Kun ei vaan enää jaksaisi elää...

["vieras"]

[QUOTE="Aapee";26346671]Olen ehdottanut erillään oloa, mies kieltäytyy siitä täydellisesti. Kuulemma paluuta ei ole jos lähden.

Miehen asenne tilanteeseeni on aika vihainen. Se ei voi sietää ryyppyretkiäni, juomistani. Ei sitä etten tee töitä enkä opiskele. En ymmärrä miksi se sitten haluaa jatkaa mutta jotenkin se vaan uskoo parempaan huomiseen vaikka tämä tilanne on jatkunut jo kauan.[/QUOTE]


Hankala tilanne.
Haluatko sinä olla miehen kanssa?
Siitähän tässä sitten on kysymys.
Ajattele sitten asiaa myös siltä kannalta, että jaksaako hän panostaa parantumiseesi. Mitä hän on yrittänyt tehdä asian eteen?

 

["Kala"]

Oletko kokeillut traumaterapiaa? Siitä voisi ehkä olla apua.

 

[vinkki]

Sinulla ei ole oikeutta riistää elämääsi edes itselläsi. Älä efes ajattele moista!!!!
Kokeile vielä yhtäasiaa: Rukoile taivaan ja maan luojaa: Jumallaa, Jeesusta. Kukaan muu ei voi
eikä ole auttanut mitta Jumalalle ei ole mikään mahdotonta!! Miksipä et kokeilisi? ei siitä ainakaan haittaakaan voi olla...paitsi et ilo ja onni palaavat elämääsi!!!! ¡

 

["Aapee"]

[QUOTE="vieras";26346810]Hankala tilanne.
Haluatko sinä olla miehen kanssa?
Siitähän tässä sitten on kysymys.
Ajattele sitten asiaa myös siltä kannalta, että jaksaako hän panostaa parantumiseesi. Mitä hän on yrittänyt tehdä asian eteen?[/QUOTE]

Tämä varmasti yksi syistä joka aiheuttaa ahdistustani. En tiedä haluanko olla mieheni kanssa. Yksissä oltu 13v, hyvinkin onnellisesti. Vaikka sairastuin masennukseen, mies tuki ja turvasi. Ymmärsi. Vasta kun aloin tekemään näitä ryyppyreissujani alkoi todellinen alamäki. Mies ei siis haluaisi erota vaan minun parantuvan. Mutta on sanonut että ellen saa juomistani kuriin, on ero edessä. En tiedä odotanko sitten sitä. Siis että mieheni tekisi sen päätöksen kun en itse osaa enkä uskalla. Mitäs sitten kun jäisin yksin? Olisiko sekään hyvä....

Yritän pitää muistot mielessä, sen miten hyvä meillä on ollut ja haluaisin siihen takaisin. Mutta jokin ei vaan nk natsaa. Olen alkanut jopa inhota miestäni ajoittain. Enää hän ei jaksa tsempata. Vain syyllistää. Enkä ihmettele kyllä lainkaan. Rajansa se on kullankin, miehellänikin vaikka onkin erittäin maltillista sorttia. Ei todellakaan anna periksi helpolla. On se nähty kun on nämä kaikki vuodet rakastanut ja tukenut. Ja rakastaa kuulemma vieläkin, ei vain siedä ryyppyreissujani ja sitä etten kykene töihin. Hän elättää perheen siis täll hetkellä.

Niin... Haluanko olla hänen kanssaan. En tiedä.

 

["yskä"]

Ap, oletko siis nyt työtön vai jollain sairauspäivärahalla vai kokonaan ilman tuloja?

 

["Kala"]

Olette olleet pitkään yhdessä. Oletko jatkuvasti asettanut miehesi ja lasten tarpeet omiesi edelle? Olisiko niin että olet väsynyt muita varten olemiseen ja kaipaisit tervettä itsekkyyttä ja aikaa ihan vaan itsellesi?

Itse tein aikoinaan näin, ja lopulta paloin loppuun, mietin että mikä olisi kivuttomin keino riistää itseltä henki, ja tajusin että pakko saada apua. Muutaman juttelukerran jälkeen tajusin että se parisuhde imee minusta kaiken, kun itse kaikkeni annoin ja toinen vain otti. Sen tajuamisen (ja eron) jälkeen olo helpotti lähes välittömästi. En tiedä tilanteestasi, kunhan arvailen ja kerron omasta elämästäni. Toivottavasti saat avun itsellesi.

