Kun kumppani ei halua lasta -ketju

"antakaa ajan kulua" - sulla on vain yhden ihmisen esimerkki. Jos sinun miehesi on muuttanut mieltään en sen perusteella vielä rohkenisi kaikille suositella odottamista. Kun tosiaan on sellaisia miehiä jotka eivät iän lisääntymisestä huolimatta halua lasta. Naiselle jokainen vuosi vie unelmaa kauemmaksi.

 

Mun mielestä ei ole mikään paras neuvo antaa ajan kulua, sillä ei kaikki ihan oikeasti halua saada lapsia.

Joo, ei munkaan mies ihan oikeasti halunnut saada lapsia. Mutta niinpä vaan halusikin. Tiettyyn ikään asti jokainen vuosi miehen ikään lisää on isyyden kannalta hyvä asia.

Sun "antakaa ajan kulua" pitäis mennä tonne vapaaehtoisesti lapsettomien puolelle kertomaan, että kyllä hekin varmaan oikeasti vielä lapsia haluavat, kuten sinunkin miehesi. Ihan oikeasti, ei kaikki tule haluamaan lapsia nyt tai myöhemmin.

 

En tule tänne suosittelemaan mitään tai neuvomaan ketään, mutta haluan kertoa meidän tarinamme.
Meillä mies oli ehdottomasti lasten saantia vastaan. Hänellä oli lapsia edellisestä liitosta ja ikääkin jo karttunut, eikä hän missään tapauksessa halunnut enää mukaan vaipparalliin. Minä halusin lasta, ja asiasta käytiin monet katkerat riidat. Yllättäen kohtalo kuitenkin tuli peliin, todellakin siis kohtalo, ei mikään juonittelu tai ehkäisyn tahallinen poisjättö. Tulin raskaaksi, ja alkujärkytyksen jälkeen mies oli korvaamaton tuki odotusaikanani ja nyt pienen lapsen onnellinen isä. Näinkin siis voi käydä.

 

Älkää turhaan provosoituko.

Oikeesti, jos haluat lasta enemmän kuin miestä niin mies vaihtoon. Itse en lapselleni haluaisi ketään muuta isäksi kuin oman mieheni. Toiselle rakkaus on tärkeämpää kuin perhe.

 

Jos olet alle 30 niin ei kannata hätäillä. Harvalla alle 35 vuotiaalla on oikeasti mikään hätä hosua asian kanssa.

 

Meillä on sellainen tilanne, että vaikka nuoria ollaankin (25 ja 27), niin itselläni alkaa olla kiire pahan endometrioosin takia, mutta mies ei ainakaan vielä halua lapsia. Minulla on opiskelua vajaa vuosi vielä jäljellä ja siihen asti annan miehelle aikaa pähkäillä asiaa. Lasten saamisesta on puhuttu ja itketty monet kerrat ja kumpikin tietää tarkalleen toisen ajatukset. Ei auta kuin odotella painostamatta ja toivoa, että rakas mies jossain vaiheessa suostuu, koska itse en voi antaa sen ajan kulua...

 

Mulla todettiin laparoskopiassa endometrioosi 23 vuotiaana. Nyt oon 31 ja vasta aloitettiin vauvaa hommailemaan. Uskon et meillä kyllä tärppää vielä "tässäkin iässä".

 

En nyt halua pelotella, mutta minulla oli 10 vuotta endometrioosi, ja kolmikymppisenä kun olisin halunnut lapsen, en sitä enää voinut saada. Lahjoitetuilla munasoluilla kyllä lopulta onnistui, mutta ne on jo sen verran rankkoja koeputkihedelmöityksiä, että mieheltäkin vaaditaan kovaa sitoutumista ja halua isäksi. Eli ei kannata antaa ajan vain kulua, jos on jokin perusteltu syy pelätä lapsettomuutta.

 

Hei, uskaltauduin tänne ketjuunne...olen kirjoitellut tuonne "ihan uusia vauvahaaveita" ketjuun, mutta se porukka alkaa jo tuntumaan liian vaikealle.Vaikealta siinä mielessä että kovin moni siellä jo yrittää raskautua. =(

Olen siis 33vuotias ja mieheni 15vuotta vanhempi...sanompa sen vaikka ne jotka ovat liikuskelleet elleissä varmaan tietävät ja tuntevatkin nikkini, voihan täällä olla aivan uusiakin ihmisiä.

Haluaisin siis vauvaa, mieheni ei.En ole ollut kyllä varma itsestänikään, koskaan en ole ennen halunnut lasta ja vauvakuume on sinällään minulle uusi asia, olisinko puolisen vuotta kärsinyt siitä.

