Kun omat vanhemmat (siis jo yli 60-vuotiaat..) tappelevat

Huoh. Mistäköhän sitä aloittais..

Mun vanhemmat on aina tapelleet. Kun olin pieni, taistelut oli toisinaan fyysisiä, mutta perhekoulussa tuo fyysinen puoli jäi kokonaan pois. Mutta edelleen, joka jumalan asiasta pitää olla eri mieltä ja tapella.

Tällä hetkellä vanhempien kotona on taas sellainen räjähdysherkkä tilanne. Äidilläni on tehty jalkaan iso operaatio, joten hän on nyt pidemmän aikaa neljän seinän sisällä ja epäilemättä se stressaa itse kutakin. Ja säpinää tilanteeseen lisää auto-onnettomuudesta toipuva koira.
Äitini on stressitilanteessa kauhea marisija: stressi on niin näkyvää ja käsinkoskteltavaa, että se tarttuu. Äidilläni on bibolaarinen oireyhtymä (vai miten se nyt kirjoitetaan), nuorempana on sairastanut 3 prykoosia.
Isäni taas.. No, se on hyvin vaikeasti luettava tapaus. Ei puhu juuri koskaan, on etäinen ja vetäytyvä. Tuntuu nauttivan kinasteluista, kai se on hänen tapansa "keskustella".
Ja yhdessä, tässä tilanteessa, tappelu on ihan jokapäiväistä. Tämä ei ehkä painaisi mua, mutta kun mun äiti soittaa mulle joka kerta ja kertoo nämä heidän riitansa. Ymmärrän että kaipaa kuuntelijaa, kun isä vetää aina jossain kohdassa mykäksi eikä ikäänkuin riitele loppuun asti.

Mä huomaan, että mua ahdistaa nämä jutut. Tahtoisin auttaa, mutta miten hitossa mä voin auttaa tuollaisia vanhoja, kaavoihin kangistuneita yksilöitä kasvamaan ongelmiensa yli?

 

Ei sun sitä tarvii kuunnella eikä puuttua asiaan, raivostuttavaa toimintaa. Sano äitilles ettei soittele sulle riidoistaan.

 

Ei sun sitä tarvii kuunnella eikä puuttua asiaan, raivostuttavaa toimintaa. Sano äitilles ettei soittele sulle riidoistaan.

Näin.

 

Sanoisin äidille ihan suoraan, ettei kiinnosta ja että lopettaisi mulle soittelun riideltyään isäni kanssa. Jos ei muuten uskoisi, lopettaisin puhelun heti jos alkaisi kertoa riidasta.

Mun mielestä ei ole lasten asia auttaa vanhempien riidoissa, oli lapset minkä ikäisiä vaan.

 

[QUOTE="vieras";24740761]Näin.[/QUOTE]
Ja lääkitys kuntoon.

 

[QUOTE="vieras";24740764]Ja lääkitys kuntoon.[/QUOTE]

Lääkitys hänellä on ollut 30 vuotta, psykooseja ei ole ollut 23 vuoteen. Lääkitystä on aika ajoin säädetty tarpeen mukaan, mutta en usko että sitä koskaan saadaan tämän paremmaksi. Musta tuntuu, etä suurin ongelma on se, että mun vanhemmat on ihan toistensa ääripäät. Niillä ei taida olla yhtään mitään yhteistä. Joku niitä vaan silti pitää yhdessä.
Mä en oikein osaa, enkä ehkä haluakaan, sanoa pahasti. Koitan sitten vaan antaa näkökulmia ja toimia jonkinlaisena peilinä, ja toivon että kumpikin tajuaisi ettei kukaan riitele yksinään.

 

Ja siis akerrottakoon vielä, että mun äidistä ei kyllä mitenkään huomaa ulospäin mielenterveysongelmia. On sosiaalisesti lahjakas, jaksaa puuhailla kaikenlaista ja auttaa aina esim. lastenhoidossa. Ongelma on tämä vanhempien parisuhde. Stressitilanteessa vaan ajattelen ehkä enemmän tuota sekoamisen mahdollisuutta.

