Ero, koska mies ei halua lasta.

höyrypää: Oloasi varmaan helpottaisi todella paljon jos kertoisit tästä tilanteesta äidillesi ja siskollesi. Järjestäkää itsellenne aikaa, ottakaa joku ilta ja istukaa yhteen, kerro heille tästä asiasta, sillä ihan selvästi sinulla on todella paha olla kun et ole voinut kertoa heille kaikkea.
He ovat sinun perhettäsi, ymmärtävät ja kuuntelevat varmasti ja osaavat sanoa ainakin oman mielipiteensä elleivät nyt konkreettisesti auttaa siinä mielessä mitä tilanteessa pitäisi tehdä.

Olen sinun kanssasi suurinpiirtein saman ikäinen, täytän kesällä 32 vuotta. Minä en ole koskaan onnistunut löytämään miestä joka olisi halunnut kanssani kihloihin saati naimisiin. Juuri eilen mietin, että kaikki entiset poikaystäväni ovat pian sen jälkeen kun jättivät minut, löytäneet nuoremman tilalle, ja kihlanneet tämän lähes samantien. Jossain mielessä tuollainenkin satuttaa.
Lapsia heidän kanssaan en silti olisi koskaan voinut tehdä, sillä elämään kuului liiaksi viina ja kaverit.
Nykyiseni kanssa olen ollut 4 vuotta yhdessä. Miehellä on eksänsä kanssa lapsi joka on välillä meillä. En silti tunne mitään äidillisiä tunteita, sillä ei tämä lapsi ole minun. Hän on vain joku josta minun täytyy välillä huolehtia. Nykyiseni ei myöskään halua kihloihin tai naimisiin. Hän ei ymmärrä miksi sitä yhdessäoloa pitäisi jollain typerillä sormuksilla korostaa.
Ite olen aina toivonut pääseväni naimisiin. Siitä toiveesta nyt ehkä joudun luopumaan.
Meillä on ollut suhteessa myös omat ongelmamme, ja välillä on ollut mielessä erokin. Lähinnä koska en voi tiettyjen asioiden takia luottaa mieheen ihan 100%. Kuitenkin olemme puhuneet asiat halki ja jatkaneet.
Mies tietää että haluan oman lapsen ja on hommassa mukana myös. Itseäni harmittaa että olen lapsen tekoon toisaalta ryhtynyt vasta nyt - minulla todettiin heinäkuussa pco joka vaikeuttaa raskaaksi tulemista, ja saatan joutua hoitoihin, koska yritystä on keväällä takana jo vuosi.

Minullekin tuli mieleen jossain vaiheessa, että mitä jos vain kaikessa hiljaisuudessa lopettaisit pillerit? Eikö jokainen saa päättää omasta kehostaan haluaako myrkyttää sitä vai ei? Itse söin 10 vuotta pillereitä, ja tässä nyt on lopputulos. Pumppasin miesten vuoksi itseni täyteen myrkkyjä ja nyt sitten olen jollain tasolla hedelmätön, osittain varmaan pillereiden takia...

Toivon, että asiasi järjestyvät ja joskus saat sen oman nyytin, kuten minäkin.:heart:

 

Miksi pillereitä pidetään yleisesti "ainoana" ehkäisyvaihtoehtona? Miksi ylipäätään naisen pitäisi ottaa vastuu ehkäisystä - miksei mies voi, varsinkin jos hän on suhteessa ainoa, joka haluaa ylipäätään ehkäisyä käyttää?

Itse olen seurannut tässä yhden pariskunnan edesottamuksia. He ovat seurustelleet yli 10 vuotta ja molemmilla alkaa ikää olla se 30v. Mies ei halua missään tapauksessa lapsia ja nainen on sanonut, että he eivät sitten lapsia tee, kun mies ei niin halua. Minusta tuo on niin iso uhraus naiselta, että oma iho nousee kananlihalle. Entäs, jos suhde päättyisikin eroon, kun olisi liian myöhäistä tehdä lapsia naisen kannalta? Entä, jos nainen muuttaa mielensä ja haluaakin lapsia? Muutenkin mies tuntuu tuossa suhteessa tekevän kaikki päätökset naisen alistuessa niihin sanoen "mutta kun minun mies haluaa niin". En voi ymmärtää - eikö parisuhde ole kahden ihmisen liitto, jossa molempien pitäisi olla valmis kompromisseihin, kun kyse on kuitenkin molemman omasta elämästä?