Ysätäväni alkavat olla sen ikäisiä että tekevät vauvoja ja usemapaakin perättäin, se tuntuu minusta pahalle...olen kateellinen. =(
Mutta kuten ap:kin kirjoitti en alkaisi tekemään lasta salaa mieheltä...rakastan ja kunnioitan miestäni niin paljon, en voisi sitä hänelle tehdä.Todennäköisesti olen siis lapseton ainakin muutaman vuoden.

Emme me mikään "vanha" pariskunta iästämme huolimatta ole, yhteistä eloa on takana reilu kaksi vuotta...että minun pitänee vain olla kärsivällinen ja antaa miehelleni aikaa sopeutua ajatukseen.Taloudellinen tilanne on myös ratkaiseva, tämä nykyinenkin lama aika...jos sitä nyt on? Kyllä sitä vain tuntuu olevan, heijastuu työtilanteeseen...meillä molemmilla on oma pienyrityksemme.Eikä rahaa/työtä liiaksi ole.Tämä tuntuu olevan varsinkin miehelleni suuri ratkaiseva asia, jos rahaa olisi niin kuulema voisimme ajatellakin sitä lasta.

 

Pitkästä aikaa täällä. Me, jotka jo päätimme erota, halusimme tehdä välirauhan joulun alla. Lapsiasia on nyt asetettu jäihin ja vaikka aiemmin sitä täällä vastustin, aion antaa miehelleni aikaa pohtia asiaa. Olen mielessäni päättänyt, että otan asian seuraavan kerran puheeksi loppukeväästä tai viimeistään puolen vuoden päästä.

Lapsista en todellakaan aio luopua, vaan tilannetta täytyy katsoa myöhemmin uudestaan. Paras ratkaisu olisi tietenkin se, jos mies löytäisi itsestään vauvakuumeen, mutta jos ei, olen valmis koviinkin tekoihin. Varmaan edessä on sitten yksinäinen yritys miehestä huolimatta. Tällä hetkellä ajatus erosta tuntuu aivan kamalalta, enkä sitä haluaisi enää ajatellakaan.

 

Minäkin mietin sellaista vähintään puolenvuoden ja maks vuoden odottamista ennenkuin alan taas kerjäämään mieheltä vauva asian perään.En minä eroa halua, voin kaiketi elää ilmankin sitä lasta jos toinen vaihtoehto olisi ero.Mutta mielelläni perustaisin perheen juuri hänen kanssaan.

 

En nyt halua pelotella, mutta minulla oli 10 vuotta endometrioosi, ja kolmikymppisenä kun olisin halunnut lapsen, en sitä enää voinut saada. Lahjoitetuilla munasoluilla kyllä lopulta onnistui, mutta ne on jo sen verran rankkoja koeputkihedelmöityksiä, että mieheltäkin vaaditaan kovaa sitoutumista ja halua isäksi. Eli ei kannata antaa ajan vain kulua, jos on jokin perusteltu syy pelätä lapsettomuutta.

Onhan tässä vielä 10 vuotta aikaa hoidollakin yrittää.

 

Olen lueskellut teidän juttujanne ja ajattelinpa kertoa omasta kokemuksestani.

Olemme olleet yhdessä nelisen vuotta. Kesällä 07 jätin ehkäisyn pois vauva haaveissa. Mieheni tiesi tästä ja oletin hänen olevan mukana. Vauvaapa ei sitten alkanutkaan heti kuulumaan, ja plussasin vasta yli vuoden "yrittämisen" jälkeen. Oikeastaan Olin/olimme liikenteessä tulee-jos-on-tullakseen asenteella, tai näin luulin. Testattuani plussan itkin kotona onnesta, mutta miehelleni tieto raskaudesta olikin shokki. Hän oli ehtinyt vähän liian hyvin sopeutua ajatukseen ettemme ehkä vauvaa koskaan saa, ja kuultuaan raskaudestani hän koki vaan menettävänsä "kaikki" suuret suunnitelmansa. Eli ajatteli että kun vauva tulee "ei enää ikinä päästä minnekään" jne.

Raskauteni päättyi varhaiseen keskenmenoon rv7+4. Miehenikin suri keskenmenoa. Myönsi että oli siinä muutamassa viikossa ehtinyt tottumaan ajatukseen vauvasta. Km:sta toivuttuamme vaan löi sitten "jarrut" päälle, ja sanoi ettei tiedä haluaako lapsia nyt/ikinä.