 

Lääkitys hänellä on ollut 30 vuotta, psykooseja ei ole ollut 23 vuoteen. Lääkitystä on aika ajoin säädetty tarpeen mukaan, mutta en usko että sitä koskaan saadaan tämän paremmaksi. Musta tuntuu, etä suurin ongelma on se, että mun vanhemmat on ihan toistensa ääripäät. Niillä ei taida olla yhtään mitään yhteistä. Joku niitä vaan silti pitää yhdessä.
Mä en oikein osaa, enkä ehkä haluakaan, sanoa pahasti. Koitan sitten vaan antaa näkökulmia ja toimia jonkinlaisena peilinä, ja toivon että kumpikin tajuaisi ettei kukaan riitele yksinään.

Miksi sinun ylipäätään pitäisi puuttu heidän tappeluihinsa tai antaa mitään näkökulmia? Tuskin siitä tilanteeseen millään enää muutosta tulee, kun ikää on jo noin paljon. Menee vaan turhaan oma mielenrauha. Annat tapella keskenään. Ilmeisesti ei silti ole niin kauheaa, kun yhdessä pysyvät kaikesta huolimatta. Ja jotenkin ehkä voi olla, että saavat siitä uutta virtaa, kun ulkopuoliset ihmiset jaksavat kuunnella, ikään kuin olisi jostakin tärkeästä asiasta kyse. Pitäisi sanoa, että yrittäkää käyttäytyä aikuiset ihmiset.

 

Heidän asetelmansa on kuvauksestasi päätellen vaikea. Ja kuten totesitkin, niin tapoihinsa kangistuneita jo aivan varmasti ovatkin. Näiden syiden vuoksi en edes yrittäisi parantaa heidän suhdettaan, vaan kuuntelisin äidin marinat, vaikkakin ne ärsyttäisivät ja turhauttaisivat. Uskoisin, että kaikissa vanhemmissa on ainakin joku seikka, joka heidän lapsiaan tympii.

 

Kiitos kommenteista kaikille. Väsyttää tämä ainainen murehtiminen. Kun on tässä omiakin murheita.

 

Omien vanhempien riitojen selvittely ei todellakaan kuulu lapselle, oli hän minkä ikäinen tahansa! Itse jouduin kerran sanomaan äidilleni, että en halua kuulla hänen ja isän avio-ongelmista, koska se tuntuu minusta liian pahalta, eikä äiti sen jälkeen ole puhunut kuin jostain pienistä arkisista harmeista. Tuollaisista asioista kuuluu keskustella jonkun muun kuin perheenjäsenen kanssa. Jos ei ole ystäviä, niin sitten terapeutin kanssa.

 

Tai itseasiassa, tällä hetkellä ei kyllä ole pahemmin omia ongelmia, jotain hyvää siis

 

AP täällä toinen kaltaisesi. Koko elämäni olen ollut osana vanhempien riitoja - ja edelleenkin. Mutta nykyään olen sanonut, että minulle ei enää tartte soittaa riidoista. Kaikesta muusta toki voidaan puhua, mutta en ole parisuhdeterapeutti.

Mulla vaan kesti 32 vuotiaaks saakka että opin ja uskalsin sanoa äidille että hänen tulee itse tehdä päätökset omassa avioliitossaan. Se oli vaikeaa -mutta oikea ratkaisu. Ei he voi vetää minua sinne syövereihin, mulla on oikeus omaan elämään ja onneen. Uskalsin tuon tehdä, vaikka molemmat vanhempani ovat yrittäneet itsemurhaa. Silläkin uhalla...mutta kun seuraava itsemurhan tehnyt olisin ollut minä kun oma jaksaminen loppui... Pelasti itseni.

 

Voi olla, että jos muuttaisit toimintatapaasi ja sanoisit, että kuule se on niin, että nyt puhutaan mukavista asioista ja jokainen riitelee omat riitansa itse, niin se voisi jopa piristää heitäkin. Kun antaa luvan jollekin vuodesta toiseen vaan rypeä samassa jamassa, vaikka mitään todellista ongelmaa ei ole, niin tilanne jatkuu vaan. Ei sillä välttämättä mitään muutosta saa aikaan, eikä siihen pidä omia ajatuksia tuhlatakaan, mutta suunta positiivisempaan se on. Kun teidänkin perhe ja sinun hyvinvointisikin ovat todellisia asioita.

