Huoh. Mistäköhän sitä aloittais..
Mun vanhemmat on aina tapelleet. Kun olin pieni, taistelut oli toisinaan fyysisiä, mutta perhekoulussa tuo fyysinen puoli jäi kokonaan pois. Mutta edelleen, joka jumalan asiasta pitää olla eri mieltä ja tapella.
Tällä hetkellä vanhempien kotona on taas sellainen räjähdysherkkä tilanne. Äidilläni on tehty jalkaan iso operaatio, joten hän on nyt pidemmän aikaa neljän seinän sisällä ja epäilemättä se stressaa itse kutakin. Ja säpinää tilanteeseen lisää auto-onnettomuudesta toipuva koira.
Äitini on stressitilanteessa kauhea marisija: stressi on niin näkyvää ja käsinkoskteltavaa, että se tarttuu. Äidilläni on bibolaarinen oireyhtymä (vai miten se nyt kirjoitetaan), nuorempana on sairastanut 3 prykoosia.
Isäni taas.. No, se on hyvin vaikeasti luettava tapaus. Ei puhu juuri koskaan, on etäinen ja vetäytyvä. Tuntuu nauttivan kinasteluista, kai se on hänen tapansa "keskustella".
Ja yhdessä, tässä tilanteessa, tappelu on ihan jokapäiväistä. Tämä ei ehkä painaisi mua, mutta kun mun äiti soittaa mulle joka kerta ja kertoo nämä heidän riitansa. Ymmärrän että kaipaa kuuntelijaa, kun isä vetää aina jossain kohdassa mykäksi eikä ikäänkuin riitele loppuun asti.
Mä huomaan, että mua ahdistaa nämä jutut. Tahtoisin auttaa, mutta miten hitossa mä voin auttaa tuollaisia vanhoja, kaavoihin kangistuneita yksilöitä kasvamaan ongelmiensa yli?
Mun vanhemmat on aina tapelleet. Kun olin pieni, taistelut oli toisinaan fyysisiä, mutta perhekoulussa tuo fyysinen puoli jäi kokonaan pois. Mutta edelleen, joka jumalan asiasta pitää olla eri mieltä ja tapella.
Tällä hetkellä vanhempien kotona on taas sellainen räjähdysherkkä tilanne. Äidilläni on tehty jalkaan iso operaatio, joten hän on nyt pidemmän aikaa neljän seinän sisällä ja epäilemättä se stressaa itse kutakin. Ja säpinää tilanteeseen lisää auto-onnettomuudesta toipuva koira.
Äitini on stressitilanteessa kauhea marisija: stressi on niin näkyvää ja käsinkoskteltavaa, että se tarttuu. Äidilläni on bibolaarinen oireyhtymä (vai miten se nyt kirjoitetaan), nuorempana on sairastanut 3 prykoosia.
Isäni taas.. No, se on hyvin vaikeasti luettava tapaus. Ei puhu juuri koskaan, on etäinen ja vetäytyvä. Tuntuu nauttivan kinasteluista, kai se on hänen tapansa "keskustella".
Ja yhdessä, tässä tilanteessa, tappelu on ihan jokapäiväistä. Tämä ei ehkä painaisi mua, mutta kun mun äiti soittaa mulle joka kerta ja kertoo nämä heidän riitansa. Ymmärrän että kaipaa kuuntelijaa, kun isä vetää aina jossain kohdassa mykäksi eikä ikäänkuin riitele loppuun asti.
Mä huomaan, että mua ahdistaa nämä jutut. Tahtoisin auttaa, mutta miten hitossa mä voin auttaa tuollaisia vanhoja, kaavoihin kangistuneita yksilöitä kasvamaan ongelmiensa yli?