Kävimme läpi jo aikamoisen erokriisin, kun tuntui ettei meidän haaveet oikein kohtaa. Rakkaudesta toisiamme kohtaan päätettiin kuitenkin jäädä yksiin. Tein miehelleni selväksi, että ehkäisy on jatkossa hänen harteillaan, ja mahdolliset "vahingot" pidetään. Tuntui kuin kivi olisi tippunut mieheni harteilta, ja yhteiselossa alkoi taas aurinko paistamaan. Mitään varsinaista ehkäisyä hän ei ole alkanut käyttämään, luottaa keskeytettyyn yhdyntään, mutta minun hedelmällisyydelläni se taitaa olla ihan riittävää..?

Itse salaa yhä vauvasta haaveilen, ja puran haaveita tänne, mutta olen vakaasti päättänyt antaa asian toistaiseksi olla, että miehenikin saa rauhassa miettiä ilman minun jatkuvaa painostusta. Koen että kun lupasin jäädä luokseen ja laittaa tän vauva-asian "jäihin", pitää mun antaa lupaukselleni sen verran katetta, että ainakin puoli vuotta olisi vauva-vaatimuksetonta (heh) aikaa. Katsellaan sitten myöhemmin uudestaan.

Ja kolmenkympin molemmin puolin mennään, että aikaa ei ole hukattavaksi, toisaalta ei tässä kai vielä ihan viimetingassakaan olla?

Vilukisu

ps. Tekstin sekavuus selittyy sillä, kun kirjoittelen työnteon lomassa, ja yritän tiivistää lähes kahden vuoden asiat yhteen tekstiin...

 

Tällä hetkellä ajatus erosta tuntuu aivan kamalalta, enkä sitä haluaisi enää ajatellakaan.

Mulla on (edelleen) täysin tämä sama tilanne. Jossain vaiheessa mulla oli ehkä viikon verran sellainen tunne, että ehkä pelkkä koira riittäisi talossamme, kunnes taas sitten alkoi vauvajatus tuntua ahdistavalta mörkönä päässäni. Tai ei se ajatus vauvasta niinkään, vaan se tieto, ettei mies halua lasta.

Joka kerta kun kuukautiset tulevat, olen toisaalta helpottunut ja toisaalta täysin masentunut. Helpottunut siksi, ettei tarvitse tuottaa miehelle pettymystä, masentunut siksi, kun tulee taas totuus esille, etten voi saada lasta. Mutta jättää en osaa, sen verran rakas tuo mies on.

 

^Sori että näköjään toistin itseäni, en muistanut mitä aiemmin olin kirjoittanut.

 

Mies kertoi tavatessaan heti, ettei ole koskaan halunnut lapsia. Oli hyvin voimakas asiassaan ja kertoi, että aiemmat suhteet olivat kaatuneet siihen. Niin kuitenkin kävi, että rakastuimme todella lujaa ja hän aika pian kertoi, että voisi minun kanssani olla vamis sellaiseen. Minä olin tehnyt selväksi, että minä ehdottomasti halua lapsia enk alkaisi suhteeseen ihmisen kanssa, jonka kanssa niitä ei voisi hankkia.

Mukava tietysti, että hän muutti mielensä. Nyt kuitenkin hämää kovasti se, että hän ilmiselvästi olisi valmis siihen vain minun takiani ja pitääkseen tämän suhteen, ei siksi että itse oikeasti haluaisi. Sellaistahan se varmaan on ollut maailman päivät, että nainen taivuttaa vastahakoisen miehen tahtoonsa, mutta hieman kuitenkin hirvittää jos toinen ei ole todella sitoutunut hankkeeseen. Mitenköhän sitten, kasvaisiko innostus jos asia realisoituisi. Miten paljon voi kuitenkaan luottaa siihen, että ne isävaistot tulisivat sieltä kun paketti on perillä?

Olisiko tällaisesta tilanteesta kokemuksia?

 

Samat ajatukset pyörii päässä, sillä erotuksella, että minun miestä ei meinaa saada millään taivuteltua mukaan... On silti vaikeaa sanoa, miten miehen suhtautuminen muuttuisi, jos perhe kasvaisikin. Oma mieheni haluaa ottaa vastuun, jos niin käy, mutta pelkää sitä suurta vastuuta toisesta ihmisestä ja ettei jotenkin kiintyisi vauvaan. Hänellä itsellään on ollut aika vaikea lapsuus, enkä ihmettele suhtautumista yhtään, mutta en jaksaisi tätä epätietoisuuttakaan. Tuskin tästä eroa tulee, mutta haluaisin silti tietää, miten asiat voisivat olla muutaman vuoden päästä.

