Olen päivähoidossa töissä, siellä vaativat asiakkaat ovat vanhempia.
Ensinnäkin, mä olen siellä töissä. Mikään, mitä tapahtuu tai sanotaan, ei koske mun henkilökohtaista minääni, vaan työminää. Kotiin en sitä työleidiä tuo.
Toiseksi ajattelen, että pohjimmiltaan vanhemmat toivoo hyvää lapsilleen. Heidän vaikuttiminaan on huoli lapsesta, syyllisyys ja kaikenpohjalla se tuska, että ei ole 100% mahdollista tehdä ratkaisuja ja päätöksiä itse, vaan on hyväksyttävä se, että joku muu hoitaa omalla tavallaan ja ehkä erilaisin periaattein, säädöksin ja toimintatavoin, kuin itse tekisi.
Jos koen, että joku asia on kolahtanut itseeni, mietin, että miksi. Pohdin omaa toimintaani, sekä sitä, miten voisin sitä muuttaa ja onko siihen tarvetta.
Jos oikein ahdistaa, juttelen ihmisten kanssa, joille olen rakas. Saan heiltä positiivista palautetta ja balsamia haavoilleni. He osoittavat, että olen hyvä.
Loppujen lopuksi lakkaan miettimästä sitä. Keskityn omaan elämääni ja asioihin, jotka on mulle tärkeitä.