. Ehkä olenkin vain noita kersoja ja miestä varten tällä hetkellä. En tiedä. Muu tuntuu jonkin verran merkityksettömältä. Eikä henkistä tilaakaan oikeastaan olisi minulle juuri nyt. Aina tulee joku muu asia joka menee edelle. Paha mieli, uhmakohtaus, ahdistus mitä niitä nyt on? Tiedäthän????

Aivan.

Tässä vuosien kuluessa ja perheen kanssa onn itsekin muuttunut, ja välillä yllätän itseni ajattelemasta asioista erilailla, kuin ennen.

Ennen oon samoillut tuntikausia metsissä ihan vaan katsellen ja kuunnellen, ja samalla olen löytänyt itseänikin, tavallaan itsestään. Nykyään niillä retkillä mietin muksuja, tai otan jonkun lapsista mukaani. Vaikka tilaisuuksia olisi olla yksin, ja ihan hiljaa, en siitä niin nauti kuin ennen.

Meillä on välillä arki tosi kiireistä, eikä siinä, mä nautin siitä suunnattomasti, mutta aina välillä hukun jonnekin sekaan itse. Ei ehdi hengähtämään ja miettimään.

Äh, en mä osaa sanoa mitä mä haluan..

:/

 

Pitääkseen minuutensa "pinnalla" tarvitsisi kai enemmän sitä omaa aikaa ja taitoa vapauttaa itsensä hetkeksi arjestaan ja rooleistaan siinä- myös henkisellä tasolla.

Tuota mä hain, kiitos.

Hei, mä en ole yksin omituisine minuudenetsimiskampanjoineni..Jee!
=)

 

On ollut aikoja, jolloin hukuinkin. Arjen pyörittämisessä meni kaikki energia ja lopun aikaa nukuin. Viimeiset 11 vuotta on ollut tuo koira ja sen kanssa kun lähtee ulos, niin siinä pääkin kirkastuu. Nykyisin nautin suunnattomasti siitä, kun lähden tuonne pimeään metsään, jossa en näe lainkaan eteeni ja annan vain tuon karvanaaman kuljettaa mua eteenpäin. Se pyyhkii multa kaiken painon vastuusta pois, sillä koira vie ja mä menen vain perässä, minne ikinä se kulkeekin.

Kenestäs tenavista laittaisin mua ohjastamaan.. Nämä rasavillit nauttisivat yöllisistä seikkailuista..

 

Mä menen lenkille ja mukaan otan vain itseni.

(ehkä vähän vettä lisäksi)

Kaikilla vastaajilla on ollut tämä sama, tarve olla itsekseen...

Hmm..

 

Minusta se on sitä kasvamista ja oman itsensä opettelemista uudelleen kasvun myötä. Eli minuus ei ole hukassa, se kokee vain muutosprosessin.

 

Alma saanko kysyä kuinka vanha olet?
Tykkään luea juttujasi yleensäkin, tunnut niin viisaalta vanhalta sielulta. Jopa nyt kun pohdit minuuttasi. Tunnut olevan niin lämminhenkinen ja järkevä ihminen.

Niin ja vastauksena pohdiskeluusi...
Minä itse tarvitsen säännöllisesti OMAA aikaa. Silloin näen siskojani tai muutamaa hyvää ystävää.
Tai sitten lähden yksin samoamaan ajatuksineni.

 

Minusta se on sitä kasvamista ja oman itsensä opettelemista uudelleen kasvun myötä. Eli minuus ei ole hukassa, se kokee vain muutosprosessin.

Miten sitä sitten voi oppia tuntemaan uuden, ehomman, muuttuneen itsensä?

 

Minusta se on sitä kasvamista ja oman itsensä opettelemista uudelleen kasvun myötä. Eli minuus ei ole hukassa, se kokee vain muutosprosessin.

Miten sitä sitten voi oppia tuntemaan uuden, ehomman, muuttuneen itsensä?

Ajan kanssa. Ehkä se toisilla vaatii sitä omaa aikaa =) Sitten on taas entistä ehompi, kun tuo muutosprosessi on valmis.

 

Mulle se henkireikä on Jääkiekko..Siellä hallissa kun on,ei ehdi eikä edes kuule ajatella muuta kuin sitä peliä, ihanat 2,5 tuntia ihan ajattelematta mitään.

