Kummasta selviää helpommin? Puolison vai vanhemman kuolemasta?

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja harmaaa
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
ei ole kokemusta onneksi vielä. Mutta sanon näin: Mä toivon etten ole lapselleni niin korvaamaton kun aikani koittaa ettei hän kykenisi elämään ilman minua/ suremaan loputtomiiin. Toivon että hänellä on silloin puoliso jonka rakkaus on suurempaa ja auttaa eteenpäin.

Siis jos elämäni menee kuin strömsössä - kuolen vanhempana ja lapseni on jos silloin aikuinen.
 
[QUOTE="noh";25209739]Haluatko olla omalle lapsellesikin niin äärettömän pyhä ettei hän vaan ketään, koskaan rakasta niin kuin sinua?? Ajatteleppa niin päin. Että lapsesi vollottaa perääsi kun kuolet eikä kykene jatkamaan elämäänsä? Ettei hänellä ole elämässä ketään rakaampaa - vai sallitaanko se rakkaampi vasta kuolemasi jälkeen?

Etkö kuitenkin toivo että lapsesi löytää rinnalleen oikeasti sen "ihqun" jota rakastaa niin että voi hieman irroittaa sinusta? Sellaisen joka huolehtii lapsestasi jos ja kun todennäköisemmin kuolet ennen häntä?[/QUOTE]

Ei. Toivon kasvattavani lapsesta sen verran itsenäisen ihmisen, joka osaa kyllä kiintyä, mutta ei takerru kehenkään epätoivoisesti ja osaa rakastaa koko sydämellään montakin ihmistä kerrallaan, rankkaamatta heitä mihinkään keinotekoiseen arvojärjestykseen.

Sellaisen, joka rakastaa rakkaitaan niin kauan kuin luoja suo, mutta jonka maailma ei romahda täysin romukoppaan, jos vaikkapa puoliso sattuisi kuolemaan. (Tai jättämään.)
 
Sellaisen, joka rakastaa rakkaitaan niin kauan kuin luoja suo, mutta jonka maailma ei romahda täysin romukoppaan, jos vaikkapa puoliso sattuisi kuolemaan. (Tai jättämään.)

Kyllä se elämä jatkui puolison kuoltua.
Se jatkui lapsenkin kuoltua. Ja vielä lapsenlapsenkin kuoltua.
Ensimmäinen oli paha, toinen pahempi ja kolmas ehdottomasti pahin.

Ja SILTI voi tunnustaa itselleen että uusi puoliso tai uusi lapsi tai lapsenlapsi ei koskaan millään lailla korvaa kuolemalle menetettyjä sekä senkin, että jos elämä sujuu niin kuin pitää, niin jossain vaiheessa aikuisikää ja ennen omaa vanhuuttaan joutuu päästämään vanhempansa ennen itseään pois.
Ihan samoin kuin on joutunut päästämään rakastetut isovanhemmat. Surren ja kaivaten mutta elämän kulun kuitenkin myös hyväksyen.

Näen sen niin, että lapsen tai lapsenlapsen menetys on "rikos" elämän taholta, luonnollisen geneettisen ja psykologisen järjestyksen ja siten myös sydämen järjen vastainen.
Puolison menettäminen kuolemalle - etenkin ennen vanhuusikää - on puolestaan helvetin huonoa onnea.
Vanhempiensa pois päästäminen sitten kun heidän aikansa koittaa (luonnollisesti toivoen, että siihen menee vielä pitkään) sen sijaan on kaikestasurusta ja kaipauksesta huolimatta se, mikä elämässä "kuuluukin" tapahtuvaksi. Olisi äärimmäisen itsekästä toivoa, että itse kuolisi ennen heitä - tietäen, mitä tietää, lapsen menetyksestä.
 
Kyllä se elämä jatkui puolison kuoltua.
Se jatkui lapsenkin kuoltua. Ja vielä lapsenlapsenkin kuoltua.
Ensimmäinen oli paha, toinen pahempi ja kolmas ehdottomasti pahin.

Ja SILTI voi tunnustaa itselleen että uusi puoliso tai uusi lapsi tai lapsenlapsi ei koskaan millään lailla korvaa kuolemalle menetettyjä sekä senkin, että jos elämä sujuu niin kuin pitää, niin jossain vaiheessa aikuisikää ja ennen omaa vanhuuttaan joutuu päästämään vanhempansa ennen itseään pois.
Ihan samoin kuin on joutunut päästämään rakastetut isovanhemmat. Surren ja kaivaten mutta elämän kulun kuitenkin myös hyväksyen.