 

Onko kenenkään miehellä huolta taloudellisessa mielessä? Kun minun miehestäni huolettaa se, että pystyykö hän elättämään lapsen.

 

Meillä ainakin toi rahapuoli taitaa olla yksi asioista, jotka miestä huolettaa.. Molemmilla kyllä vakityö ja ihan hyvin tässä tullaan toimeen. Lainaa löytyy, mutta niinhän se tässä iässä helposti on. Asuntoa kyllä ollaan vaihtamassa isompaan (ei nyt ihan perheasunto, mutta yksi TÄYSIN ylimääräinen huone kuitenkin )ja remonttiin tulee palamaan paljon rahaa. Mutta totuus on, että ei tää tilanne meillä ainakaan taloudellisesti tuu paljon muuttumaan parempaan suuntaan, kun vasta ehkä parinkymmenen vuoden päästä. Miehet tuntuu jotenkin ajattelevan ehkä enemmän just tota puolta, että onko sitten oikeasti varaa elättää.. Tuskinpa sitä kellään on, mutta aika moni tuntuu silti pärjänneen ihan hyvin

Meillä oikeesti tuntuu tilanne menevän parempaan suuntaan. Eihän meillä vielä mikään yritys oo päällä, eikä varmaan hetkeen alakkaan. Tuntuu vaan, että alkaa kaveri hiljakseltaan lämmetä ajatukselle. Yli puolisen vuotta oon nyt yrittäny olla painostamatta (edellisellä sivulla pidempi kuvaus meiän tilanteesta) ja nyt ruvettu taas näistä asioista välillä puhumaan. Tänään aamulla viimein sain sanottua, että alkaa toi vauvakuume taas olla kauhea (palannut ja aivan hirveänä, missäköhän mahtoi hetken majailla..).. Mies vaan naurahti, että "eikös sulla just ollu kuumetta ja pitäisköhän mennä lääkärille". Eikä tuntunu ollenkaan vaivaantuneen asiasta, mikä siis oli aivan ihme. Jatkoi vaan halailua, aiemmin ois kyllä juossu kauas pakoon. Eipä vaan taia tähän lääkärit auttaa..

 

Niin kaipa miehet ottavat sen taloudellisen puolen vakavammin kuin me naiset. Hieman sekin hirvittää, että kun kuitenkin olen aina ollut siinä luulossa etten itsekkään sitä lasta halua ja nyt kun tahtoisinkin...mutta vain niin että mies on mukana kaikessa...niissä neuvolakäynneissä sekä vauva arjessa aivan yhtä paljon kuin minäkin.Mutta kun nyt tuntuu sille, että kyllä hän voisi kaiketi minut raskaaksi saattaa mutta miten kävisi siitä eteenpäin? Osallistuisiko hän samoin vai jäisinkö minä yksin sen vauvan kanssa...en nyt eroa tarkoita.=( Voi kun tätä on vaikea pukea sanoiksi.Minun pitää varmaan vain odottaa että mies kypsyy asiaan ja on valmis kantamaan vastuun myös arjen pyörittämisestä.Onhan siinä se pelko, ettei sitä tapahdu ja jäämme lapsettomiksi.

 

Meillä ei niinkään se taloudellinen puoli paina. Mies on töissä ihan normipalkalla ja itse opiskelen ja käyn parhaani mukaan töissä. Tälläkin hetkellä rahaa jää yli (no, asutaan vuokralla kaksiossa, ei ole autoa, ei kauheasti matkustella eikä ole kalliita harrastuksia), eikä kummankaan mielestä taloudellinen tilanne vaikuttaisi lasten saamiseen etenkään kun minäkin pääsen pian kokopäiväisesti töihin. Kunhan niitä töitä sitten on. Mutta lähinnä kai miestä pelottaa se vastuu ja kasvatus.

 

Raskausaikana meillä vaan alkoi säästymään rahaa ihan hirveästi, vaikka panostimme jo silloin vauvaan rahallisesti ihan kunnolla. :O Tämä tietenkin sitten johtui siitä, että ravintolaillat päättyivät seinään. Ne summat mitä ravintoloihin menee on oikeasti ihan järkyttäviä... Ainakin meillä oli aika aktiivinen sosiaalinen elämä ennen raskautumista (tupakoitiin myös), kun ei ollut mitään elämään tärkeämpää missään. Ihan uskomatonta mitä kaikkea sillä rahalla saatiin ja silti jäi säästöön. Uskon, että aika hyvin tulee toimeen kun lapset on vielä nuoria, mutta sitten kun iskee teini-ikä, niin saattaa tarvita panostaa hieman enemmän...

