M
minävaantäällä
Vieras
On uudenvuoden aatto tai uudenvuoden yö. Istun yksin koneella. Lapseni nukkuu makkarissa. Sydämeeni sattuu. Olen niin yksin. Kukaan ei välitä minusta. En ole minkään arvoinen. Mietin kuinka kauan vielä jaksan. En enää kauaa.
Katson puhelinta. Ei yhden yhtä uudenvuoden viestiä tai toivotusta. Ei vanhemmiltani. Ei siskoltani. Kaikki ovat juhlimassa tahoillaan. Tämä on kymmenes uusivuosi yksin. Kun sain lapsen. Tänään lapseni kysyi, miksi erosin hänen isästä. Koska isä oli uskoton ja hänellä oli useita muita naisia. Ja kun erosin, isä hylkäsi lapsensa. Lapsi ei ole nähnyt isäänsä 9 vuoteen, eikä tunne häntä ollenkaan, mutta osaa kaivata isää elämäänsä ja miettii miksi isä hylkäsi. Isän vanhemmat eli lapsen isovanhemmat hylkäsivät lapseni myös.
Minulla oli yksi ihmissuhde sen jälkeen..vuosia kestävä, mutta jälleen minua kohdeltiin huonosti. Minä olin auttaja ja ymmärtäjä. Vietin uuteni vuoteni silti yksin lapsen kanssa. Mies juhli muualla.
Olen sairastunut sittemmin fyysisesti vakavasti ja olen työkyvytön. Sairaus on krooninen johon ei ole hoitoa eikä helpostusta. Se ei näillä näkymin ole tappava, mutta kärsimystä aiheuttava ja myös syrjäyttänyt minut kaikesta työ ja sosiaalisesti elämstä. En myöskään pysty juuri liikkumaan ihmisten ilmoilla, saatika missään harrastuksissa tai viihteellä. Minulla ei ole enää ystäviä. Ainoat "vertaiskaverit" löytyvät netistä/facebookista, mutta en pidä heitä oikeina ystävinä sinänsä. Tärkeä tuki, mutta asuvat kaukana.
Vietin jouluni yksin, vietin tämän uudenvuoden yksin lapsen kanssa. No joku sanoisi, onhan sinulla lapsi. Tiedän on. Ja olen siitä kiitollinen vaikka ei siltä kuulostaisi. Lapsi ei silti voi olla aikuisen tukena tai aikuisen kaveri. Minä huolehdin hänestä. Se on äidin roolini. Lapsi ei auta yksinäisyyden tunteeseeni että olen yksin eikä kukaan aikuinen otus tässä maailmassa välitä minusta.
Ainoa siskoni kertoi vasta hetki sitten että muuttaa parin viikon päästä ulkomaille. Kuvastaa välejämme. On meillä ikäeroa. Siskolle kaverit tärkeimpiä. Minä kun soittelen hänelle, tunnen olevani riesa. Niin olen vanhemmillenikin. Sairastava riesa, hajalla oleva ihmisraunio.
Viimeisillä rahoillani tapaan psykiatria kerran viikossa. Ja takana useita terapioita. Sekin itkettää. Ainoa ihminen joka minusta välittää ja joka minua kuuntelee ja sekin pitää ostaa rahalla.
Ihmiset ovat minuun yhteydessä kun tarvitsevat minulta jotakin. Olen hyvä kuuntelija. Vanhat ystävät soittavat kun tarvitsevat kuuntelijaa - minulle uskotaan paljon asioita. Sitten kun heillä pyyhkii hyvin, kukaan ei soita.
Katson uutta vuotta juhlivia ihmisiä. Kukaan ei ole ehdottanut minulle että juhlittaisiinko uutta vuotta yhdessä. Vanhempani muistivat kyllä soittaa, voisinko taas vahtia heidän lemmikkiään että he pääsevät juhlimaan. Tänä vuonna ensimmäistä kertaa kieltäydyin.
Nyt uuden vuoden alussa facebook täytyy ihmisten kuvakoosteista kuinka kuluvana vuonna on matkusteltu, juhlittu, käyty siellä ja täällä, saavutettu asioita, menty ehkä naimisiin tai kihloihin. Katsoin millainen kuvakooste minulle tuli. Kuvia metsästä ja kahteen otteeseen letuista jotka lapseni kanssa paistoin.
Mistä löytää voimia jatkaa. Niinkuin kerroin. Apua olen hakenut. Rahalla saan lääkärin joka kuuntelee kerran viikossa. Rahaa sairaana yksinhuoltajana ei ole, eikä tule. Ei ole toivoa. Mutta pitäisi jaksaa vammaisen lapsen kanssa - yksin täällä kotona, yksin tässä elämässä.
Kukaan aikuinen ei välitä minusta.