Näen sen niin, että lapsen tai lapsenlapsen menetys on "rikos" elämän taholta, luonnollisen geneettisen ja psykologisen järjestyksen ja siten myös sydämen järjen vastainen.
Puolison menettäminen kuolemalle - etenkin ennen vanhuusikää - on puolestaan helvetin huonoa onnea.
Vanhempiensa pois päästäminen sitten kun heidän aikansa koittaa (luonnollisesti toivoen, että siihen menee vielä pitkään) sen sijaan on kaikestasurusta ja kaipauksesta huolimatta se, mikä elämässä "kuuluukin" tapahtuvaksi. Olisi äärimmäisen itsekästä toivoa, että itse kuolisi ennen heitä - tietäen, mitä tietää, lapsen menetyksestä.

Peesi. Jotenkin on helpompi ymmärtää että ihminen, joka on jo käynnyt läpi elämän kaaren päästä päähän lähtee täältä. Näinhän se menee jos kohtalo tai mikä lie, ei puutu peliin.
 
Vanhemman kuolema olis ehdottomasti helpompi.
Ei ne niin läheisiä mulle ole. Mies sen sijaan on, ja jollain tapaa oon riippuvainenki miehestä, ainaki siinä mielessä että en vois enkä tahtois tässä talossa asua yksin lapsen kans.
 
Minä lisään nyt vielä, että minun mielestäni puolison kuolema olisi ihan valtava suru, enkä todellakaan kiistä sitä. Mutta minua ärsyttää ja kummastuttaa, miten kevytmielisesti vanhempien kuolemaan suhtaudutaan tässä ketjussa. En itse osaisi ollenkaan vertailla kumpi suru on "isompi". Vähän erilaisia ne toki ovat, mutta yhtäkään menetettyä rakasta ei takaisin saa. Eikä ihmisestä tee vanhuus vähemmän rakasta. "Ei tolla vanhuksella nyt niin väliä ole, se oli niin vanhakin..." Argh.

Ei mulla muuta.



Siis missä suhtaudutaan kevytmielisesti vanhempien kuolemaan?
 
Kyllähän lapsuudenkodista muuttaessa alkaa "irtaantua" vanhemmista, ja etenkin kun menee naimisiin, niin siitä lähtien pitäisi "ykkösperheen" olla se oma. Vanhemmat ja isovanhemmat on läheisiä ja rakkaita, ja surua riittää, mutta siitä selviää, kun "se nyt menee niin", että jos mennään "luontaisessa järjestyksessä", isovanhemmat lähtee ensin, sitten vanhemmat... Joskus saattaa jopa toivoa sitä, jos oikein vanha kärsii, että voi kun hän pääsisi pois tuskista.

Jos lapsen menettäisin (olen ollut tilanteessa jossa näin meinasi käydä), olisi se pahinta mitä voisi kuvitella tapahtuvan, mutta selviäisin siitä puolison avulla. Jos menettäisin puolisoni, se olisi siksi mielestäni pahempaa kuin lapsen menetys, että en tiedä kenen tuella siitä selviäisin, kun pitäisi itse lohduttaa vielä lapsiakin ja kiskoa arki yksin ennen kuin (toivottavasti) löytäisi uuden kumppanin.

Mulle puolison menetys ois kaikkein pahin.
 
Minä lisään nyt vielä, että minun mielestäni puolison kuolema olisi ihan valtava suru, enkä todellakaan kiistä sitä. Mutta minua ärsyttää ja kummastuttaa, miten kevytmielisesti vanhempien kuolemaan suhtaudutaan tässä ketjussa. En itse osaisi ollenkaan vertailla kumpi suru on "isompi". Vähän erilaisia ne toki ovat, mutta yhtäkään menetettyä rakasta ei takaisin saa. Eikä ihmisestä tee vanhuus vähemmän rakasta. "Ei tolla vanhuksella nyt niin väliä ole, se oli niin vanhakin..." Argh.

Ei mulla muuta.

Kuka suhtautuu kevyt kenkäisesti? onko se kevyt kenkäistä jos ymmärtää tämän elämän kierron - että on vaan luonnollista että niistä vanhemmista joutuu luopumaan kuoleman kautta?

Ei vanhus ole sen vähempää rakas, mutta heidän kuolemansa on yleensä odotettavaa. Toisin kuin keskellä elämäänsä olevan puolison, puhumattaan oman lapsen.

Ja oikeasti, kaipaatko sinä vanhempan "ylistystä" siitä vanhemmudesta? Että et voisi olla se kakkoseksi rakastetuin? oman perheen jälkeen? Musta on ihan luonnollista että oma perhe (siis puoliso ja lapset) menee omien vanhempien edelle. Niukasti, mutta kuitenkin.
 
