A
avaudun
Vieras
meillä on sellainen tilanne että mun suku pyytää välillä jopa vaatii meiltä hirveästi palveluksia, apuja,jne, mutta mitään emme saa vastineeksi.
esim mun mies tekee viikolla 14 tuntista työpäivää, ja mä oon 4 lapsen kanssa kotona. tän lisäks meillä on molemmilla välillä ekstra-hommia, joten kun meillä on vähänkin vapaa-aikaa, haluttais puuhailla lasten kanssa ja huilata.
mutta vähintään kerran viikossa meiltä pyydetään talkoo-apuja toisen veljeni raksalle, isäni pyytää meitä toimitsijoiksi omaan kilpa-harrastukseensa, äitini kaikenmaailman kuljetus ja kantoapuja omiin harrastuksiinsa jne... lista on pitkä.
muutama viikko sitten mulla oli lääkärikäynti ilta-aikaan, johon mieheni oli tulossa mukaan, ja kysyimme äitiäni lasten seuraksi täksi reiluksi tunniksi. hän lupasi tulla, mutta peruikin viimetipassa, ja mieheni oli pakko jäädä kotiin , ja minun siis mennä yksin. no ok, oomme ymmärtäneet, että mitä vaan meillä onkin, se ei koskaan oo tarpeeksi tärkeää, että saisimme apua.
tänään miestä pyydettiin huomenna taas sukuani auttamaan, ja kun sanoin että asia on nyt niin että meidän mittamme on täynnä, ja että joka asiaan meitä ei voi pyytää, kun emme itse saa muilta apua, niin johan sain palopuheen isältäni, että onpa lapsellista ja marttyyrimaista käytöstä.
tosi kiva. mikä on kohtuullista? me on autettu muita jo monta vuotta,vaikka meillä on monta lasta, vähän aikaa,jne ja kuitenkin muut pitävät itsestäänselvänä että me olemme vain antajia, emme ottajia. mikä oikeus heillä on loukkaantua, kun kaiken jälkeen olemme väsyneitä tähän tilanteeseen. eikö meillä pitäisi olla oikeus tuntea itsemme "petetyiksi"?
esim mun mies tekee viikolla 14 tuntista työpäivää, ja mä oon 4 lapsen kanssa kotona. tän lisäks meillä on molemmilla välillä ekstra-hommia, joten kun meillä on vähänkin vapaa-aikaa, haluttais puuhailla lasten kanssa ja huilata.
mutta vähintään kerran viikossa meiltä pyydetään talkoo-apuja toisen veljeni raksalle, isäni pyytää meitä toimitsijoiksi omaan kilpa-harrastukseensa, äitini kaikenmaailman kuljetus ja kantoapuja omiin harrastuksiinsa jne... lista on pitkä.
muutama viikko sitten mulla oli lääkärikäynti ilta-aikaan, johon mieheni oli tulossa mukaan, ja kysyimme äitiäni lasten seuraksi täksi reiluksi tunniksi. hän lupasi tulla, mutta peruikin viimetipassa, ja mieheni oli pakko jäädä kotiin , ja minun siis mennä yksin. no ok, oomme ymmärtäneet, että mitä vaan meillä onkin, se ei koskaan oo tarpeeksi tärkeää, että saisimme apua.
tänään miestä pyydettiin huomenna taas sukuani auttamaan, ja kun sanoin että asia on nyt niin että meidän mittamme on täynnä, ja että joka asiaan meitä ei voi pyytää, kun emme itse saa muilta apua, niin johan sain palopuheen isältäni, että onpa lapsellista ja marttyyrimaista käytöstä.
tosi kiva. mikä on kohtuullista? me on autettu muita jo monta vuotta,vaikka meillä on monta lasta, vähän aikaa,jne ja kuitenkin muut pitävät itsestäänselvänä että me olemme vain antajia, emme ottajia. mikä oikeus heillä on loukkaantua, kun kaiken jälkeen olemme väsyneitä tähän tilanteeseen. eikö meillä pitäisi olla oikeus tuntea itsemme "petetyiksi"?