Muuten mä kyllä koen tällä hetkellä, kotiäitinä, vihdoin löytäneeni itseni, pidän itsestäni enemmän kuin vuosiin, saan tehdä sitä mitä haluan, viettää aikaa lasteni kanssa ja olla kotona.

 

Kenestäs tenavista laittaisin mua ohjastamaan.. Nämä rasavillit nauttisivat yöllisistä seikkailuista..

Pienin, niin tulee eniten äksöniä

 

Alma saanko kysyä kuinka vanha olet?
Tykkään luea juttujasi yleensäkin, tunnut niin viisaalta vanhalta sielulta. Jopa nyt kun pohdit minuuttasi. Tunnut olevan niin lämminhenkinen ja järkevä ihminen.

Niin ja vastauksena pohdiskeluusi...
Minä itse tarvitsen säännöllisesti OMAA aikaa. Silloin näen siskojani tai muutamaa hyvää ystävää.
Tai sitten lähden yksin samoamaan ajatuksineni.

Tällä hetkellä on olo kuin 100-vuotiaalla...

Ei vaiskaan, 33 mä olen.. eipäs täytin just 34.

Kiitos kivoista sanoista. =)

Sieltäkin tuli se oma aika.. hmm..

 

Mulle se henkireikä on Jääkiekko..Siellä hallissa kun on,ei ehdi eikä edes kuule ajatella muuta kuin sitä peliä, ihanat 2,5 tuntia ihan ajattelematta mitään.

Muuten mä kyllä koen tällä hetkellä, kotiäitinä, vihdoin löytäneeni itseni, pidän itsestäni enemmän kuin vuosiin, saan tehdä sitä mitä haluan, viettää aikaa lasteni kanssa ja olla kotona.

Aivan.

Toivottavasti mun jutuista ei saanut kuvaa, etten tykkäisi tästä, äitiydestä, vaimoudesta, perhe-elämästä. Mäkin nautin ihan suunnattomasti, rakastan perhettäni ihan mielettömästi. Elämäni suola ja valo. En vaihtaisi hetkeäkään pois-

Mulle on vaan iskeny pieni paniikki, kuka mä olen ja missä mä olen. Joihinkin asioihin olen vaan reagoinut itseänikin yllättävällä tavalla.
Enne mä olen ollut vahva, mutta yllätyin itse kun en ollutkaan niin vahva, en enää.

Alma etsii hukattua minuttaan kaks+ palstalta... Voi elämä..

 

Kenestäs tenavista laittaisin mua ohjastamaan.. Nämä rasavillit nauttisivat yöllisistä seikkailuista..

Pienin, niin tulee eniten äksöniä

9-kuisen kanssa yölliselle konttausreissulle siis..

 

Toivottavasti mun jutuista ei saanut kuvaa, etten tykkäisi tästä, äitiydestä, vaimoudesta, perhe-elämästä. Mäkin nautin ihan suunnattomasti, rakastan perhettäni ihan mielettömästi. Elämäni suola ja valo. En vaihtaisi hetkeäkään pois-

Mulle on vaan iskeny pieni paniikki, kuka mä olen ja missä mä olen. Joihinkin asioihin olen vaan reagoinut itseänikin yllättävällä tavalla.
Enne mä olen ollut vahva, mutta yllätyin itse kun en ollutkaan niin vahva, en enää.

Alma etsii hukattua minuttaan kaks+ palstalta... Voi elämä..

Voisiko kyse olla sinullakin 30-kriisistä?

 

Alma saanko kysyä kuinka vanha olet?
Tykkään luea juttujasi yleensäkin, tunnut niin viisaalta vanhalta sielulta. Jopa nyt kun pohdit minuuttasi. Tunnut olevan niin lämminhenkinen ja järkevä ihminen.

Niin ja vastauksena pohdiskeluusi...
Minä itse tarvitsen säännöllisesti OMAA aikaa. Silloin näen siskojani tai muutamaa hyvää ystävää.
Tai sitten lähden yksin samoamaan ajatuksineni.

Tällä hetkellä on olo kuin 100-vuotiaalla...

Ei vaiskaan, 33 mä olen.. eipäs täytin just 34.

Kiitos kivoista sanoista. =)

Sieltäkin tuli se oma aika.. hmm..

Joo kyllä se on se oma aika, mikä on mun mielestä kaikkein tärkeintä.
Ja se, että antaa itsensä olla vähän pihalla välillä, ilman että yrittää liikaa hallita sitä arkea, tai elämää ylipäätänsäkin.
Yhtäkkiä sitä vaan huomaa, että on tavallaan päässyt sille uudelle tasolle ja löytänyt sen minuuden uudestaan.