 

Meillä sattui täällä viime viikolla omituinen kohtalonoikku. Mitä ilmeisimmin olin hetken aikaa raskaana ja sain sitten varhaisen keskenmenon. Raskausoireet iskivät todella vahvoina päälle: oli pahoinvointia, tuoksujen voimistumista, rintojen arkuutta ja jopa maidon pisarointia. Sitten alkoi vuoto, joka oli toisenlaista kuin kuukautisten aikaan. Suhteellisen selvä tilanne, vaikken raskaustestiä ehtinytkään tehdä.

Ajattelin ensin pitää asian salassa mieheltä, mutta päätin sitten eilen kertoa, kun tunsin tarvitsevani lohdutusta omaan suruuni. No, sitä oli turha odottaa. Mies oli aivan järkyttynyt ja uhkaili jopa piuhojen katkaisulla. Totesi, ettei seksiä varmasti heruisi pitkiin aikoihin. Hänestä vahinko olisi ollut minun syyni. Tuli aika paljon jäätä niskaan kaiken kaikkiaan.

Voitte varmaan kuvitella omat tunteeni juuri nyt. Hetkellinen onnellisuus ja ihmeen kokeminen ovat vaihtuneet suruun, hämmennykseen ja vihaankin. Miksi ihmeessä tällaista sattuu? Mikä tuon miehen silmät saisi avautumaan? Toiveikkaasti mietin, että hän pystyisi ainakin minua lohduttamaan, kun näkisi miten raskaasti asian otan. Ymmärtäisi ja heltyisi, kun näkee kuinka tärkeää lasten saaminen minulle on. Paskat!

 

Talvi80:"Mies oli aivan järkyttynyt ja uhkaili jopa piuhojen katkaisulla. Totesi, ettei seksiä varmasti heruisi pitkiin aikoihin. Hänestä vahinko olisi ollut minun syyni. Tuli aika paljon jäätä niskaan kaiken kaikkiaan."

Kauheaa!! Miten voi olla sitä mieltä, että syy on vain sinussa?! Eikös siihen kaksi kuitenkin tarvita.. Meillä ainakin mies on sanonut näin, siis kun on vahingon mahdollisuudesta puhuttu. Kamala asia jo itsessään, ei siihen toisen syytöksiä tarvitse. Toi kuulosti jotenkin tosi pahalta..

Meillä on tosta `vahingosta´ keskusteltu aika paljon viime aikoina.
Hetkeen kun ei muuta "ehkäsyä" oo ollu, ku keskeytetty ja varmat päivät.. Eli vahinko on mahdollinen, joskin en sen varaan kyllä kauheasti laske. Mies kyllä ehdottomasti aikoo kantaa vastuun, eikä ikinä lähtisi noin syyttelemään pelkästään minua. Kerran hänelle siitä nimittäin avauduin, että jotenkin aina pelkään, että "petän" hänet jos kuitenkin.. On vaan aina ennen kuukautisia se ristiriitainen olo, kun samaan aikaan pelkää ja toivoo. Tiedätte varmaan.. Tuntuu, että meillä taitaisi olla helpompi, jos vain vahingossa pääsisinkin raskautumaan. Miestä tuskin saan puhuttua tuohon oikein tosissaan yrittämiseen.

Oon kyllä ihan sanaton tohon teidän tilanteeseen.. Pistää melkein vihaksi, että kuinka voi toista noin kohdella. Mahtoiko sitten vaan ensi järkytyksessä sanoa mitä sylki suuhun tuo..?! Jos tilanne oikeasti tollasena jatkuu, niin itse ainakin miettisin, että mahtaakohan hän oikeasti käydä salaa pistämässä piuhat poikki..?

Halaisin jos pystyisin, jaksamisia..

 

ihan kuin minun suustani oli tuo talvi80:nen teksti. Meillä kävi ihan samalla tavalla, ehdin saada jo haalean plussan mutta sitten tulikin täti. Mies nosti hirveän haloon ja sanoi, että nyt ei tipu piiiitkään aikaan. Mies sanoo haluavansa odottaa vielä monta vuotta, meillä on kuitenkin menty ilman mitään ehkäisyä jo pitkään ja aikaisemmin mies on lämmennyt lapsen saamiselle vaikka heti. Lapsen saaminen on minulle suurin unelmani ja olen jo ehtinyt asennoitua yrittämiseen, joten nyt on pakko miettiä onko tämä se suhde, jonka haluan. Tämän edellä kuvaamani episodin jälkeen ei olla yli viikkoon puhuttu juuri mitään. Että näin.