 

Kiitos taas :heart: Hyviä vastauksia, alkaa pikkuhiljaa katoamaan pala kurkusta.

 

Hei ap, uskomaton aloitus sinulla juuri tänään! Meinasin itsekin kirjoittaa aiheesta.

Äiti soitti taas iltapäivällä itku kurkussa, että heillä on täysi sota päällä. Isä oli hermostunut haravoiduista lehikasoista jostain syystä ja vetänyt taas hirveät raivarit. Isän raivokohtaukset on jotain tosi pelottavaa, silmät seisoo päässä, huutaa ja karjuu tappavansa kaikki, kiroilee ja heiluttelee nyrkkiä nenän edessä. Sitten herkeää päiväkausiksi, jopa viikoiksi mykkäkouluun. Mitään järkevää syytä raivoiluun ei edes ole, voi olla, että naapuri on sanonut "päivää" erilaisella äänensävyllä kuin normaalisti.

Siis minä en enää jaksa. Vanhemmat ovat olleet naimisissa kohta 50 vuotta, veli syntyi muutama kuukausi häiden jälkeen ja minä siitä vuotta myöhemmin, vahinkoja ollaan siis molemmat. Kiroan sitä päivää, kun kohtasivat. Lapsuudessa kaikki oli päällisin puolin hyvin, oli köyhää, mutta pieni asunto oli ja ruokaa. Tunnekylmäksi kotia ei voi sanoa, siellä suorastaan tihkui viha ja inho. En muista, että äiti olisi koskaan sanonut mitään hyvää isästä - tai päinvastoin. Sen sijaan minua hämmensi, kun yhtenä päivänä naureskeltiin, miten tyttö on kuin isänsä ja seuraavana isä haukuttiin maanrakoon sikana ja idioottina.

Meillä siis riideltiin paljon ja äiti aina voihki, että olisi pitänyt lähteä aikoja sitten. Ja tuota samaa olen kuullut yli 40 vuotta. Ei äitikään mikään pulmunen ole, natkuttaa, vahtii, kyttää kaiken ja vain hänen tyylillään asiat tehdään oikein. Teini-ikä oli minulle painajaista, kaikki huipentui siihen, kun minut heitettiin kotoa kirjoitusten jälkeen. Tai ei heitetty, kerran kotiin tullessa vain sanottiin, että mene takaisin sinne mistä tulitkin, kotiin ei enää ole asiaa.

Jos lasten syystä olivat yhdessä, niin äidillä olisi ollut yli kaksikymmentä vuotta aikaa muuttaa pois. Olen muutaman kerran tarjoutunut auttamaan asunnon haussa ja muussa. Mutta ei, silloin alkaa piipitys, että en minä pärjää, mitä ne naapuritkin sanoo, ei tästä voi kellekään kertoa ja blaablaa. Äiti ei usko, että tilanteeseen ei tule muutosta, jos hän itse ei sen eteen tee mitään.

Olen vuosia jankuttanut äidille, että en halua kuulla heidän riitelystään, mutta ei mene perille. Asumme samalla paikkakunnalla, mutta olen viimeksi käynyt vanhempien luona jouluna. Isä inhoaa minua ylipainoni vuoksi (juu, äiti kertoi, miten isä oli minua haukkunut) ja äiti häpeää, kun en ole niin hieno kuin tuttavien lapset eli minussa ei ole mitään kehuttavaa.

Olen keski-ikäinen, perheellinen, töissäkäyvä nainen. Minulla on omiakin ongelmia. Pahimpina hetkinä odotan aikaa, kunnes jompi kumpi kuolee. Ehkä sitten minä saan elää kuten haluan ilman ainaista arvostelua.