Musta taas on aika outoa, jos jollain puolison kuolema ei ole pahempi asia.. puolison kanssa rakennetaan aikuiselämä, perustetaan perhe, kasvatetaan lapset.. vanhemmat jää "sivuun", kun aloitetaan oma elämä, vaikka toki he rakkaita on silti. Mutta vanhempien kuoleman joutuu suurin osa kohtaamaan (keski-ikäisistä monikin), ja se on luonnollista. Puolison kanssa jaetaan koko elämä ja arki, ei vanhempien.
 
Musta taas on aika outoa, jos jollain puolison kuolema ei ole pahempi asia.. puolison kanssa rakennetaan aikuiselämä, perustetaan perhe, kasvatetaan lapset.. vanhemmat jää "sivuun", kun aloitetaan oma elämä, vaikka toki he rakkaita on silti. Mutta vanhempien kuoleman joutuu suurin osa kohtaamaan (keski-ikäisistä monikin), ja se on luonnollista. Puolison kanssa jaetaan koko elämä ja arki, ei vanhempien.

Jotkut jakaa sen vanhempiensakin kanssa.
 
Riippuu vähän siitä missä vaiheessa joutuu rakkaasta ihmisestä luopumaan. Äitini kuoli tapaturmaisesti, täysin yhtäkkiä, ollessani 14-vuotias. Oli vaikeaa aikaa. Elin naamiossa pitkään, koska oli vain jatkettava eteenpäin. Kaveriporukassa on selviydyttävä, yksinkertaisesti ei kukaan pysty ymmärtämään kaikkea siinä vaiheesa mitä kaverin sielussa sattuu. Suoritin ja suoriuduin. Asian käsittely kesti pitkään. Jatkuu vieläkin, yli 20 vuotta myöhemmin! Toivon niin kovasti, etteivät omat lapseni joudu samaa kokemaan! Enkä kyllä aio valmentaa heitä ennenaikaisesti itsenäisiksi, saavat olla riippuvaisia niin kauan kuin tarvitsevat. Toki, jos tietäisin etukäteen jotain tapahtuvan voisin lapsia valmistaa asiaan. En siis kuitenkaan aio pelossa elää jne.
Kun äitini äiti kuoli ollessani jo aikuinen, tunsin jotenkin jääneeni kamalan yksin maailmaan (vaikka puoliso silloin jo mukanani olikin). Äidinäiti oli viimeinen linkki äitiin, tavallaan.
En halua edes arvioida puolison menetystä, toivottavasti en sitä joudu kokemaan.
Ja loppujen lopuksi, surua ja eri menetyksiä ei voi, eikä pidäkään vertailla. Jokainen kokee jokaisen asian eri lailla, eikä sitä voi ulkopuolinen arvottaa.
 
[QUOTE="jjjj";25210651]
Ja oikeasti, kaipaatko sinä vanhempan "ylistystä" siitä vanhemmudesta? Että et voisi olla se kakkoseksi rakastetuin? oman perheen jälkeen? Musta on ihan luonnollista että oma perhe (siis puoliso ja lapset) menee omien vanhempien edelle. Niukasti, mutta kuitenkin.[/QUOTE]

En minä kaipaa mitään. Puhuin omasta suhteestani omiin vanhempiini (ja isovanhempiini).

Minä en osaa laittaa rakastamiani ihmisiä niin siistiin arvojärjestykseen kuin moni muu täällä. Olen aika varma, että rakastan vanhempiani, edesmenneitä isovanhempiani ja jopa koiriani "yhtä paljon" kuin puolisoani. Rakkaus on rakkautta, se voi olla laadultaan erilaista eri tapauksissa mutta jos jostakusta välittää niin paljon että se menee "rakkauskynnyksen" yli, sen menettäminen sattuu, olkoon se kuinka odotettavissa tahansa. On olemassa ihmisiä, kuten useimmat ystävät, joista välitän mutta joiden menettäminen ei olisi musertavaa. Sitten on olemassa ihmisiä (ja koiria! niin ällöttävää kuin se on monille ajatella), joiden menettäminen on musertavaa, koska RAKASTAN heitä. Ja heitä en siis tosiaankaan osaa laittaa mihinkään selvään järjestykseen, että sinua rakastan eniten, sinua toiseksi eniten, sinä tulet kolmantena, jne.

Ja ehkä tämän takia sitten minun on helpompi ajatella, että maailmani ei loppuisi, jos puolisoni kuolisi. En osaa kuvitella, että koskaan rakastaisin ketään muuta kuin rakastan miestäni PUOLISONA, mutta minulla olisi kuitenkin muu perheeni vielä tukenani ja rakkainani lähellä. Koko elämäni ei roiku yhden ihmisen varassa.
 

Yhteistyössä