 

Toivottavasti mun jutuista ei saanut kuvaa, etten tykkäisi tästä, äitiydestä, vaimoudesta, perhe-elämästä. Mäkin nautin ihan suunnattomasti, rakastan perhettäni ihan mielettömästi. Elämäni suola ja valo. En vaihtaisi hetkeäkään pois-

Mulle on vaan iskeny pieni paniikki, kuka mä olen ja missä mä olen. Joihinkin asioihin olen vaan reagoinut itseänikin yllättävällä tavalla.
Enne mä olen ollut vahva, mutta yllätyin itse kun en ollutkaan niin vahva, en enää.

Alma etsii hukattua minuttaan kaks+ palstalta... Voi elämä..

Voisiko kyse olla sinullakin 30-kriisistä?

En mä semoisiin syyllisty..

Mitäs mä se kanssa teen? Saako sen laittaa kierrätykseen?

 

Sulla ei varmaan ole siellä saunaakaan :/ Sekin olisi niin hyvä rentoutumis- ja mietintäpaikka. Mutta ei se minuus oikeasti minnekään katoa, se vaan lasten ollessa pieniä siirtyy usein taka-alalle. Niin kauan, kun näet itsesi peilistä, minuutesi ei ole kadonnut minnekään. Laiha lohtu, mutta lapset kasvavat ja yks kaks huomaat, ettei sulla kotona juuri muuta enää olekaan kuin omaa aikaa.

 

En mä semoisiin syyllisty..

Mitäs mä se kanssa teen? Saako sen laittaa kierrätykseen?

Sä löydät kyllä keinon, koska minusta tuohon ei oikein muut voi antaa ohjeita. Tai voi toki, mutta jokaisen on selvittävä siitä omalla tavallaan.

 

Kysynpä näin, että koska sinulla on viimeksi ollut sitä ihan omaa aikaa?
Aikaa ainoastaan itsellesi, hyvällä omallatunnolla.

 

Mulle se henkireikä on Jääkiekko..Siellä hallissa kun on,ei ehdi eikä edes kuule ajatella muuta kuin sitä peliä, ihanat 2,5 tuntia ihan ajattelematta mitään.

Muuten mä kyllä koen tällä hetkellä, kotiäitinä, vihdoin löytäneeni itseni, pidän itsestäni enemmän kuin vuosiin, saan tehdä sitä mitä haluan, viettää aikaa lasteni kanssa ja olla kotona.

Aivan.

Toivottavasti mun jutuista ei saanut kuvaa, etten tykkäisi tästä, äitiydestä, vaimoudesta, perhe-elämästä. Mäkin nautin ihan suunnattomasti, rakastan perhettäni ihan mielettömästi. Elämäni suola ja valo. En vaihtaisi hetkeäkään pois-

Mulle on vaan iskeny pieni paniikki, kuka mä olen ja missä mä olen. Joihinkin asioihin olen vaan reagoinut itseänikin yllättävällä tavalla.
Enne mä olen ollut vahva, mutta yllätyin itse kun en ollutkaan niin vahva, en enää.

Alma etsii hukattua minuttaan kaks+ palstalta... Voi elämä..

Mä olen kans muutamaan kertaan tässä vuoden aikana tuntenut sitä heikkoutta, lapsien takia..itse kestän lähes mitä vaan, mut lasten suru ja tuska on jotain mihin en pystykkään vaikuttamaan.Järkyttävä tunne, kun tietää et ainoa mitä voi tehdä, on olla lähellä ja toivoa että lapsi saa tarpeeksi voimaa selvitäkseen ajatuksistaan ja murheistaan :/
Mut, kai se on osa sitä kasvamista, näin äitinä..

Mä luulen et mitä isommiksi lapset kasvaa, sitä enemmän me äidit joudutaan myöntämään niitä omia heikkouksia, ja voimattomuutta, pienen lapsen polvessa olevan pipin saa laastarilla ja suukolla parannettua, murrosiän tuska ei ihan niin helposti poistukkaan :/

Niin, siis jäi pois se, et tuo ainakin hetkellisesti sai mut ajattelemaan sitä itseäni, ja epäilemään sitä omaa elämää, olenko tehnyt oikein, osaanko mä mitään yms