Omituista kyllä, vanhempani ovat olleet ja ovat hyviä isovanhempia. Lastenlapset ovat saaneet olla sivussa riidoista. Vanhemmalle lapselleni kerroin, millaista minulla oli lapsena ja nuorena eikä hän ollut uskoa korviaan.

Miettikää nyt hyvät naiset ja miehet, kannattaako jäädä riitaiseen avioliittoon. Pilaatte vielä lastenne elämän. Toivon, ettei tämä keskustelu lopahda alkuunsa.

 

Voi vieras, sulla on paljon rankempaa :hug: Me lapset ollaan kyllä oltu rakastettuja ja mun mielestä vanhemmat on arvostaneet oikeita asioita. Ja hyviäkin aikoja on ollut paljon. Äitini maanis-depressiivisenä elää tunteella ilot ja surut, ja isän elettömyys on hänelle varmaan ihan käsittämätöntä. Kyllä se isäukkokin sitten räjähtää ku tarpeekseen saa, ja yleensä se sitten iskee rikki jonkun tavaran joka sattuu olemaan käden ulottuvilla. Ja ovat kuitenkin yrittäneet muuttua kumpikin, ja siinä osittain onnistuneetkin (Gordonin perhekoulussa). Taitaa vaan olla perhekoulun opit niin kauan sitten opittuja, että on jo unohtunut se, miten "kuuluu tapella". Tämmöiset pattitilanteet on vaan ihan mahdottomia: riita kytee koko ajan pinnan alla, kun sovintoa ei osata tehdä. Mä luulen, että äitini kantaa isälle kaunaa, se oli meinaan ihan täysin isäni syy, että heidän koira loukkaantui niin pahoin. Ja saattaa olla, että isällä on asiasta muutenkin niin huono omatunto, ettei siksi puhu mitään. Ja puhumattomuus tympii äitiä niin, että sanoo sitten ihan kamalan rumasti kun toivoisi saavansa edes jonkun reaktion isältä. Ääääh, niin vaikeaa.. Mun kumpikin vanhempi on menettänyt isänsä nuorena. Äidin isä kuoli, isänisä joutui linnaan ja sittemmin eliminoitiin mun isän elämästä, vaikka mun isä olis ehkä toivonut vielä näkevänsä tämän. Ehkäpä he ei osaa toimia, kun kummallakaan ei ole mitään esimerkkiä (hyvässä tai pahassa) riitatilanteesta? Ehkä he eivät osaa asettua mun asemaan, kun heidän äidit ovat olleet yksineläjiä? Ihan turhaa spekulaatiota, mutta kaikenlaista sitä pyörii päässä. On mulla hienot geenit!

 

Kiitos, Kojootti, halista tuli hyvä mieli.

Minulla on elämä suurinpiirtein reilassa, mutta en vain tajua, miten joku voi tuhlata koko elämänsä tuolla tavalla. Kumpikin vanhemmistani olisi ollut paljon onnellisempi, jos eivät olisi koskaan tavanneet. Väkisin ei toista voi muuttaa, varsinkin kun kumpainen heistä on sitä mieltä, että jos tuo olisi erilainen, niin sitten olisin onnellinen.

Minusta on upeaa, että nykyisin ihmiset uskaltavat erota. Ei se pitkä perisuhde ole aina tavoiteltava asia.

Minulla on vain niin toivoton olo, kun en tiedä mitä tehdä ja toisaalta en halua mitään tehdäkään. Siitä olen onnellinen, että oma parisuhde ja kotielämä on kunnossa, tosin ongelmiakin välillä on.

 

Musta tuntuu, että munkaan vanhemmat eivät osaisi olla erossa. Kun olin pieni, olivat muutamaan otteeseen asumuserossa, mutta palasivat lopulta aina yhteen. Muistan, että jo pienenä sain kuulla äidiltä, että nyt hän ottaa eron isästä ja päläpälä. Sai sitten meiltä lapsilta sen kaivatun itku-reaktion, jota isä ei hänelle suonut. Äitini on tavallisesti tosi empaattinen ja ymmärtäväinen, hyvä kuuntelija, mutta näissä riitatilanteissa ei lainkaan tajua "sääliä" meitä lapsia.

