I
Ihan tavallinen äiti
Vieras
Olipa kerran tuiki tavallinen suomalainen perhe: naimisissa olevat äiti ja isä, kultainennoutaja ja farmariauto. Lapsia oli enemmän kuin 1,8 ja vanhemmat vähän tavanomaista nuorempia. Kaikki olivat terveitä ja läheisiltä aikuisilta tuli lapsista vain positiivista palautetta. Välillä mentiin kotona mukkelis makkelis leikin tiimellyksessä, tuli kuhmu otsaan, vekki polveen. Joku putosi puiston kiipeilytelineestä. Tekevälle sattuu. Äiti puhalsi pipin pois mutta itkettihän se. Mielipahakin joskus itketti, joskus itki kaksi kun äiti ei ehtinyt samaan aikaan kahtaalle. Yhdellä tahtoikäkin kukkeimmillaan. Uusi vauva itki, etenkin öisin, hän ei vielä tiennyt yön ja päivän eroa. Paljon halattiin, pussattiin, syliteltiin, isin kainalossa köllöteltiin. Elämä oli varsin tavallista, kiireistä mutta onnellista ja lämmintä. Kaukana kavala maailma.
Väsynyt äiti korotti ääntään turhan kovaksi parina päivänä. Muutamaksi hetkeksi, kun lapset eivät totelleet sitten millään. Kuulosti varmasti pahalta, mutta pahalla kädellä ei lapsiin perheessä kajottu koskaan. Valveutunut ihminen, lapseton, oli heti vierellä, kovin huolestuneena. Ehkä liian huolestuneena, kun se 8-vuotiaskin oli juuri kuollut, lehdessä luki. Eivät auttaneet äidin vakuuttelut jaksamisesta, nukkumalla ohi menevästä väsymyksestä, taakse jäävästä koliikki-iästä. Oli Huoli. Miksi lapset itkivät? Miksi on mustelmia? Pölykoiriakin sohvan takana, ei kenneliä mutta kuitenkin. Valveutuneen ihmisen mielestä tarvittiin viipymättä perheterapiaa, psykologia, lastensuojelun apua. "Hae apua ennen kuin Tilanne menee liian pitkälle", kehotti valveutunut äitiä. Äiti ei ymmärtänyt mistä Tilanteesta on kyse, luuli elävänsä normaalia arkea. Mutta hänen lapsensa itkivät, äiti näytti vähän väsyneeltä, ja "kun on ollut näitä tapauksia joissa vanhemmat tappavat lapsensa", selittää valveutunut.
Äidin mieleen jäi kytemään epäilys, ahdistus kalvoi, päätä särki. Minäkö tuleva lapsentappaja, potentiaalinen väkivaltarikollinen? Olenko minä nyt huono äiti, kelvoton vanhempi kun vauvani itkee. Taaperollani on mustelmia, tahtoikäinen saa dramaattisen raivokohtauksen karkkihyllyllä ja huutaa apua koko kotimatkan. Pelottaa. Mitä ihmiset ajattelevat. Luulevatko että lyön lastani, jätän ruuatta ja hoidotta. Soittaako valveutunut ihminen sosiaalivirastoon jos vauvani ensi yönäkin huutaa. Mitä jos lapseni otetaan minulta pois? Ajatus salpaa hengen.
Tänä yönä vauva nukkuisi mutta äiti ei nuku. Mitä uskallan enää tehdä ettei herää turha Huoli. Tuntuu että äitiyteeni on kajottu, raiskattu, epäilemällä vanhemmuuttani, vihjaamalla perheeni olevan seuraavaksi otsikoissa. Mikään ei ole koskaan tuntunut näin pahalta.
Väsynyt äiti korotti ääntään turhan kovaksi parina päivänä. Muutamaksi hetkeksi, kun lapset eivät totelleet sitten millään. Kuulosti varmasti pahalta, mutta pahalla kädellä ei lapsiin perheessä kajottu koskaan. Valveutunut ihminen, lapseton, oli heti vierellä, kovin huolestuneena. Ehkä liian huolestuneena, kun se 8-vuotiaskin oli juuri kuollut, lehdessä luki. Eivät auttaneet äidin vakuuttelut jaksamisesta, nukkumalla ohi menevästä väsymyksestä, taakse jäävästä koliikki-iästä. Oli Huoli. Miksi lapset itkivät? Miksi on mustelmia? Pölykoiriakin sohvan takana, ei kenneliä mutta kuitenkin. Valveutuneen ihmisen mielestä tarvittiin viipymättä perheterapiaa, psykologia, lastensuojelun apua. "Hae apua ennen kuin Tilanne menee liian pitkälle", kehotti valveutunut äitiä. Äiti ei ymmärtänyt mistä Tilanteesta on kyse, luuli elävänsä normaalia arkea. Mutta hänen lapsensa itkivät, äiti näytti vähän väsyneeltä, ja "kun on ollut näitä tapauksia joissa vanhemmat tappavat lapsensa", selittää valveutunut.
Äidin mieleen jäi kytemään epäilys, ahdistus kalvoi, päätä särki. Minäkö tuleva lapsentappaja, potentiaalinen väkivaltarikollinen? Olenko minä nyt huono äiti, kelvoton vanhempi kun vauvani itkee. Taaperollani on mustelmia, tahtoikäinen saa dramaattisen raivokohtauksen karkkihyllyllä ja huutaa apua koko kotimatkan. Pelottaa. Mitä ihmiset ajattelevat. Luulevatko että lyön lastani, jätän ruuatta ja hoidotta. Soittaako valveutunut ihminen sosiaalivirastoon jos vauvani ensi yönäkin huutaa. Mitä jos lapseni otetaan minulta pois? Ajatus salpaa hengen.
Tänä yönä vauva nukkuisi mutta äiti ei nuku. Mitä uskallan enää tehdä ettei herää turha Huoli. Tuntuu että äitiyteeni on kajottu, raiskattu, epäilemällä vanhemmuuttani, vihjaamalla perheeni olevan seuraavaksi otsikoissa. Mikään ei ole koskaan tuntunut näin pahalta.