Kun isä kuolee eikä KUKAAN aikuinen ole 14v lasta varten...

["Minä vain"]

Kunhan annan ajatuksen virrata...

Olen 36v onnellinen kahden lapsen äiti. Olen alkoholistiperheessä jossa oli alkoholismia, lääkkeiden käyttöä, köyhyyttä ja mielenterveysongelmia.

Olen ihmetellyt miksi välillä VIELÄKIN isäni menetys on niin kova pala kun olin 14v kun hän kuoli. Siitähän on jo 22v aikaa!!!! :O. Vasta noin vuosi sitten ekoja kertoja kykenin puhumaan isästä nielemättä itkua.
Jokin isästä muistuttava asia saattaa saada minut itkemään edelleen. Ikävä on kova sillä kaikesta huolimatta juuri isä oli minulle rakkain ja tärkein lapsuudessa <3<3<3. Alkoholismin keskellä hän oli vanhemmistani ainut joka halasi, otti syliin, leikki, laulatti, lorutti, auttoi läksyissä jne...silloin kun oli selvä hetki tai päivä.

Viime viikolla vasta tajusin, nyt vasta 36v:na:

Olin 14v LAPSI ja kukaan aikuinen ei ollut minua varten, kukaan ei auttanut, kukaan ei tehnyt MITÄÄN kun isä kuoli. 19v isosisko joutui järjestämään hautajaiset ja yritti auttaa parhaansa mukaan. Mutta missä oli aikuiset joihin tukeutua?

Ja nyt kun ITSE olen vanhempi, sydämeni vuotaa ajatella että omat lapset kokisivat samaa :`(, ensin tuo tausta ja sitten tuo menetys. Ihan hirveetä.



Kellään vastaavia taakkoja ja läpi käymättömiä suruja?

 

[ap korjaa]

KORJAUS: olen alkoperheeSTÄ, ei perheessä!!!!

 

[nyyhky]

pari asiaa tulee mieleen. Ensinnäkin, tuommoinen painolasti tekee sen, että sulla on koko ajan uuttakin surematonta surua käsiteltäväksi sitä mukaa, kun alat saada edellisen erän surtua. Eli oivallat luultavasti koko ajan asioita, ja sitä myöten mielikuvasi rikastuvat ja elävöityvät.

Toisaalta voi olla niinkin, että surussa on mukana myös paljon muuta surtavaa, ja ne sekoittuvat. Esim. suret itseäsi samalla kuin isääsi, eikä tässä ole mitään ongelmaa.

Ongelma voi tulla siitä, että saatat surussasi ripustautua johonkin neljätoistavuotiaan lapsen mustavalkoiseen käsitykseen, joka ei kypsy. Eli isästä saattaa tulla epäjumala, ja äitiä kohtaan tunnettu pettymys ja kiukku eivät silloin pääse kehittymään aikuisemmaksi näkemykseksi hänen vajavaisuuksistaan ja ongelmistaan.

Nuo lapsena koetut vääryydet ovat rankkaa kamaa, vaikka kaikki olisivat hengissäkin. Surtavaa riittää silloinkin, vaikka voikin tuntua oudolta ja väärältä olla niin surullinen, vaikka kaikki olisi päällisin puolin suht ok.

 

["vieras"]

Itse olen yli nelikymppinen, menetin isäni ollessani ensimmäisellä luokalla koulussa. Äitini oli hyvä äiti, meitä on neljä sisarusta. Mutta vieläkin usein mietin että jos isäni olisi saanut elää olisiko elämäni toisenlainen. Meillä sisaruksilla on läheiset välit, paljon puhumme lapsuudestamme.

Jotenkin kuitenkin ajattelen että isän kuoleman takia (hän teki itsemurhan) en koskaan luota keneenkään. Olen aika yksinäinen, en päästä ketään lähelleni. Olen sosiaalinen mutta muuri on ympärilläni. Tuntuu että aina kun olen erehtynyt johonkin luottamaan,
aina olen pettynyt.

Äiti kuoli muutama vuosi sitten ja kaipaan häntäkin paljon. Tekisin mitä vain kun saisin vaikka yhden päivän viettää vielä heidän kanssaan!

 

[kokemus]

ap, suosittelen sinulle sielunhoitoterapeuttia. Siellä voit käydä koko elämäsi läpi. Saat ihmisen joka on sinua varten,saat palata siihen 14v tytön sisimpään. Koet erittäin vapauttavan kokemuksen.

 

["vieras"]

Minulla oli myös rankka lapsuus.Köyhyyttä.hylkäämisiä,alkoholisimia ja lääkkeiden väärin käyttöä.mielenterveysongelmia.Isäni kuoli kun olin 20 vee minä pikkusiskona hoidin kaikki hautajaisjutut.Hoidin alkoholisoituneeni äitiä samaalla. Kukaan ei ole vieläkään kysynyt miten minä selvisin.Olen saannut juosta terapiassa nyt neljä vuotta.Onneksi olen saannut käytyä elämäni paskan läpi ja pystyn antamaa omille lapsilleni toisenlaisen tulevaisuuden.Osaan olla oikeasti parempi äiti,koska jouduin menemään rankemman kautta oman elämäni.Voimia kaikille