 

Päivitystä.. Nyt on ollut taas pitkään hiljaista. Itse olen pysytellyt poiss vanhempieni luota, koska lapseni ovat kipeitä ja äiti pelkää tartuntoja, kun on vielä toipumassa siitä jalkaleikkauksestaan. Mutta tänään sitten tuli taas tyypillinen puhelu.. Jo hengityksen ääni paljasti, että äiti on aivan hermona, ja murehti älyttömästi siitä, miten isäni ulkoiluttaa koiraa (esim. käy kaupassa niin että koira odottaa ulkopuolella, ihan normi-juttuja). No, mä siihen sitten sanoin, että musta ei tuossa ei ole mitään syytä huoleen, kyllä koira osaa näyttää jos on hermostunut tai peloissaan. Sitten äiti alkoiki parkumaan, ja sanoi että häntä stressaa niin moni muukin asia. Minä kysyin, että mikä stressaa, se leikattu jalka vai joku muu asia, ja kas kummaa, vastaus oli tietysti, että mun isä. Sanoin sitten kohteliaasti, että siinä tapauksessa mä en pysty auttamaan, mua ahdistaa kuunnella näitä juttuja, että voisiko hän puhua vaikka oman siskonsa kanssa. Tähän äiti vastasi, että "ÄLÄ SITTEN KYSY ETTÄ MIKÄ PAINAA!" Siis WTF?! Pitäiskö mun nyt jotenkin automaattisesti osata joka kerta olettaa, että jos jokin painaa hänen mieltään, niin se johtuu aina mun isästä :/ Mulla paloi pinna, karjaisin vaan että kai mä nyt helvetti kysyn että mikä mieltä painaa, jos toinen parkuu puhelimessa, ja sitten paiskasin luurin kiinni kun en kestänyt enempää. Äitini on käsittämätön marttyyri. Toisaalta kyllä osaa olla empaattinen, mutta omien ongelmien suhteen on niin omanapainen, että kääntää aina kaikki toisten syyksi.

 

Itse olen kieltäytynyt olemaan äitini parisudeterapeutti, jos on valitettavaa niin soittakoon ystävättärilleen. Olen koko ikäni kuunnelleut valitusta isästäni, hän ei äidin mielestä tee mitään oikein jne... Nyt vaihdan puheenaihetta, jos ei onnistu niin lopetan puhelun mahdollsimman lyhyeen, ovikello soi tms.

Ei kenekään tarvitse olla toisen likasankona.

 

Sinun pitää nyt selvästi ottaa tilanteeseen ja ihmiseen etäisyyttä. Lakkaa kertakaikkiaan toimimasta hänelle terapeuttina.

 

[QUOTE="vieras";24899918]Sinun pitää nyt selvästi ottaa tilanteeseen ja ihmiseen etäisyyttä. Lakkaa kertakaikkiaan toimimasta hänelle terapeuttina.[/QUOTE]
Ja ÄLÄ mene tunteella mukaan, vaan tosiaan lopetat heti puhelun, kun menee syyttelyksi tai itkemiseksi.

 

Etäisyyttä olen ottanut, ihan vaan siksikin että terveydellinen tilanne on sitä vaatinut. Meillä pojilla oli enterorokko, ja äidilläni jalassa kipsi ja isoja haavoja operaatiosta, jotenka ei haluta tartuttaa enteroa hänelle. Ja sehän voi tarttua viikkoja tervehtymisen jälkeenkin. Toisaalta harmittavaista, koska tiedän, että nyt hän sitä seuraa kaipaa kun joutuu olemaan pitkän aikaa neljän seinän sisällä. Viides viikko kotona jalkapuolena meneillään, kyllä siinä varmaan kaikkien hermo olis kireellä. Jos vaan äitikin ymmärtäisi, kuinka luotaantyöntävää tuollainen isän-lyttäys on . Mä vaan tiedän, että nyt se parkuu itsesäälissä siellä kotona, eikä suinkaan ajattele toimineensa itse tyhmästi.

 

Eikö sinun kannattaisi nyt vaan pelastaa itsesi kaikelta tuolta?