 

Ihanaa, että joillain pareilla se miehen lapsikielteisyys on kääntynyt päinvastaiseksi. Sitä tässä itsekin toivon ja odottelen. Kun tapasimme, tiesimme heti, että tässä on "se oikea", ehdottomasti. Rakkautemme vain syvenee päivä päivältä. Nyt olemme olleet yhdessä 3 vuotta, ja menossa kesällä naimisiin. Mies oli kauan yksin ennen minua, ja ehti jo ajatella, että on varmaan yksin loppuelämänsä tyyliin.. ei ainakaan miettinyt lasta niissä olosuhteissa. Nyt, kun elämä on yllättänyt, tuo lapsiasia tulee silti viiveellä.. Minulle perhe on aina ollut toiveissani ensimmäisenä. Rakkaus tietenkin ykkösenä, mutta minulle lapset ovat rakkauden jatkumoa. Mies taas on ajattelut rakkautta kahdenkeskisenä unelmana..hänen haaveisiinsa ei ole kuulunut ajatusta isyydestä, muttei hän myöskään kiellä, etteikö niin voisi tapahtua.

Nyt tämä naimisiinmenomme on laukaissut pelkotiloja miehessä, kun hän tietää miten paljon toivon lapsia. En ole painostanut, mutta minusta tietenkin huokuu se kaipuu äitiyteen tavalla ja toisella. Nyt mies pelkää, että jollei hän olekaan valmis sitten kun haluan, ja että kello alkaa tikittää minulla aina vain lujempaa. Hänelle on tullut paineita asiasta. Tämä tottakai laukaisee minussa hädän näin häiden kynnyksellä. Koska en missään tapauksessa haluaisi, että siihen ihanaan päivään liittyisi mitään tällaista. Mies kokee, että on kai luonnollista panikoida tällaisia häiden alla. Sukulaiset alkavat kysellä jnejne..Miten rauhoittelisin miestä vaipumatta itse maanrakoon? Uskon, että tässä on kysymys pitkälti siitä, että mies oli niin kauan yksin ja eli vain itselleen. Myös siitä, että hänellä on tuskaisia kokemuksia naisten kanssa ollut aiemmin. Ja varmaan siitä, että mies olettaa, että hänelle pitäisi tulla täysin samanlainen tunne kuin minulle. Eihän miehille tule usein voimakasta vauvakuumetta, eihän?

En voisi kuvitella eläväni ilman tätä onnea ja rakkautta, mutta nyt kun luin näitä kirjoituksia, joissa katkeruus ja toiveet alkavat tuhota suhdetta..alkoi pelottaa. Tiedän sen, että katkeroituisin ilman mahdollisuutta perheeseen. Jos emme pystyisi saamaan, se on eri asia. Haluamme enemmän kuin mitään, elää yhdessä tämä elämä. Mutta mitä se elämä sisältää, siitä meillä on vielä hieman eri visiot. Mies pelkää, miten rankkaa se lapsenhoito on..ystäviemme lapset ovat olleet ns. haastavia, on koliikkia ym..mies pelkää myös, että entä jos tulee sairas lapsi jne.,..toisin sanoen, hän pelkää aivan kaikkea vanhemmuuteen liittyvää. Ja sitä että tekee minut onnettomaksi, jollei voi sanoa varmaa vastausta. Miksi pelätä maailman luonnollisinta asiaa..sitä en tajua..ehkä olen vain liian yksinkertainen ja sinisilmäinen..enkä haluaisi katkeroitua. Mitä tässä voi tehdä?

 

Nyt on pakko kirjoittaa tänne oma tarinani, jos se antaisi jollekin voimia. Itse etsin tämänkaltaisia tarinoita viime syksynä netistä kyllästymiseen asti kun velloin näiden ajatusten kanssa.

Minun ja mieheni tarina alkoi n. 3 vuotta sitten. Tapasimme, ihastuimme ja rakastuimme aivan päättömästi. Kertakaikkiaan jalat alta ja halolla päähän -hullaantuminen puolin ja toisin. Miehellä oli erittäin tuore avioero takana ja senhän tietää miten siinä sitten kävi. Erosimme puolen vuoden kuluttua. Jo alussa olin tehnyt selväksi, että elämäni suurin haave on jonain päivänä saada oma lapsi. Miehellä on kaksi lasta edellisestä liitosta mutta hän oli alussa ehdottomasti sitä mieltä että yhteinenkin lapsi hankitaan.

Tosiaan erottiin mutta eihän siitä mitään tullut. Seurasi vuoden on-off -suhde ja lopulta palattiin yhteen. Nyt mies ei enää ollutkaan varma siitä haluaako hän lisää lapsia. Olimme onnellisia yhdessä ja rakkaus roihusi mutta koko ajan pieni jännite oli ilmassa. Päätin olla puhumatta asiasta mitään, vaikka omassa päässäni tietenkin mietin asiaa jatkuvasti. Viime syksynä sitten tilanne sai semmoisen käänteen, että gynekologini totesi minun olevan niin vähähormoninen, ettei mielellään uusisi laastarireseptiäni, koska hormoniehkäisy selvästikään ei tee hyvää. Kerroin gynelle lapsikeskusteluista joita oli miehen kanssa käyty ja itkin vastaanotolla kuinka haluaisin äidiksi mutta en saa siihen mahdollisuutta. Tein radikaalin ratkaisun ja lopetin laastarin käytön. Kerroin tietenkin asiasta miehelle ja siirryimme kondomiin. Lapsiasia kuitenkin hiersi niin paljon, että lopulta tein rajun ratkaisun ja pakkasin tavarani ja palasin omaan kotiini, vielä ei siis oltu muutettu virallisesti yhteen. Olin helpottunut, todella helpottunut. Olin itse tehnyt päätöksen, vaikka olinkin joutunut samalla luopumaan elämäni suurimmasta rakkaudesta, mikä tietenkin sattui ihan järjettömästi. Tarve tulla äidiksi oli niin suuri, että tiesin tämän olevan ainoa oikea ratkaisu, koska en saanut varmuutta, saanko tämän miehen kanssa koskaan edes mahdollisuutta yrittää lasta.