 

["Aapee"]

[QUOTE="Kala";26347431]Olette olleet pitkään yhdessä. Oletko jatkuvasti asettanut miehesi ja lasten tarpeet omiesi edelle? Olisiko niin että olet väsynyt muita varten olemiseen ja kaipaisit tervettä itsekkyyttä ja aikaa ihan vaan itsellesi?

Itse tein aikoinaan näin, ja lopulta paloin loppuun, mietin että mikä olisi kivuttomin keino riistää itseltä henki, ja tajusin että pakko saada apua. Muutaman juttelukerran jälkeen tajusin että se parisuhde imee minusta kaiken, kun itse kaikkeni annoin ja toinen vain otti. Sen tajuamisen (ja eron) jälkeen olo helpotti lähes välittömästi. En tiedä tilanteestasi, kunhan arvailen ja kerron omasta elämästäni. Toivottavasti saat avun itsellesi.[/QUOTE]

Veit sanat suustani. Juuri näin ollut minulla. Minulla jäi kaikki kun äidiksi tulin. Omat menot, omat kaverit. Kaikki. Oma vikani tosin mutta miehen työnlaatu sellainen että ilman minun panostustani mieheni ei olisi voinut töitään tehdä niinkuin nyt tekee. Ja nyt kun lapset on jo isoja, mä kaipaan omaa juttua. Omaa elämää, vapauttakin. Ja tämä ahdistus senkun kasvaa. Olin taas pe juomassa. Voi hyvänen aika.... Olin niin kaatokännissä etten meinannut tiellä pysyä. ihan kamalaa. Ennen kun en käyttänyt alkoa juurikaan. Nyt lääkitsen sillä oloani, ahdistustani. Eikä tämä kauas vie. Tiedän sen. Se on ero jos en pääse tästä oravanpyörästä pois. Uskon todella vahvasti että jos eroaisin, se helpottaisi. Mutta voin olla väärässäkin ja siksi en uskalla sitä askelta ottaa.

 

["madame"]

No mitä sä oot tehnyt ite ahdistuksellesi? ootko sä niitä ihmisiä jotka ei edes yritä ja luovuttaa ekasta vastoinkäymisestä. Sulkeutuu, ei käsittele tunteita/vastoinkäymisiä, aina pakenemassa ikäviä tunteita yms. ja huspkeikkaa muutamassa vuodessa tosiaan ahdistus on tunne jota tuntee. Tälläsiä on mun tuntemat ahdistuneisuudesta kärsivät ihmiset.

Mut tosiaan sähköhoito voi auttaa. Viina ei... ymmärrätkö tuosta aivokemiasta senverran että alkoholi ja tupakka pahentaa oloa..

 

["Aapee"]

[QUOTE="madame";26393904]No mitä sä oot tehnyt ite ahdistuksellesi? ootko sä niitä ihmisiä jotka ei edes yritä ja luovuttaa ekasta vastoinkäymisestä. Sulkeutuu, ei käsittele tunteita/vastoinkäymisiä, aina pakenemassa ikäviä tunteita yms. ja huspkeikkaa muutamassa vuodessa tosiaan ahdistus on tunne jota tuntee. Tälläsiä on mun tuntemat ahdistuneisuudesta kärsivät ihmiset.

Mut tosiaan sähköhoito voi auttaa. Viina ei... ymmärrätkö tuosta aivokemiasta senverran että alkoholi ja tupakka pahentaa oloa..[/QUOTE]

Ai olenko yrittänyt?? Trust me, todellakin olen! Terapiat, lääkkeet, omahoito. Kaikki. Ei vaan auta ei.

 

["Aapee"]

Unta takana ei ollenkaan. En ole nukkunut nyt kahteen vuorokauteen. En kestä enään! Rauhoittavapurkki joka pitäisi riittää kahdeksi viikoksi on mennyt alle viikossa melkein loppuun. Ahdistus niin suuri etten voi sanoin kuvailla. Kun saisi edes nukutuksi, voisi ahdistuskin ehkä lieventyä. Nyt olen epätoivoinen.

Kädet tutisee, jalat notkahtelee, kroppa ei vaan enää kestä tätä. Tää on ihan sairasta. Viime yönä mietin ihan tosissani itsemurhaa...

 

[siltasilta]

Mä sain avun joogasta, juoksemisesta ja lihaskuntotreenistä. Tätä oli vain pidettävä sitkeästi yllä. Edelleen olen kuilun partaalla ja vaarassa pudota. Toivottavasti näin ei tapahdu enää.
Voimia!

