M
"Minä vain"
Vieras
Kunhan annan ajatuksen virrata...
Olen 36v onnellinen kahden lapsen äiti. Olen alkoholistiperheessä jossa oli alkoholismia, lääkkeiden käyttöä, köyhyyttä ja mielenterveysongelmia.
Olen ihmetellyt miksi välillä VIELÄKIN isäni menetys on niin kova pala kun olin 14v kun hän kuoli. Siitähän on jo 22v aikaa!!!! :O. Vasta noin vuosi sitten ekoja kertoja kykenin puhumaan isästä nielemättä itkua.
Jokin isästä muistuttava asia saattaa saada minut itkemään edelleen. Ikävä on kova sillä kaikesta huolimatta juuri isä oli minulle rakkain ja tärkein lapsuudessa <3<3<3. Alkoholismin keskellä hän oli vanhemmistani ainut joka halasi, otti syliin, leikki, laulatti, lorutti, auttoi läksyissä jne...silloin kun oli selvä hetki tai päivä.
Viime viikolla vasta tajusin, nyt vasta 36v:na:
Olin 14v LAPSI ja kukaan aikuinen ei ollut minua varten, kukaan ei auttanut, kukaan ei tehnyt MITÄÄN kun isä kuoli. 19v isosisko joutui järjestämään hautajaiset ja yritti auttaa parhaansa mukaan. Mutta missä oli aikuiset joihin tukeutua?
Ja nyt kun ITSE olen vanhempi, sydämeni vuotaa ajatella että omat lapset kokisivat samaa :`(, ensin tuo tausta ja sitten tuo menetys. Ihan hirveetä.
Kellään vastaavia taakkoja ja läpi käymättömiä suruja?
Olen 36v onnellinen kahden lapsen äiti. Olen alkoholistiperheessä jossa oli alkoholismia, lääkkeiden käyttöä, köyhyyttä ja mielenterveysongelmia.
Olen ihmetellyt miksi välillä VIELÄKIN isäni menetys on niin kova pala kun olin 14v kun hän kuoli. Siitähän on jo 22v aikaa!!!! :O. Vasta noin vuosi sitten ekoja kertoja kykenin puhumaan isästä nielemättä itkua.
Jokin isästä muistuttava asia saattaa saada minut itkemään edelleen. Ikävä on kova sillä kaikesta huolimatta juuri isä oli minulle rakkain ja tärkein lapsuudessa <3<3<3. Alkoholismin keskellä hän oli vanhemmistani ainut joka halasi, otti syliin, leikki, laulatti, lorutti, auttoi läksyissä jne...silloin kun oli selvä hetki tai päivä.
Viime viikolla vasta tajusin, nyt vasta 36v:na:
Olin 14v LAPSI ja kukaan aikuinen ei ollut minua varten, kukaan ei auttanut, kukaan ei tehnyt MITÄÄN kun isä kuoli. 19v isosisko joutui järjestämään hautajaiset ja yritti auttaa parhaansa mukaan. Mutta missä oli aikuiset joihin tukeutua?
Ja nyt kun ITSE olen vanhempi, sydämeni vuotaa ajatella että omat lapset kokisivat samaa :`(, ensin tuo tausta ja sitten tuo menetys. Ihan hirveetä.
Kellään vastaavia taakkoja ja läpi käymättömiä suruja?