Kuukauden kuluttua mies soitti. Jotenkin asiat olivat järjestyneet molempien päässä ja olimme molemmat sitä mieltä, että ei tämmöistä suhdetta voi heittää menemään. Puhuimme, puhuimme, puhuimme ja lopputulos oli se, että muutin miehen luo ja jatkoimme yhteistä elämäämme entistäkin onnellisempina. Lapsi saa tulla jos on tullakseen. En stressaa asiasta, sillä nyt olemme antaneet sille ainakin mahdolllisuuden. Asiat tapahtuvat juuri niin kuin on tarkoitettu. Tämän reilun puolen vuoden aikana, joka on oltu ilman ehkäisyä, mieskin on alkanut suorastaan kuumeilla. Pidin tärkeänä sitä, etten missään vaiheessa alkanut painostaa tai vaatia mitään. Kunnioitin mieheni mielipidettä ja sen takia olin jopa valmis luopumaan suhteesta.

Nyt voin sydämestäni sanoa, että olemme onnellisempia kuin koskaan. Mikään ei enää hierrä välillämme. Eräs ystäväni sanoikin, että me olemme suhteessamme käsitelleet asioita enemmän kuin keskivertopariskunnat usean kymmenen vuoden avioliiton aikana mutta se on selvästi ollut meille ainoa oikea tie tähän pisteeseen. Osaamme ainakin arvostaa tätä onnea. Lapsi tulee jos niin on tarkoitettu ja jos ei tule niin sitten eletään uusperheenä ilman yhteisiä lapsia. Toki se sattuu, jos en saa kokea äitiyttä mutta nyt sille on ainakin annettu mahdollisuus. Itse olen sitä mieltä, että ehkäisyn pois jättäminen salaa mieheltä on epäoikeudenmukaista mutta toki jokainen saa tehdä omat ratkaisunsa. Meidän tarinamme päättyi onnellisesti. Toivon voimia ja rohkeutta jokaiselle, joka painii näiden asioiden kanssa. Muista, että joskus saa sen mistä luopuu, tavalla tai toisella.

Kaikella on tarkoituksensa ja asioilla on AINA tapana järjestyä!

 

Olipa helpottavaa löytää tämä ketju... Olen ehkä raskaana, ja mieheni on ilmoittanut että ei jaksa enää vaipanvaihtoja ja itku. Hänellä on jo aikuiset lapset, minulla 4v tyttö.
Toki aikaisemmin kun olemme jutelleet olemme olleet yhtä mieltä että vauva tulee jos on tullakseen, mutta saattoi hänen osaltaan olla rakastumisesta johtuvaa höpinää.
Nyt siis plussa testissä mutta toki hyvin epävarmaa edelleen. En ole vielä kertonut asiasta, koskd tiedän että myrsky nousee. Joko hän muuttaa mielensä ja jää, tai sitten lähtee. Aika näyttää. Toki olisi kamalaa jäädä yksin mutta mieluummin niin kuin haluttoman miehen kanssa.

 

Iriinan ansiosta huomasin tämän ketjun, johon näköjään olin aiemmin kirjoittanut. Iriina, oletko miettinyt milloin kerrot miehellesi? On toki ikävää jos mies saattaa lähteä, mutta jos lähtee, lienee parasta niin - tai sitten jää ja tulee maailman paras iskä.

Meillä tilanne on sellainen, että edelleen saman miehen kanssa olen yhdessä. Meillä on yritystä ollut n. 2v, takana yksi keskenmeno eikä sen jälkeen mitään. Teimme aikoinaan ratkaisun, että annetaan tulla jos tulee, takarajaksi asetettiin kuitenkin miehen 45v. No, mies täyttää tänä vuonna tuon 45v. Itseasiassa, kun lasta ei alkanut kuulua, sanoin miehelle että kello käy, joko nyt lähdetään hoitoihin tai mietitään elämää uudelleen. Hoidot on aloitettu ja käyty ensimmäinen inseminaatiokin, mutta nyt tilanne tuntuu muutoin kamalalta, ero voi tulla tai olla tulematta muista syistä.. ja minä en tiedä toivonko plussaa vai negaa tästä inssistä. Jotenkin tragikoomista, etten sanoisi.. : /