 

["Aapee"]

Aamulla 2x30mg opamoxia, tunti sitten toinen samanmoinen satsi ja vasta nyt alkaa käsien tärinä ja sairaat ahditustilat ja hengenahdistus helpottaa.

 

["hmm"]

[QUOTE="Aapee";26400347]Aamulla 2x30mg opamoxia, tunti sitten toinen samanmoinen satsi ja vasta nyt alkaa käsien tärinä ja sairaat ahditustilat ja hengenahdistus helpottaa.[/QUOTE]

Käytkö säännöllisessä terapiassa?

 

["hmm"]

Luin ketjusi kunnolla läpi, ja tosiaan terapia ei ole auttanut. Sähköhoito voisi tepsiä. Joillakin se toimii hyvin, ja tulokset näkyvät heti. Mulla ei toiminut. Ihmettelen että sulle ei ole sitä jo tarjottu?

Tuollaisen määrään rauhottavia, luulisi väsyttävän?

 

["Psykologi"]

Sinun pitää hakeutua välittömästi lääkäriin ja kertoa tuntemuksistasi. Sinun tulisi päästä välittömästi laitoshoitoon, jossa arkielämän paineet helpottaisivat ja saisit intensiivisempää hoitoa. Terapiaa ja lääkkeitä tai vain lomaa elämästä valvotuissa olosuhteissa. Älä jää yksin.
Alkoholi aiheuttaa myös kierteen. Se auttaa masennukseen ensin, mutta pitkällä tähtäimellä se romahduttaa esim. serotoniinin tason, jolloin olo on heikompi. Kun taas juo olo paranee ja sitten se taas laskee välittäjäainetasoja ja alkaa masentaa enemmän ja alkoholi auttaa...se on kehä.

Tee se itsesi ja läheistesi vuoksi. Masennuksen yksi oire on toivottomuus; "tämä on ikuista". Siihen ajatukseen ei siis kannata luottaa.

 

["Aapee"]

[QUOTE="hmm";26400859]Luin ketjusi kunnolla läpi, ja tosiaan terapia ei ole auttanut. Sähköhoito voisi tepsiä. Joillakin se toimii hyvin, ja tulokset näkyvät heti. Mulla ei toiminut. Ihmettelen että sulle ei ole sitä jo tarjottu?

Tuollaisen määrään rauhottavia, luulisi väsyttävän?[/QUOTE]

Juu kyllä väsyttää. Käytiin miehen kanssa kaupassa, se sanoi että mun silmät vaan seisoi päässä ja näytin jollekin narkille.

Äsken torkahdin ihan kokonaiseksi vartiksi. Heräsin ja tärinä jatkuu. Sain mä kuitenkin mustikkapiirakan uuniin. jotain positiivista.

Ei ne tarjoo mulle oikein mitään hoitoja psyk polilla. Käyn vaan juttelee siellä. Ovat lähinnä sitä mieltä ettei mua mikään vaivaa ja että unettomuus on ohimenevää (15v olen siitä kärsinyt enemmän tai vähemmän)

 

[afasfasf]

Pyydä mieheltä apua ja menette yhdessä vaatimaan että sinä pääset hoitoon, onhan se nyt jo nähty että nykyisellä "hoidolla" ei ole vaikutusta. Luulisi nyt sillä jo apua irtoavan jos kertoo ajattelevansa itsemurhaa.

 

["Kala"]

Hei ap, miten jakselet?
Taidat todellakin tarvita aikaa itsellesi, kipeästi. Enkä tarkoita mitään iltalenkkiä tai leffailtaa, vaan ehkä ihan johonkin "lataamoon" saamaan kunnolla lepoa ja apua. Kerrankin niin päin että joku pitää huolen sinusta, eikä niin että sinä huolehdit kaikesta.
Listaa kaikki lääkkeet ja alkoholin määrä, unen vähyys, kaikki paperille ja vaadi apua niin monelta taholta että sitä oikeasti saat. Kerro että olet hilkulla päättää päiväsi. Sen jälkeen kokeile yksinelämistä. Jos mies ei sitä kestä ja ymmärrä niin ei voi mitään, sinun jaksamisesi on nyt tärkeintä. Ehkä mieskin jälkikäteen ymmärtää. Et voi uhrata elämääsi miehen takia.