Katson puhelinta. Ei yhden yhtä uudenvuoden viestiä tai toivotusta. Ei vanhemmiltani. Ei siskoltani. Kaikki ovat juhlimassa tahoillaan. Tämä on kymmenes uusivuosi yksin. Kun sain lapsen. Tänään lapseni kysyi, miksi erosin hänen isästä. Koska isä oli uskoton ja hänellä oli useita muita naisia. Ja kun erosin, isä hylkäsi lapsensa. Lapsi ei ole nähnyt isäänsä 9 vuoteen, eikä tunne häntä ollenkaan, mutta osaa kaivata isää elämäänsä ja miettii miksi isä hylkäsi. Isän vanhemmat eli lapsen isovanhemmat hylkäsivät lapseni myös.
Minulla oli yksi ihmissuhde sen jälkeen..vuosia kestävä, mutta jälleen minua kohdeltiin huonosti. Minä olin auttaja ja ymmärtäjä. Vietin uuteni vuoteni silti yksin lapsen kanssa. Mies juhli muualla.
Olen sairastunut sittemmin fyysisesti vakavasti ja olen työkyvytön. Sairaus on krooninen johon ei ole hoitoa eikä helpostusta. Se ei näillä näkymin ole tappava, mutta kärsimystä aiheuttava ja myös syrjäyttänyt minut kaikesta työ ja sosiaalisesti elämstä. En myöskään pysty juuri liikkumaan ihmisten ilmoilla, saatika missään harrastuksissa tai viihteellä. Minulla ei ole enää ystäviä. Ainoat "vertaiskaverit" löytyvät netistä/facebookista, mutta en pidä heitä oikeina ystävinä sinänsä. Tärkeä tuki, mutta asuvat kaukana.
Vietin jouluni yksin, vietin tämän uudenvuoden yksin lapsen kanssa. No joku sanoisi, onhan sinulla lapsi. Tiedän on. Ja olen siitä kiitollinen vaikka ei siltä kuulostaisi. Lapsi ei silti voi olla aikuisen tukena tai aikuisen kaveri. Minä huolehdin hänestä. Se on äidin roolini. Lapsi ei auta yksinäisyyden tunteeseeni että olen yksin eikä kukaan aikuinen otus tässä maailmassa välitä minusta.
Ainoa siskoni kertoi vasta hetki sitten että muuttaa parin viikon päästä ulkomaille. Kuvastaa välejämme. On meillä ikäeroa. Siskolle kaverit tärkeimpiä. Minä kun soittelen hänelle, tunnen olevani riesa. Niin olen vanhemmillenikin. Sairastava riesa, hajalla oleva ihmisraunio.
Viimeisillä rahoillani tapaan psykiatria kerran viikossa. Ja takana useita terapioita. Sekin itkettää. Ainoa ihminen joka minusta välittää ja joka minua kuuntelee ja sekin pitää ostaa rahalla.
Ihmiset ovat minuun yhteydessä kun tarvitsevat minulta jotakin. Olen hyvä kuuntelija. Vanhat ystävät soittavat kun tarvitsevat kuuntelijaa - minulle uskotaan paljon asioita. Sitten kun heillä pyyhkii hyvin, kukaan ei soita.
Katson uutta vuotta juhlivia ihmisiä. Kukaan ei ole ehdottanut minulle että juhlittaisiinko uutta vuotta yhdessä. Vanhempani muistivat kyllä soittaa, voisinko taas vahtia heidän lemmikkiään että he pääsevät juhlimaan. Tänä vuonna ensimmäistä kertaa kieltäydyin.
Nyt uuden vuoden alussa facebook täytyy ihmisten kuvakoosteista kuinka kuluvana vuonna on matkusteltu, juhlittu, käyty siellä ja täällä, saavutettu asioita, menty ehkä naimisiin tai kihloihin. Katsoin millainen kuvakooste minulle tuli. Kuvia metsästä ja kahteen otteeseen letuista jotka lapseni kanssa paistoin.
Mistä löytää voimia jatkaa. Niinkuin kerroin. Apua olen hakenut. Rahalla saan lääkärin joka kuuntelee kerran viikossa. Rahaa sairaana yksinhuoltajana ei ole, eikä tule. Ei ole toivoa. Mutta pitäisi jaksaa vammaisen lapsen kanssa - yksin täällä kotona, yksin tässä elämässä.
Kukaan aikuinen ei välitä minusta.
Lapsen takia yritänkin jaksaa. Hän ei ole ansainnut tällaista tilannetta. Taistelen hänen vuokraan kyllä kuin leijonaemo niin kauan kuin jaksan ja pystyn. Olen kyllä rukoillut useasti ja pyytänyt vastausta. En ole saanut. Siksi on niin vaikea uskoa, mutta halusin. Rukoilen silti..ei ole muutakaan.